Kimmo Pollari on yksi suomalaisen salibandyn kannalta tärkeistä hahmoista, vaikka ei ole varsinaisesti juuri julkisuudessa esiintynytkään. Pollari oli 1990-luvulla perustamassa SPV:tä ja on tekemässä uudenlaista pioneerityötä brasilialaisen salibandyn saralla.

Otsikon mukaiset teemat käytiin miehen kanssa läpi puhelimitse ennen hänen lähtöään Brasiliaan, jossa suomalainen osallistuu sunnuntaina Brasilian mestaruuskisoihin salibandyssa.

Brasilia

Pollari on ammatiltaan Carenetin toiminnanjohtaja. Yritys on keskittynyt vapaaehtoistoimintaan ja se pyrkii paikallisten mukana auttamaan esimerkiksi brasilialaisia eri tavoin. Muuten Pollari luonnehtii itseään muusikoksi, sillä hän on laulaja, joka on erikoistunut erityisesti hengelliseen musiikkiin.

– Olen käynyt useamman vuoden Brasiliassa sellaisen avustusohjelman vuoksi, jota tehdään paikallisten järjestön kanssa siellä paikan päällä. Siellä on sellainen keskus, joka tekee töitä katupoikien kanssa ja pyrkimyksenä on motivoida näitä nuoria ja slummipoikia pois kaduilta. Viime vuonna minulle kerrottiin, että siellä on sellainen salibandyprojekti ja puhuivat yllätyksekseni ihan ”floorballista”.

– Ajattelin silloin, että miten voi olla, että eihän täällä pitäisi olla mitään salibandya. Menin katsomaan ja kyllähän siellä salibandya pelattiin. Tai sählyä ehkä paremminkin. Ilmeisesti Kiinasta olivat saaneet mailoja ja kyseessä oli ilmeisesti hollantilaisten aloittama projekti.

– Liityin mukaan toimintaan ja kerroin samalla, että olen joskus aikoinaan pelannut Suomessa salibandya. He pyysivät minua vetämään toimintaansa. Sen ajan mitä siellä olin, niin vedin vähän niin kuin treenejä samalla ja pojat olivat todella innostuneita lajista. He olivat aiemmin pelanneet lähinnä futsalia tai jalkapalloa ja jotenkin salibandy oli purrut heihin hyvin, Pollari avasi tutustumistaan paikalliseen salibandyyn.

Salibandykärpänen puri jopa niin hyvin, että joukkue ilmoitettiin Brasilian mestaruuskisoihin.

– Olin siellä kolmisen kuukautta ja kerran viikossa oli treenit. Ihan innoissaan he tulivat aina paikalle. Lajihan on sinällään ikään kuin väline tuolle kansainväliselle järjestölle (Youth With the Mission), joka yrittää saada junioreita pois pahanteosta. Siellä heillä on aika suuri vaara ajautua huumekuriiribisnekseen ja se on varsin raakaa touhua. Tuo salibandyn kautta auttaminen oli itselleni aika luonnollista touhua.

– Yritin siinä heille luoda vähän tavoitettakin ja kysyin, että olisiko kiva pelata ihan jossain turnauksessakin, jonka myötä tulisi pelejä ja voisi vähän opettaa taktiikkaakin. Olin toisaalla ulkomaanreissulla ja sain ilmoituksen, että he olivat ilmoittautuneet Brasilian mestaruuskisoihin. Olisi ehkä voinut aloittaa jostain alempaakin (nauraa).

– Brasilian mestaruudesta pelataan nyt sunnuntaina ja he pyysivät tosiaan minuakin sinne mukaan pelaamaan. Olen nyt siis tosiaan lähdössä sinne keskiviikkoaamuna. Olen paikan päällä torstaina ja kerkeän vetämään yhdet harjoitukset ennen mestaruuskisoja, portugalin kieltä taitava Pollari kertoi.

Brasilian mestaruusturnaus ei kuulosta salibandyn saralla miltään kaikkien aikojen mittelöltä. Mestaruus ratkotaan yhden päivän aikana.

– Luulin, että se olisi vähän isompikin turnaus, mutta toiminta on hiukan hiipunut. Brasiliassa on yksi kaveri, Rafael Pasqua, joka pyörittää paikallista salibandyliittoa. Toiminta ei ole kovin järjestelmällistä ja lopputurnauksessa on kahdeksan joukkuetta, ja ne tulevat paikalle ympäri Brasiliaa. Itse turnaus on Sao Paulossa ja mennään sinne katsomaan miltä siellä näyttää.

