Veikkaan, että useimmat meistä ovat elämänsä aikana hekumoineet fantasialla, jossa onnistuu voittamaan mestaruuden itselle rakkaan lajin parissa. Hienompaa kuin mikään olisi olla ratkaisevan ottelun sankari ja päästä sen päätteeksi nostamaan mestaruuspytty suorille käsivarsille. Pelkkä ajatuskin saa ihokarvat pystyyn.
Mestaruuden voittamiseen liittyy mysteeri, minkä vuoksi urheilutoimittajatkin usein kliseisesti kysyvät: ”Miltä nyt tuntuu?” Useat haaveilevat mestaruudesta, harvat ovat sen kokeneet – ainakin mikäli mestaruus käsitetään kansallisen sarjan tai kansainvälisen mittelyn mittakaavassa.
Sen sijaan useat meistä ovat voittaneet juniori- tai harrastesarjoja, työpaikkojen välisiä turnauksia tai kaveriporukan höntsämittelöitä. Niissä itse pokaalia ja mitaleita tärkeämpää on ollut tunne siitä, että ollaan yhdessä onnistuttu ja päästy fiilistelemään oikein kunnolla (eli saunomaan ja juomaan muumilimpparia).
Mutta hetkinen…?
Jos kerran maailmanmestaruuden voittaminen on täysin eri juttu kuin firmaliigan, miksi kaikki mestarit mainitsevat aina päällimmäisenä nimenomaan matkan, vierellä kulkeneet ihmiset sekä yhdessä voittamisen. Eikö tulisi puhua jalometalleista, kiiltävistä pokaaleista ja nimistä historiankirjoissa? Onhan se nyt ihan eri juttu voittaa mestaruus sellaisessa turnauksessa, jossa pelaavat maailman parhaat, kuin sellaisessa, jossa vastassa on Pena ja Pate Pielavedeltä – eikö olekin?
Ihan eri juttu!
Vaan entä jos onkin niin, että Suomen maajoukkueen sankarimaalivahti Jarno Ihme koki samoin torjuessaan ratkaisevan maailmanmestaruuden varmistaneen rankkarin, kuin joku Iiro Ivalosta, kun hän onnistui torjumaan, niin ikään ratkaisevan rankkarin Pohjois-Suomen postinkantajien mestaruuskisojen pronssiottelussa?
On mielenkiintoista seurata, kuinka pallopelikulttuurin perinteiset, koviksi koetut arvot murenevat voiton hetkellä: hymyä, halailua, ilakointia, läheisyyttä… Mitalit ripustetaan kaulaan roikkumaan ja pyttyä syleillään hetki, mutta kaikki muu huomio keskittyy vierellä oleviin ihmisiin eli joukkuetovereihin, joiden seurassa juuri päättynyt matka on taitettu.
Tästä herää tietysti kysymys: miksi emme lähtökohtaisesti voisi käyttäytyä juuri näin myös arjessa? Mikä estää halaamasta joukkuetoveria tai vaikka huutamasta yhdessä ääneen onnistuneen harjoituksen jälkeen loskaisen marraskuun säbätreeneissä? Ei mikään, paitsi tietysti se näkymätön yhteinen sopimus, joka velvoittaa, ettei niin toimita.
Itse asiassa useimmiten moinen käyttäytyminen koetaan, jos ei sopimattomaksi, niin ainakin epäammattimaiseksi. Samoin, mikäli selvästi oman osaamisensa alarajoilla pelaava pelaaja onnistuu itselleen helpolla sarjatasolla (esim. ylempien divarien pelaaja harrastesarjan pelissä). Harvemmin hän tuulettaa sydämensä
kyllyydestä. Enintään nyökkää hyväksyvästi syötön antaneelle pelaajalle, jos oikein villiksi äityy, ”heittää kivet” tämän kanssa.
Kilpaurheilussa oleellinen osa on itsensä kehittäminen ja oman osaamisensa mittaaminen suhteessa muihin. Tätä vasten on enemmän kuin ymmärrettävää, etteivät salibandyliigan tähdet Eemeli Salin tai Nina Rantala repeä riemusta maalatessaan firmaporukan turnauksessa. He tietävät oman tasonsa ja sen, mihin heidän kiilansa on lyöty. Firmapelit eivät tarjoa heille tarpeeksi haastetta, jotta onnistumisen elämys olisi aitoa.
Toista on silloin, kun kyseessä on Salibandyliigan Superfinaali tai vaikka maailmanmestaruuskisojen ratkaisuottelu. Tällöin haaste on tarpeeksi vaikea, jolloin sekä Rantala että Salin saavat molemmat pistää kaiken osaamisensa likoon ja mittauttaa todellisen tasonsa. Näin tapahtuessa mahdollinen hetkessä onnistumisen riemu kumpuaa aidosta ilosta. Samaan hengenvetoon firmapelien rivijamppa kokee yhtä vilpitöntä riemua kynäilynsä onnistumisesta omaa osaamistaan vastaavalla tasollaan.
