Exel cup, Radiolinja cup, TehoSport cup ja milloin mikäkin. Aivan sama, minulle tuo kyseinen kilpailumuoto on aina esittäytynyt valtakunnan kattavana salibandyn Suomen cupina.

Cupin historia alkaa vuodesta 1989. Kuulun siihen harvalukuiseen ja tänä päivänä jo varsin harvatukkaiseen reilun kymmenen miehen joukkoon, joka voi sanoa olevansa ensimmäinen cup-mestari.

Kaadoimme loppuottelussa arkkivihollisemme SC Dalmacin värikkäiden vaiheiden jälkeen jatkoajalla lukemin 8-7.

Cupin alkuvaiheet myötäilivät lajin yleistä kehitystä. Kaikki oli alkeellista. Pelasimme cupissa viisi kierrosta ja kahdesta ottelusta puuttui kaukalo. Oli vain avara liikuntasali, missä puolapuut toivat laitakahinoihin oman arvaamattoman lisänsä. Maalivahdin alue oli jokaisen henkilökohtaisesti itse arvioitava.

Yhden tällaisen kamppailun kävimme Helsingin Laajasalossa. Vastustajaa en enää muista, mutta kakkosdivarista se todennäköisesti oli. Katsojia oli pyöreä nolla. Vältimme karikon niukasti, sillä ottelu kääntyi eduksemme vasta jatkoajalla.

Onneksi myös toisenlaisia kokemuksia kertyi. Puolivälierissä kohtasimme Hämeenlinnassa Ruunien Ruunat ja puitteet olivat sen hetkiseen arkeen loistavat. Kotijoukkue oli nähnyt ison vaivan tapahtuman eteen. Katsomo pullisteli väkeä (250-300 henkeä) ja ottelu näkyi paikallistelevision kanavilla. Kommentaattorina toiminut Kurt ”Kurre” Westerlund sai oivan tilaisuuden kertoa katsojille lajin säännöistä ja salibandystä yleensä. Itse pelitapahtumia ei juurikaan selostettu.

Paikallinen Hämeen Sanomat raapusti ottelusta näyttävän jutun, mikä siihen aikaan oli ainutlaatuista. Kun myöhemmin samana keväänä voitimme lajin Suomen mestaruuden, ei Jyväskylän ykkösaviisi Keskisuomalainen taipunut kirjoittamaan aiheesta mitään. Vasta kun tarjouduin tekemään jutun jälkikäteen itse, lehti antoi pitkin hampain tilaa kahden palstan edestä. Otsikoin jutun ”Kulissien takaiset mestarit”, millä halusin kuvata silloista medianäkyvyyttämme niin seuran kuin lajinkin osalta. Jyväskylä eli ja hengitti vain liigakiekkoilun ja Jyp HT:n tahtiin.

Suomen cupin finaalissa vastaan asettui SC Dalmac. Ottelu käytiin Vuosaaren urheilutalossa ja katsojia oli saapunut paikalle reilusti. Fiilis oli korkealla, kun ei tarvinnut pelata tyhjille seinille. Johdimme 5-0, mutta Dalmac nousi tasoihin ja sen jälkeen maalailtiin vuorotahtiin. Pamautin liki puolesta kentästä pallon verkkoon ja ottelu venyi jatkoajalle. Siinä teimme tarvittavan voittomaalin.

Kevät 1989 oli Blue Eyes Teamin. Seura saavutti harvinaislaatuisen triplan. Voitti miesten ja naisten Suomen mestaruuden sekä Suomen cupin. Juhlat olivat sitten siinä. Muutama vuosi myöhemmin salibandyväki irtosi yleisseurasta, syntyi SC Blues, mutta menestys jäi historian lehdille. Tänä päivänä BET:stä on jäljellä nelosdivarissa palloa potkiva Harjun Potku.

Cupin tarina on jatkunut vaihtelevin kääntein. Meille ei herkkupaloja enää tarjottu. Päinvastoin, yksi pienimuotoinen tragedia palautuu mielen 1990-luvun alusta, kun saavuimme Helsingin Malmille Vuosaaren Viikinkien kakkosjoukkueen vieraaksi. Vastassa oli voitettavissa oleva jengi, ellei sen riveihin olisi eksynyt vasta salibandyuraansa aloitteleva nuorukainen. Pitkätukkaisen hujopin nimi oli Janne Tähkä.

Janne oli tuohon aikaan keskittynyt enemmän jääurheiluun, mutta salibandykapula kävi kynästä siinä missä kaukalo- tai jääkiekkomailakin. Varsinkin pari iäkkäämpää pelaajamme sai toistuvasti todeta, että jokin vilahti jalkojen välistä ja joku toinen sivusta ohi. Todennäköisesti lopullinen ymmärrys tapahtuneesta kirkastui vasta siinä vaiheessa, kun pallo oli jo rysässä. Tähkä piti meitä pilkkanaan. Putosimme jalat suorina jatkosta.

Cup herätti salibandypiireissä mielenkiintoa alusta saakka. Kaudella 1989-90 mukana oli yli 60 joukkuetta, mutta sanktiot olivat ajalle tyypillisesti vaatimattomia. Ensimmäisen kierroksen 32 ottelusta peräti kahdeksassa mentiin luovutusvoitolla jatkoon. Esimerkiksi kaikki kolme ahvenanmaalaisjoukkuetta heitti pyyhkeen heti kehään. Ne eivät ilmeisesti tykänneet otteluparien arpaonnesta, sillä kaikille saarelaisjoukkueille oli merkitty vieraspelimatka manner-Suomeen.

Vuonna 1990 pokaalin kylkeen sai nimensä Josba. Se on ainoa kerta, kun voittaja tuli pääsarjan ulkopuolelta. Mestarilistalle ei ole koskaan eksynyt todellista yllättäjää. Jokainen voittaja on kahta joukkuetta (Gunners ja Tapanilan Erä) lukuunottamatta saavuttanut jonain vuonna myös SM-kultaa.

Entä se paljon puhuttu arvostus? Mikä suomalainen palloilulaji ylipäänsä nauttii cup-muotoisena kilpailuna mistään suosiosta? Niinpä, ei mikään. Brittein saarilla elävillä urheiluihmisillä cup-mania on osa kansallista perimää toisin kun meillä täällä pimeässä Pohjolassa.

Mutta rahapelit ovat lähellä suomalaisten sydäntä. Lottoa, jokeria, vakiota, kenoa, jackpottia yms. pelataan viikottain sellaisilla panoksilla, että alta pois. Lyödään salibandyn Suomen cupiin 100.000 euron palkintopotti niin, että pisimmälle edenneet joukkueet eri divaritasoiltakin saavat jonkun tonnin tilille, niin luulisi arvostuksen nousevan ihan eri sfääreihin. Ja unohdetaan samalla nimikikkailu ja annetaan tilaa pelkälle Suomen cupille.

Tärkein kysymys on jo varmasti kaikkien huulilla. Kuka maksaa lystin? Pieni korotus osallistumismaksuihin auttaa palan matkaa. Hetkinen, miltä Salibandyliiton tuorein tilinpäätös näyttää? Jaa, 130.000 euroa ylijäämää. Ei tarvitse etsiä puuttuvia rahoja kaukaa.

Salibandyliiton toiminnan rahoittavat jäsenet eli seurat ja pelaajat. Kun otetaan, niin voidaan antaa myös takaisin. Yksinkertaista.