– Siellä päin touhu on vielä ihan alussa ja tarjouduin sille liiton kaverille avuksi, jonka myötä lupasin auttaa muun muassa yleisessä lajin tietotaidossa. Nyt vien sinne mailakassin, jonka ovat lahjoittaneet yksityishenkilöt ja suomalaiset firmat. Peliasutkin saatiin lahjoituksena sekä poikien turnausmaksut kuitattua ihan suomalaisilla resursseilla, Pollari kiitteli.

Paikallinen toiminta on tosiaan vielä ensimmäisellä asteella ja Pollarin kaltaisten lajituntijoiden apu on erittäin tärkeää paikkallisille. Pelaajamäärät eivät ole tällä hetkellä kovin suuria.

– Käsittääkseni paikalliset lajista innostuneet eivät ole esimerkiksi nähneet koskaan lajia paikan päällä, vaan seuraavat netistä pelejä todella aktiivisesti, ja esimerkiksi etenkin Suomen ja Ruotsin menestystä eri turnauksissa. Käsitykseni mukaan puhutaan kymmenistä pelaajista, vaikka puhutaan parinsadan miljoonan asukkaan maasta. Ajattelin itse tehdä siellä vähän sellaista työtä, että lajia saadaan eteenpäin. Järjestää vaikka ihan perustason alkeiskursseja lajista. Jossain vaiheessa olisi haaveena viedä Suomesta joku joukkue sinne pelaamaan vaikkapa näytösottelu, Pollari pohti.

Peliveljet

Pollari oli perustamassa Seinäjoen Peliveljiä 1990-luvulla ja siksi hänet voidaan laskea paikallisten lajipioneerien joukkoon.

– Siellä Seinäjoella pelailtiin porukalla ja Vaasassa joku seurakunta järjesti tällaisen seurakuntaturnauksen, jonne kutsuttiin porukkaa eri seurakunnista. Mekin oltiin Seinäjoella pelattu seurakunnan nuorten jätkien kanssa. Porukassa oli itse asiassa eri seurakuntien jäseniä, eikä vaan pelkästään mistään yhdestä tietystä. Mentiin silloin sinne mukaan ja siitä se vaan lähti. Tämä tapahtui siis joskus vuonna 1992.

– Sittemmin ruvettiin ihan tavoitteellisesti pelailemaan näissä seurakunnan välisissä turnauksissa. Sen jälkeen kypsyi jossain vaiheessa sellainen haave, että ”mitä jos perustettaisiin ihan oikea salibandyseura ja liityttäisiin Salibandyliittoon”. Liittoon liityttiin lopulta 1994 ja ruvettiin pelaamaan 4. divisioonaa.

– Meitä oli kolme kaveria, kun seura perustettiin nykyisen valmentajan Tommy Koposen saunan lauteilla. Kolmas kaveri oli Ville Kivimäki, Pollari muisteli.

Onko muuten sukua nykyiselle maalivahdille Julius Kivimäelle?

– Ei taida olla, että ovat ehkä samasta sukupuusta, mutta eivät ainakaan mitään lähisukulaisia. Sillä alueella on noita Kivimäkiä muutamia ja kyseessä on pohjalainen sukunimi.

SPV ei tietysti ole mikään poikkeus suomalaisella salibandykartalla, vaan seura on perustettu vastaamaan pelinälkäisten innokkaiden nuorten tarpeita. Perustamisen jälkeen varsinaisia tavoitteitakin rupesi syntymään.

– Jossain vaiheessa niitä rupesi tulemaan, kun pelattiin siellä nelosessa ja se taisi olla vielä 90-luvun loppua. Aloitimme silloin naisten joukkueen toiminnan ja olin silloin valmentajana, kun toiminta aloitettiin 1998 tai 1999. Naiset pärjäsivät niin hyvin, että nousivat SM-sarjaan parissa vuodessa ja saavuttivat lopulta SM-pronssia. Kolme SPV:n naispelaajaa oli myös mukana juhlimassa vuoden 2001 MM-kultaa.

– Naisten joukkueen menestyksen kautta se ajattelu kehittyi ja SPV:n naiset tosiaan saavuttivat SM-mitalin ennen miehiä. Sittemmin miehet rupesivat pikku hiljaa nousemaan, mutta itse olin jo siinä vaiheessa lopettanut (99-00 muistelee lopettaneensa) ja ehkä se kertoo jotain meikäläisen pelitasosta. Sitten kun SPV rupesi pärjäämään, niin maakunnasta rupesi tulemaan joukkueeseen uusia kykyjä, että kaikki pelaajat eivät enää olleet Seinäjoelta. Esimerkiksi Kosken Sami tuli naapuripitäjästä eli Ilmajoelta.

