Luultavasti jokainen meistä on joskus toiminut jonkin tavoitteen saavuttamiseksi. Liikkeelle ajavaa voimaa, joka saa meidät toimimaan, tavoittelemaan haluttua päämäärää tai tavoitetta, kutsutaan motivaatioksi.
Mitä motivoituneempia olemme, sitä mielekkäämpää on toimiminen. Toisin ajateltuna tavoittelemamme tulos, palkinto, voi myös vaikuttaa motivaatiomme tasoon. Onko mielekkäämpää hakea palkintoja vai etsiä mielekkyyttä itse toiminnasta? Miten motivaatiota voi kehittää? Miten valmentaja voi motivoida pelaajiaan, lapsia ja nuoria?
Yleisen näkemyksen mukaan valmentajan tehtävänä on auttaa pelaajaa tämän tavoitellessa parasta mahdollista osaamisensa tasoa. Osaamisen ja suoriutumisen tasoa varjostaa usein mielipiteitä jakava kysymys lahjakkuudesta. Toisaalla on näkemys luontaisesta lahjakkuudesta, joka määrittelee pelaajan suoriutumisen tason.
Ikään kuin pelaajan kyvykkyys olisi syntymässä asetettu raameihin, joiden yli ei ole mahdollista päästä kovankaan harjoittelun keinoin. Toisen näkemyksen mukaan pelaaja voi kehittää omaa lahjakkuuttaan, ”laajentaa raamejaan” ja kehittää suoriutumistaan ahkerasti harjoittelemalla. Oli totuus lahjakkuudesta mikä hyvänsä, valmentajalla on suuri merkitys urheiluun innostamisessa ja pelaajaa eteenpäin vievän motivaation kehittymisessä. Ensimmäinen askel on tiedostaa tuo valta.
Liki kaikkien valmennusoppaiden alkusivuilla mainitaan valmentajan perustehtäväksi hyvän yhteishengen sekä iloisen, innostavan ja yrittämiseen kannustavan ilmapiirin luominen joukkueeseen. Onnistuakseen valmentajan ei tarvitse olla taikuri, silmänkääntäjä tai kallonkutistaja. Tavallisesti pelaajien kehuminen onnistumisista, myönteisen palautteen antaminen, keskusteleminen ja kuunteleminen kantavat jo pitkälle.
Ruotsalainen naisjalkapallon menestysvalmentaja Pia Sundhage (mm. kaksi olympiakultaa) on todennut noudattavansa ”7−1-teoriaa”. Sen mukaan pelaajalle pitää antaa seitsemän myönteistä palautetta kumoamaan yksi negatiivinen. Sundhage korostaa voimakkaasti positiivisen palautteen merkitystä ja käyttää esimerkiksi videopalavereita ainoastaan onnistuneiden suoritusten esiintuomiseen. Pelilliset kehityskohteet hän käsittelee fläppitaululla ongelmakeskeisesti pelaajien kanssa keskustellen, koska videolla virheet henkilöityisivät yksittäisiin pelaajiin. Korostamalla onnistumisia ja vahvistamalla vahvuuksia pönkitetään pelaajan itsetuntoa ja -luottamusta omiin kykyihin. Sundhagelaisessa ajattelussa pelaaja voi rikkoa ”lahjakkuuttaan reunustavat raamit”.
Vastatakseni tarkemmin alussa esittämiini kysymyksiin, otan tuekseni pohjaa koulumaailmasta ja kasvatustieteellisestä tutkimuksesta. Tutkimusta kouluoppimisesta voi soveltaa – ja on sovellettukin – myös urheilussa. Henkilökohtaisella tasolla pelaajan toimintaa voi kuvata tämän oppimiseen ja suoriutumiseen liittyvien suuntautumistapojen, tavoiteorientaatioiden perusteella. Suuntautumistapansa perusteella pelaaja voi olla joko oppimis- tai menestysorientoitunut.
Oppimisorientoituneen pelaajan tavoitteena on oppia, ymmärtää ja hallita tehtävän suorittamiseen vaadittavat tiedot ja taidot hyvin ja parantaa omaa suoriutumistaan, ei palkintojen tai voittojen vaan oppimisen ja edistymisen vuoksi. Oppimisorientoituneet lapset ja nuoret korostavat urheiluun liittyvissä pyrkimyksissään uusien tietojen ja taitojen oppimista ja niiden hallintaa, mikä on yhteydessä pelaamisen mielekkäänä kokemiseen, tavoitteisiin sitoutumiseen, hyvään menestykseen ja hyvinvointiin. Tiivistetysti voi todeta, että oppimisorientoitunut pelaaja motivoituu itse tehtävästä ja oppimisesta sinänsä.
