Eput laulaa vuonna 1985. Minä laulaisin vuonna 1984, jos tuon taidon osaisin.

Se oli vuosi, jolloin Neuvostoliitto, Länsi-Saksa, Itä-Saksa, Tshekkoslovakia ja Jugoslavia olivat voimissaan. Matti Nykänen voitti ensimmäisen olympiakultansa, mutta Suomen kiekkoleijonat kynti ja oli edelleen vailla MM-mitalia. Internet oli tuntematon asia, samoin kännykkä, älypuhelimesta puhumattakaan. Ja jos nykypäivään halutaan jonkin viittauksen, niin tuleva dj-tähti Calvin Harris syntyi.

Minulle vuosi 1984 on merkittävän aikakauden lähtölaukaus. Tartuin silloin sählymailaan ja olin sen jälkeen myyty mies. Peli tuntui helpolta ja hallitsin lajin vaatimukset saman tien. Harmitti jopa, ettei sählyllä tuntunut olevan mitään tulevaisuudennäkymiä urheilumuotona. Salibandy keksittiin Suomessa vasta myöhemmin.

Olin aloittanut matematiikan opinnot Jyväskylän yliopistossa. Oppilaitoksen infotaululta bongasin tiedekunnan ilmoituksen alan opiskelijoiden sählyvuorosta. Sinne piti hetimiten päästä. Sähly oli suosittu ajanviete näissä piireissä.

Mailat olivat gripittömiä, lyhyitä ja varreltaan letkuja. Lavat olivat yhtä alkukantaisia: pieniä, löysiä ja pinnaltaan sileitä. Yksikään juniori tai aikuinen ei suostuisi tänä päivänä sellaisella pelaamaan. Mutta me pelasimme, eikä riemulla ollut rajoja. Ensimmäisillä vuoroilla käytimme yliopiston lainavälineitä, mutta sitten koitti mahdollisuus saada oma maila yhteistilauksena Ruotsista jos halukkaita ostajia oli riittävästi. Onneksi oli, sillä kaupoista sählymailoja oli turha etsiä. Oma maila oli kova sana!

Peliä pelattiin neljä vastaan neljä ilman molareita. Maalit olivat kokoluokkaa 90 x 60 cm. Voimistelupenkit oli kaadettu kyljelleen päädyissä. Ne auttoivat palloa pysymään paremmin kentällä. Pitkillä sivuilla oli haastavia esteitä pilareista ja puolapuista lähtien. Kaukalosta ei osattu uneksia.

Palloista pidettiin tarkkaa huolta. Niitä ei riittänyt tuhlattavaksi asti, toisin kuin nykyään. Hankinnat tehtiin keskitetysti Ruotsista. Onneksi Unihoc valmisti jo tuolloin riittävän laadukkaita palloja. Yhdellä ja samalla saatettiin pelata viikkotolkulla.

Itselläni oli hyvät pohjat sählyyn. Olin aikuisikään mennessä harrastanut aktiivisesti 15 lajia: jalkapalloa, jääkiekkoa, tennistä, pitkän matkan juoksua, pöytätennistä, mäkihyppyä, hiihtoa ja yleisurheilun puolelta pituutta, kolmiloikkaa, seivästä, korkeutta, kuulaa, kiekkoa, moukaria ja keihästä.

Elinjärjestelmäni oli siis pienestä pitäen monipuolisesti kuormittunut. Motoriikka sai runsaita eväitä moukarinheitosta, seiväshypystä ja mäkihypystä, räjähtävät kimmo-ominaisuudet tulivat hyppylajeista, nopeat reaktiot pöytätenniksestä ja käsi-silmä -koordinaatio maila- ja pallopeleistä.

Sählyssä pääsin käyttämään näitä valmiuksia hyödykseni ja epäilemättä siksi viihdyin kentällä kuin kala vedessä.
Sähly koukutti välittömästi. Tiedekuntani pelaili kerran viikossa ja oli selvää, ettei se riittänyt minulle kuin alkupalaksi. Janosin lisää tätä kiehtovaa peliä. Niinpä ramppasin myös muiden alojen opiskelijoiden vuoroilla. Ja ei aikaakaan, kun viikossa oli joka arki-ilta sählyä. Parilta vieraalta vuorolta sain ystävällisessä hengessä häädön, koska kuulemma otin pelaamisen liian tosissaan. Muulla tavalla en osannut pelata.

Yhtenä maanantai-iltana syksyllä 1985 osuin ”vahingossa” vuorolle, josta löysin lopullisen sählyhenkisen kotini. Katsoin vauhdikasta touhua hetken sivusta ja tekemisen taso miellytti silmääni. Kysyin varovasti, että voiko tulla mukaan. Vastaukseksi sain epämääräistä murahtelua tyyliin ”no tämän kerran”.

Tunnin pelaamisen jälkeen äänensävy oli vaihtunut.

– Lauantaina on seuraavat pelit. Tule mukaan.

Äänessä olivat Hannu Littunen ja Tuomo Kääriäinen. Herrat, joiden kanssa voitin muutaman vuoden kuluttua salibandyn Suomen mestaruuden. He taisivat laskea sen varaan, että saisivat minusta vahvistuksen sählyjengiinsä.

Kyllähän he myös saivat. Minun houkuttelu oli maailman helpoin asia, koska halusin pelata hyvässä porukassa. Joukkue oli Tajuboys ja se hallitsi Jyväskylän yliopiston sählysarjoja vuosikaudet. Valtakunnallisesti paras meriitti on keväältä 1988, kun voitimme Opiskelijoiden Liikuntaliiton (OLL) mestaruuden.

Sisäisessä yliopistosarjassa kohtasimme vuosittain monen kastin joukkueita. Kaikille pärjääminen ei ollut ihan se ykkösasia. Yksi tällainen joukkue oli kemian opiskelijoista koostunut Rolling Bones, jonka hakkasimme yleensä kaksinumeroisin lukemin. Bonesin riveistä erottui yksi pitkätukkainen, boheeminoloinen kaveri. Kyseessä oli Petteri Nykky, kaikkien tämän päivän salibandyä seuraavien tuntema mies.

Tulin Jyväskylään opiskelemaan ja valmistumaan ammattiin. Suunnitelmat menivät uusiksi kahdessa vuodessa mielenkiintoni ajauduttua uusille urille. Jokin ääni sisälläni sanoi, ettei opettajan työ ole mun alaani. Opinnot hiipuivat, mutta jotenkin piti aikaa kuluttaa. Siihen sähly tarjosi maailman, johon oli helppo hypätä mukaan.

Ammatillinen uravalintani ratkesi kuin itsestään kesällä 1988, kun vastaanotin Riihimäen Sanomista kirjeen. Minut oli kelpuutettu lehden urheilutoimittajaksi. Jyväskylä sai toistaiseksi jäädä.

Sitä ennen, keväällä 1987, olin kuullut kummia. Etelä-Suomessa pelattiin sählyn kaltaista peliä ihan SM-sarjan nimikkeellä. Kuulin ensimmäistä kertaa sanan salibandy.

Siitä aiheesta tuonnempana.

Kirjoitus on julkaistu aikaisemmin Jukka Tervon blogissa SB Konnien verkkosivuilla.