– Aika moni pelaaja nykyrungostakin on ihan originaaleja SPV:n junioreita, jotka kasvoivat siinä samalla seuran kanssa, Pollari linjasi.

Nälkä kasvoi syödessä ja tavoitteet sen mukana. SPV on voittanut tällä vuosikymmenellä kolme mestaruutta, saavuttanut yhden hopean ja yhden pronssin. Jos katsoo esimerkiksi viime vuosikymmentä, niin harva tuskin odotti, että joukkue on tämän kymmenluvun menestynein.

Kun aloititte aikanaan toiminnan, niin osasitteko yhtään ajatella, että SPV olisi vuonna 2017 tämän vuosikymmenen eniten mestaruuksia voittanut seura?

– Ei kyllä. Mitä tahansa haaveita silloin olikin, niin kyllä ne on ylitetty moninkertaisesti tänä päivänä. Silloin ehkä isoin tavoite oli pelata jonain päivänä liigassa ja itse en päässyt sitä kokemaan. Ehkä tämä mahdollinen Brasilian mestaruus täyttää sitä tyhjiötä (nauraa), mutta itselleni on tuottanut tyydystystä seurata tuota menestystä vuosien varrella.

– Olen itse asunut välillä ulkomailla ja mestaruuksienkin aikaan olen kuunnellut jotain nettilähetyksiä pätkivällä netillä jostain viidakossa. On ollut kiva seurata ihan etäältäkin. Tässä viimeisessä tapauksessa olin mukana kun mestaruus ratkesi vuonna 2015. Omalta kantilta menestystä on ollut mukava seurata, Pollari vakuutti.

Pollarin työura on vienyt miestä ympäri maailmaa, mutta SPV:n asioista hän on edelleen perillä.

– Peliura tosiaan loppui omalta osalta jo vuosituhannen vaihteessa ja sen jälkeen hoidin valmennuspuolta. Sittemmin asuin kymmenisen vuotta Yhdysvalloissa ja nyt viimeiset kuusi vuotta ovat menneet pitkälti Brasiliassa. Vähän on ja off, eli matkustellut sinne ja takaisin.

Kuinka tarkkaan seuraat vielä SPV:n otteita?

– Kyllä seuraan vielä ihan tarkkaankin ja varsinkin, kun tuttuja on vielä mukana toiminnassa. Serkkuni Matti Pollari on mukana valmennuksessa ja hänen kauttaan kuulee paljonkin. Ihan jopa siitä lähtien, että mitä vaihtopenkillä on puhuttu. Välillä tulee ihan pelaajienkin kanssa puhuttua, jos heitä näkee jossain.

Usko

Ei ole mikään salaisuus, että SPV:n pohja on luotu helluntalaisten arvojen kautta. Menestyksekkääksi seuraksi SPV on siis jonkinlainen kummajainen suomalaisella joukkueurheilukentällä, vaikka uskonto ei enää ohjailekaan joukkueen toimintaa. Osassa uskonnoista kilpaurheilu on jopa kiellettyä, ja se saattaa joskus aiheuttaa ristiriitaisia ajatuksia uskovaisten toiminnasta urheilukentällä.

Aihe nousi osittain pinnalle muutama viikko sitten, kun Pääkallo.fi:ssä julkaistiin Welhojen Juha Rautiaisen haastattelu. Haastattelussa ei puhuttu sanaakaan uskonnosta, mutta ensimmäiset kuusi kommenttia arvuuttelivat Rautiaisen uskonnollista vakaumusta, vaikka itse jutussa puhuttiin pelimiehen vahvasta alkukaudesta. Tommy Koponen on puhunut uskonasioista kysyttäessä ja nyt Pollari vastailee kysymyksiin kilpaurheilusta sekä uskonnosta omalta kantiltaan.

Kuinka hyvin uskonto ja kilpaurheilu sopivat mielestäsi yhteen?

– Itselläni ei ole koskaan ollut siinä mitään ristiriitaa. Onhan se tietty aina pieni kummajainen, jos joku niin sanottu uskovainen menestyy jossain urheilulajissa. Siinä on vähän ehkä sellaista tarpeetonta mystisyyttä mukana. En oikein aina ymmärrä sitä, että miksi ei voisi olla mukana millä tahansa elämänalueella, vaikka olisi ihan tunnustava kristitty.