Pelaaja ei saa tyydytystä itsessään siitä, että voittaa, vaan siitä, että eletty todellisuus vastaa odotuksia. Mikäli odotuksena on tehdä huippusuoritus illan salibandypelissä ja se onnistuu, on tyydytys suuri. Kun olosuhteet kohenevat, myös odotukset kasvavat. Mikäli treenimäärä kasvaa, odotuksena voi olla koko kauden mittainen onnistuminen, illasta toiseen. Tällöin uhkakuva saattaa piillä siinä, että seurauksena on pikemmin suurempia odotuksia kuin suurempaa tyytyväisyyttä. Pelaaja alkaa suorittamaan ja unohtaa kokonaan sen, miksi ylipäätään pelaa lajia nimeltä salibandy. Hän odottaa itseltään liikoja ja on ankara heikkouksiaan kohtaan, jolloin pelaamisesta häviää ilo.
Saman ilmiön voi nähdä myös urheilukatsomossa. Vanha kotikaupunkini Jyväskylä on tässä hyvä esimerkki. Kaupungin jääkiekkojoukkue JYP tarpoi kaudesta toiseen syvällä suossa, mutta 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen loppupuolella onnistui nousemaan Suomen mestariksi saakka.
Todellisuus osoittautui näin ollen jopa odotuksia paremmaksi, ja se hullaannutti koko kaupungin. Halli oli tupaten täynnä ja Jyväskylän kadut pursuivat karnevaalitunnelmaa. Tätä seurasi muutama menestyksekäs kausi, jonka myötä odotukset nousivat siinä määrin, ettei joukkueen taival kiinnostanut enää entisenlaisesti. Runkosarjassa halli ammotti tyhjyyttään, eikä pudotuspeleissäkään puolivälierä- tai välieräsarja kiinnostanut entiseen malliin. Odotukset olivat nousseet, eikä voitto muussa kuin finaalisarjassa tyydyttänyt.
Valitettavasti salibandyssa on kansainvälisellä tasolla pitkälti samankaltainen tilanne. Laji on yhä nuori ja kärki harmittavan kapea. Lähes poikkeuksetta maailmanmestaruuskisoissa on odotusarvona Suomen ja Ruotsin kohtaaminen finaalissa. Ainoastaan lajin vannoutuneimmat kannattajat innostuvat Suomen alkusarjan peleistä tai pudotuspelien aiemmista kierroksista. Odotukset ovat aina vähintään finaalissa, yleensä mestaruudessa.
Tätä vasten olikin mielenkiintoista, kun Tšekki laittoi Suomen ahtaalle vuoden 2016 kisoissa. Jo aiemmin tässäkin tekstissä mainitun Eemeli Salinin ratkaistessa ottelun vain seitsemän sekuntia ennen varsinaisen peliajan päättymistä Suomi sai huokaista helpotuksesta: uhka oli ohi ja vähimmäisodotukset saavutettu. Olisi ollut äärimmäisen mielenkiintoista nähdä reaktiot, mikäli viime hetken maalin olisikin tehnyt Tšekki, jolloin todellisuus olisi ollut jopa enemmän kuin itse odotukset.
Ei ketään tee onnelliseksi se, että hän pääsee nostamaan mestaruuskannun, saa kaulaansa jalometallia, tai näkee nimensä tilastojen kärjessä. Niin pelaajat kuin ihmiset yleensäkin ovat onnellisia kokiessaan miellyttäviä fyysisiä tuntemuksia. Yksinkertaista ja kaunista. Palataan lopuksi vielä kerran vuoden 2016 miesten salibandyn maailmanmestaruuskisojen finaaliin Latvian pääkaupunkiin Riikaan ja rangaistuslaukauskilpailun viimeiseen, ratkaisevaan yritykseen: Ruotsin Johan Samuelsson pyöräyttää mailaa kädessään ja lähtee suorittamaan rangaistuslaukausta. Hänen on pakko onnistua, mikäli Ruotsi mielii maailmanmestariksi.
Suomen maalilla maalivahti Jarno Ihme on valmiina ja liikuttaa käsiään ylös alas pitääkseen kroppansa virittyneenä ja Samuelssonin hermostuneena. Ihme suoristaa vasemman jalkansa, jonka Samuelsson lukee jonkinlaiseksi aavistukseksi ja kääntää pallon vasemmalle. Hän laukaisee kohti vasenta yläkulmaa, mutta Ihme on edessä ja torjuu. Halli räjähtää liitoksistaan. Ihme riisuu kypärän hyppien tasajalkaa pelimatolla. Muu Suomen joukkue ryntää kentälle, ja pelaajat halaavat toisiaan ja asettuvat pomppivaksi mytyksi keskelle kenttää. Mytyn keskellä on joukkueen sankari Jarno Ihme. Hän tuntee, kuinka kylmät väreet kiirivät pitkin selkärankaa ja kuinka sähköiset aallot pyrkivät kehon yli. Tuntuu kuin hajoaisi miljooniksi räjähteleviksi energiapalloiksi.
Juuri samoin tuntee se Iiro Ivalosta, kun hän torjuu sen ratkaisevan rankkarin Pohjois-Suomen postinkantajien mestaruuskisojen pronssiottelussa.