Menestysorientoitunut pelaaja vertailee itseään muihin, pyrkii kilpailemaan, pärjäämään ja voittamaan muut. Huomio kohdistuu omaan kyvykkyyteen ja sen osoittamiseen. Tarkoituksena on saavuttaa kehuja, voittoja tai muita ulkoisia palkintoja, jolloin oppiminen ja edistyminen nähdään välineenä eikä varsinaisena tavoitteena.
Myös menestysorientoituneet nuoret tavoittelevat oppimista, ovat sitoutuneita pelaamiseen ja menestyvätkin hyvin, mutta toisaalta juuri voimakas pyrkimys menestymiseen on yhteydessä epäonnistumisen pelkoon ja alttiuteen erilaisille hyvinvoinnin ongelmille, kuten uupumukselle ja stressille. Pohjimmiltaan menestysorientoitunut pelaaja motivoituu saamistaan palkinnoista ja huomiosta.
Lukuisissa tutkimuksissa eri tavoin orientoituneiden lasten ja nuorten on havaittu eroavan toisistaan niin motivaationsa, hyvinvointinsa kuin menestyksenkin suhteen. Joissakin tavoiteorientaatiotutkimuksissa on myös todettu, että menestysorientoituneet pelaajat suhtautuvat muita myönteisemmin huijaamiseen ja jopa vastustajan vahingoittamiseen, kun taas oppimisorientoituneet juniorit noudattavat todennäköisemmin sääntöjä ja kunnioittavat kanssapelaajia ja tuomareita.
Selvennän asiaa kuvitteellisilla esimerkeillä kahdesta pelaajasta. Mikko innostuu voittamisesta ja tehtyjen maalien tuottamasta huomiosta. Hän on menestysorientoitunut pelaaja, jolle isä on luvannut antaa 10 euroa jokaisesta pelissä tehdystä maalista. Toimintaa motivoiva kiihoke on siis rahapalkinto, joten pelissä Mikko yrittää tehdä aktiivisesti maaleja.
Jossain vaiheessa tavoite alkaa ohjata Mikon toimintaa niin voimakkaasti, että hän laukoo aina saadessaan pallon: läheltä, kaukaa, oikealta, vasemmalta, maalta, mereltä ja ilmasta. Mikko yrittää itsekkäästi laukoa myös pienestä kulmasta, vaikka syöttämällä maalin edustalla olevalle kanssapelaajalle tämä voisi laittaa pallon tyhjään maaliin. Kun maaleja ei tule – kuten pitkässä sarjassa joka tapauksessa jossain vaiheessa käy – Mikko turhautuu. Valmentaja siirtää Mikon hyökkääjästä puolustajaksi, mikä turhauttaa häntä yhä enemmän. Maalin tekeminen puolustajan paikalta on entistä vaikeampaa! Mikon toiminta muuttuu innottomaksi pelailuksi, mikä vaikuttaa heikentävästi koko joukkueen suoriutumiseen.
Matti puolestaan on uusista taidoista innostuva oppimisorientoinut pelaaja. Viime aikoina hän on harjoitellut niin omalla ajalla kuin harjoituksissa vartalon painopisteen vaihdosta ja kärkikynää, koska ajattelee niiden antavan hänelle etua pelien tiukoissa tilanteissa. Pelissä Matti kokeilee harhautusta ensin oman maalin edustalla, mutta menettää pallon vastustajalle, joka tekee maalin.
Matti pohtii toimintaansa ja tulee johtopäätökseen: kärkikynäharhautus on parempi suorittaa hyökkäystilanteessa lähempänä vastustajan maalia. Pelin edetessä Matille avautuu uusi mahdollisuus kokeilla opettelemaansa harhautusta lähellä vastustajan maalia. Nyt hän suorittaa sen onnistuneesti ja jättää puolustajan taakseen. Harhautuksen jälkeen Matille avautuu tilanne kasvotusten vastustajan maalivahdin kanssa. Matti tekee kärkikynämäisen veivin uudestaan, siirtää kehonsa painon puolelta toiselle ja saa maalivahdin kaatumaan rähmälleen. Matti saa tuikata kaikessa rauhassa pallon tyhjään maaliin.