– Maailmalla varsinkin esimerkiksi brasilialaiset jalkapalloilijat ovat olleet vuosia avoimesti uskovaisia. Ehkä se liittyy enemmän Suomeen, sillä Suomessa uskonnollisuus koetaan yksityisasiana ja siitä ei pahemmin puhuta julkisuudessa. Voinee sanoa, että sitä vähän jopa paheksutaankin, jos siitä puhuu julkisesti. Sen takia tämä onkin varmaan aika outo aihe suomalaisille, Pollari arvioi.

Sinänsä voisi kuvitella, että kun urheilemaan on joskus aloitettu, niin sen lähtökohtaiset arvot ovat ainakin olleet sangen puhtaita ja pyrkineet korostamaan terveitä elämäntapoja. Jos kilpaurheilun moderni historia lasketaan käynnistyneeksi 1800-luvun lopussa, niin se on kokenut kovan myllerryksen 150-vuotisen historiansa aikana. Samoin on tietysti myös monille muille yhteiskuntaan liitettäville seikoille, eikä vähiten uskonnoille.

Jos puhutaan urheilun arvoista ja vaikka kristinuskon arvoista, niin kysymys on monisyinen, vaikka tietysti yhtäläisyyksiäkin on.

– Näkisin, että näissä on paljon yhtenäisyyksiäkin. Puhutaan esimerkiksi sääntöjen nuodattamisesta. Niitä voi tietysti rikkoa, mutta uskonnon puolella ne saa helpommin anteeksi kuin urheilun puolella (nauraa). Vaikka se onkin hiukan kieli poskella sanottu kommentti. Tämä riippuu nyt vähän siitä, että mitä arvoilla haetaan.

Jos otetaan esimerkiksi vaikka kliseisesti terveet elämäntavat tai siihen liitettävät arvot?

– Näkisin tässä mielessä, että yhtäläisyyksiä on enemmän kuin eroavaisuuksia. Ne asiat mitkä palvelevat kilpaurheilua, niin ne ovat tärkeässä roolissa myöskin uskonnon puolella. Esimerkiksi tietynlainen itsekuri kuuluu tämän piiriin. Tietynlainen teoria tai teologinen oppi jota pyritään noudattamaan, menee pitkälti yksi yhteen esimerkiksi juuri joukkuepelien sääntöjen kanssa.

– Siinä vaiheessa ne voivat olla toisiaan tukevia asioita ja syntyy sellainen ”fair play -meininki”. Olen pienestä asti ollut uskonnollinen tai uskovainen ja pelasin jalkapalloa ihan ensiksi. Itselleni oli silloin selkeää, että sääntöjä tulee noudattaa, ja jos niitä rikkoi, niin se oli itsellenikin vähän niin kuin iso juttu. Pyrin siis noudattamaan sääntöjä. Salibandyn saralla oli myös se, että pyrin pelaamaan mahdollisimman rehdisti, Pollari pohti.

Jos äsken viitattiin yli 150 vuoden ajanjaksoon, niin SPV:n 23-vuotinen taru pitää jo sisällään mielenkiintoisen mikrotason muutoksen, jossa tiivis hengellinen porukka avautui pikku hiljaa ympäröivälle maailmalle siten, että joukkueesta kehkeytyi menestystarina niinkin modernissa lajissa kuin salibandy. Tämä on luonnollisesti vaatinut sitä, että myös ei-uskonnolliset henkilöt sopeutuivat uskovaisten joukkoon.

– Alkuvaiheessa kaikki SPV:n pelaajat olivat seurakunnista silloin kun pelattiin alasarjoissa. Varmaan silloin oli niin, että kukaan ei halunnut pelata meidän kanssa. Sittemmin kun tuli menestystä, niin kiinnostus meitä kohtaan kasvoi. Siinä oli tietynlaista muutosta vuosien varrella ja kun uskonnollisten määrä väheni, niin sittemmin muutos oli hyvinkin diplomaattinen, eikä uskonnollisuus ole ollut enää pinnalla. Se mistä homma alunperin lähti ei ole ihan tätä päivää, eikä mukaan kuulu mitään uskonnollisia aktiviteetteja, Pollari kertoi.

Pollari viittasi aiemmin siihen, että brasilialainen urheilija saattaa hyvinkin avoimen uskovainen samoin kuin vaikkapa yhdysvaltalainen julkisuuden henkilö, poliitikko tai urheilija. Suomessa tilanne on oikeastaan päinvastainen siinä mielessä, että aihetta vältetään hyvin pitkälle. Suomessa uskonto mielletäänkin usein enemmän yksityisasiaksi, jolla on monesti julkisessa keskustelussa negatiivinen pohjavire.