”Odotukset olivat nousseet, eikä voitto muussa kuin finaalisarjassa tyydyttänyt.”
Tämä lause kertoo sen surullisen tosiasian missä mennään. Yhtälailla sen ”matkan” pitäisi merkata myös fanillekin, mutta suomalainen urheilufani ei tätä harrasta. Ja valitettavasti tätä yleistä suomalaista piirrettä ei voida erottaa fanin ja itse urheilijan välillä, joten tätä näkyy myös suomalaisessa urheilussakin.
Urheilusta pitäisi pystyä nauttimaan oli ottelu huhtikuun lopussa oleva Superfinaali tai sitten pimeän marraskuun Suomen Cup peli Kajaanissa. Sama koskee fanejakin.
Onko sellaista matkaa, jota fani sitten seuraisi todella? Joka jengi tekee samaa hommaa ja koittaa vain voittaa. Miksi sitten muu kiinnostaisi katsojaa, kuin tulos?
Tytti syyllistyy todella ala-arvoiseen provoiluun negailemalla suomalaisuudella. Me Suomalaiset olemme fantastinen kansa. Rakastat ilmeisesti avautua omista mielipiteistä maailmantotuutena?
Antti: fanille matka voi olla esimerkiksi sellainen missä on saanut seurata omakylän poikaa/tyttöä junioreista siihen että hänestä tulee ratkaisupelaaja. Ja jokainen peli itsessään on matka jota kannattaa seurata.
Tiina: En tiedä tiestä Suomalaisista, mutta suomalaiset näin ylipäätänsä seuraavat urheilua vain menestyksen kautta. Ja maailmantotuuttani perustelen esimerkiksi eri lajien katsojaluvilla. Suomalaiset ovat fantastinen kansa… mutta ei urheilun suhteen. Valitettavasti.
Tytti avaisitko suomalaisen urheilufanin yleisiä piirteitä, jotka eroavat erityisesti muiden kansallisuuksien urheilufanien yleisistä piirteistä? Pahoittelen kirjoitusvirhettäni. Huomasitko oman kirjoitusvirheesi vastineessasi? Eri lajien katsojalukujen korrelaatiota suomalaisten urheilufanien yleisiin piirteisiin en ymmärrä.
Kettu et ootte tyhmiä
” Eri lajien katsojalukujen korrelaatiota suomalaisten urheilufanien yleisiin piirteisiin en ymmärrä”
Pakko myöntää etten yllättynyt tästä. Jos ei ymmärrä tai halua ymmärtää niin sitten ei voi mitään. Kuitenkin kun puhuin ”maailmantotuuksista” jne, niin tilastollisesti niin harvoja faktoja jolla voidaan mitata urheilun kiinnostavuutta on mm katsojamäärillä. Ja erityisen iso on ero miesten ja naisten pelien välillä Suomessa.
Jotenkin paistaa läpi se, että nimimerkki Tytti on lukenut yllä olevan tekstin ja ymmärtää sanoman, ja nimimerkki Tiina on taasen lukenut vain vähän alusta mutta on kiva kommentoida….
Otetaan tähän alkuun yleistyksen sietämätön keveys. Voittaminen jos sillä tarkoitetaan oman kannattamansa joukkueen voittamista, on helpompaa kannattaa kuin pelkästään taidokkaan pelisuorituksen ihannointi. Voittamisessa lajista ei tarvitse tietää kuin että tämä on minun joukkue nyt minä huudan sen voittoon ja ah minusta tuli osa joukkuetta, vähän kuin -95 ja -11 lätkässä. Siitä tehtiin ilmiö! varsinkin -95. Kansallistunteen nosto, pitkään jatkunut ”pimeässä” tarpominen. Jokaisissa arvokisoissa, voittoa odotellen ja kun se tuli ”BOOM” olin minä osa sitä!!!
Menestyshulluutta tai ei, tämä on ihan ympäri maailmaa tapahtuva ilmiö. Ja kun saavutetaan tietty taso, ei sen alle menemistä voida enään sallia! Koska ei saada sitä menestymisen huuma kokea.. pitäisi vaihtaa kohdetta! Tai tarpoa siellä pimeäsdä taas hetki… Pasi Nurminen totesi radiossa taannoin että Lahti on nyt valmis voittamaan koska edellisenä keväänä hävittiin välieräsarjat ja porukasta näki että nyt vi*!*¤a.. tämän jälkeen ollaan valmiimpia menestymään. Sama koettiin Milanon kisoissa hävityn rankkarifinaalin jälkeen -94 koko kansakuntaa vit#& ja ensi kisoista haluttiin vain mestaruus! ja kuinkas kävi!
No tämän jälkeen seuraava tulikin vasta -11 mutta oltiin kuitenkin oltu finaaleissa monena vuonna olympialaisia myöden! Menestyshullua tai ei, ainakin siinä on ollut halua kehittää tuotetta… hyvin on myyty tuote tämä jääkiekko. Meiltä puuttuu Kummola ja kumppanit. Joku joka haluaa tehdä tällä puuhastelulla rahaa.. Harkimo kävi kokeilemassa pesäpallon ja jalkapallon, ei tullut isoa lajia.. lätkästä tuli.