Seuraa luonnollinen jatkokysymys: Onko valmentajan järkevämpää vahvistaa pelaajan oppimisorientoituneisuutta vai menestymisorientaatiota? Edellä esittelemissäni pelaajaesimerkeissä kysymys ei ole sinällään kilpailusta tai menestymisestä, vaan pikemmin tavoitteista ja niihin liittyvästä motivaatiosta. Vaikka urheilu on pohjimmiltaan kilpailua, tutkimusten mukaan siinä menestyy todennäköisemmin pelitaitoja opettelemalla kuin tavoittelemalla yksioikoisesti voittoa. Onko siis keskityttävä oppimisorientaation vahvistamiseen?
Se on ehdottomasti tärkeää, sillä edistyäkseen pelaajalla pitää olla sisäinen halu tulla yhä paremmaksi ja kehittää taitojaan pallon- ja kehonhallinnassa. Mikä rooli kilpailemisen huomioimisella on? Silläkin on merkitystä, sillä pelitilanteissa pelaajan on harhautettava tai huijattava vastustajaansa hämäyksellä, peitettävä aikeensa ja oltava vahvempi, nopeampi tai muulla tavoin ovelampi ja etevämpi. Kilpaileminen on osa urheilemista ja pelaamista. Miten valmentaja siis motivoi pelaajaa tasapainoisesti?
Onneksi valmentajan ei tarvitse tietää kaikkia oikeita vastauksia. On oleellisempaa esittää oikeat kysymykset. Valmentajan on mietittävä tarkasti toimintansa arvopohjaa ja käytännön toteutusta. Valmentaja saattaa lujittaa pelaajan yksipuolista menestysorientoitumista tahtomattaankin, esimerkiksi ilmoittamalla aina harjoituksissa, mitä tehdään ja miten; ei kertomalla tai kysymällä miksi niin tehdään, vaan antamalla pelkät valmiit toimintaohjeet.
Pelaajan tehtäväksi jää toteuttaa ulkoa annettuja ohjeita. Tuloksiin tai ulkoisiin tekijöihin liittyvät kysymyksetkin kääntyvät vahvistamaan pelaajan menestymisen tavoittelua. ”Miten pelissä kävi? Voititteko vai hävisittekö? Kuinka monta maalia teit? Monta minuuttia pelasit?” Kysymykset ohjaavat pelaajan suorituksen arvioimista ulkopuolelta määriteltyihin tavoitteisiin. Ulkoisten palkintojen – maalien, voittojen, pokaalien, rahan – tavoitteleminen ja vertailu toisiin johtaa todennäköisemmin pelaajan kokemukseen henkilökohtaisesta epäonnistumisesta. ”En onnistunut tekemään maaleja, joten olen huono.”
Hedelmällisempää oppimisorientaatiota korostava lähestyminen jättää tavoitteenasettelun pelaajan itsensä pohdittavaksi. Sisäinen motivaatio kantaa usein pidemmälle kuin ulkoisilla palkinnoilla motivoiminen. Sisäisen motivaation tuottama tavoite liittyy todennäköisemmin itse oppimisprosessiin eikä oman kyvykkyyden osoittamiseen vertailussa muihin. Valmentaja voi kehittää pelaajan sisäistä motivaatiota altistamalla tämän ongelmanratkaisutilanteisiin, joissa hän joutuu pohtimaan suoriutumistaan.
Valmiiden vastausten antamisen sijaan sen voi tehdä esittämällä kysymyksiä. Parhaat kysymykset ovat avoimia, eli luonteeltaan semmoisia, mihin ei voi vastata ”kyllä” tai ”ei”. Niiden tarkoituksena on herättää pelaaja ajattelemaan. ”Minkälaisia odotuksia sinulla on pelistä? Mitä haluat saavuttaa? Miten toimisit tällaisessa eteesi tulevassa tilanteessa? Millaisia vaihtoehtoja sinulla on valittavanasi? Miksi valitset tietyn tavan? Mitä siitä seuraa?” Tuloksen tai mitattavien määreiden sijaan pelin jälkeen pelaajalta voi vielä kysyä, oliko hänellä hauskaa. ”Oli kivaa ja onnistuin kärkikynäharhautuksessakin!”
Ja jotta valmentaja voi auttaa pelaajaa motivoitumaan toivotusti, pitää hänen ensin tiedostaa oma suhtautumisensa tavoitteenasetteluun ja motivoimiseen. Joudankin tästä lähteä pohtimaan tulevien treenisuunnitelmien oikeita kysymyksiä.