– Voihan se olla niinkin, että suomalainen yhteiskunta mieltää sen nykyisen hiukan sellaisen hiljaisen vähemmistön asiaksi. Suomessa on valtionkirkko ja esimerkiksi USA:ssa ei ole. sitä kautta uskonnollisuus on vapaampaa ja Suomessa on totuttauduttu siihen, että uskonnollisuudella on sellainen leima, että sen tulee näyttää tai kuulostaa tietynlaiselta.

– Se on tietynlainen yksityisasia, joka tapahtuu kirkon neljän seinän sisällä. Esimerkiksi USA:ssa ja latinalaisessa Amerikassa se on hyvinkin vahvasti mukana arjessa. Ero tulee mielestäni tästä kulttuurillisesta asemasta mielestäni.

Jos vaikkapa urheilija toisi omaa uskonnollista asiaansa esille Suomessa, niin ainakin sitä oudoksuttaisiin jos ei muuta.

Voidaanko tätä tietynlaista suhtautumista syyttää jopa ”liiallisesta maallistumisesta”?

– Jos ajatellaan maailmanlaajuisesti asiaa ja vaikkapa pohjoismaita, joiden jokaisen lipussa on risti, niin ne jokainen ovat lähteneet uskonnolliselta arvopohjalta. Nykyisin asia ei kuitenkaan ole niin, vaan kristityt ihmiset kattavat Suomessakin vain muutaman prosentin ihmisistä. Jos nyt puhutaan vaikka USA:sta tai Etelä-Amerikasta, niin siellä puhutaan kymmenistä prosenteista.

– Siinä on jo merkittävä ero siihen, että miten uskonnot näkyvät jokapäiväisessä elämässä. Yhdysvalloissa sanotaan lähes jatkuvasti ”God bless” ja Suomessa saattaa joskus presidentti toivottaa ”jumalan siunasta”, niin muuten uskonto on hyvin näkymätön suomalaisessa kultuurissa.

– Sitä en tiedä miksi sitä paheksutaan. Onko sellainen antikristillinen näkökulma suositumpi Suomessa? Tuntuu, että jumalaa pelätään Suomessa väärällä lailla (naurahtaa). Pelätään ja arastellaan asiaa, vaikka kun ympärilleen katsoo, niin vaatii melkein enemmän uskoa, että jumalaa ei ole kuin se, että on. Ihan näin suoraan sanoen, ja nämä nyt ovat ihan omia ajatuksiani. En ole ihan itse saanut vielä vastausta siihen, että miksi urheilun ja uskonnon yhtälö nähdään jotenkin mahdottomana, Pollari sanoi.

Ehkä kyse on enemmän urheilusta kuin uskonnosta. Urheilu on haluttu nähdä omana linnakkeenaan ja esimerkiksi politiikkaa ei saa monien mielestä sotkea urheiluun, vaikka kaikki silmät auki pitäneet ovat huomanneet sen jo tapahtuneen. Uskontoa ja urheilua ei tarvitse ehdon tahdon liittää toisiinsa, mutta toisaalta ne eivät ole myöskään automaattisesti ristiriidassa keskenään.

Voisiko ajatusmalli liittyä jotenkin siihen, että esimerkiksi politiikkaa ei haluta tuoda mukaan ja urheilu halutaan nähdä omana linnakkeenaan?

– Joo, ehkä se sillä tavalla on, että uskonto halutaan nähdä omana ideologianaan, eikä varsinaisesti uskona. Jos puhutaan kristitystä ihmisestä, niin hän perustaa elämänsä niille arvoille ja sitten sitä kautta lähtevät kaikki muut elämänalueet. Jos uskonto nähdään vain ideologiana tai aatteena, mitä esimerkiksi politiikka voi olla.

– Eihän esimerkiksi filosofian tuputtaminen jollekin toiselle tyypille onnistu, vaan oman ajatusmaailman valinnat tehdään itse. Kun puhutaan uskonnollisista arvoista, niin se pitäisi käsittää erilaisena asiana kuin vaikkapa poliittiset arvot. Tietysti se on kuitenkin oma asia miten asiat näkee. Uskonnolliset henkilöt elämänalasta riippumatta haluavat olla rauhassa eivätkä tee kenellekään lähtökohtaisesti pahaa, Pollari pohti.

Syvemmistä pohdinnoista on aika palata salibandyn pariin.

Miten SPV tulee lopulta pärjäämään tällä kaudella?

– Väittäisin niin, että SPV saa vielä pelinsä uomiin kauden aikana. Kyllä se neljän parhaan joukossa on, vaikka sitä ei kukaan uskokaan tässä vaiheessa kautta, vastasi uskossa oleva salibandymies.