Saksa on maailman viidenneksi suurin salibandymaa hieman alle 11 000 lisenssipelaajansa voimin. Matkaa huipulle on kuitenkin vielä muutama maili ja jalkapalloon vahvasti panostavassa maassa salibandy on marginaalilaji.

Maan kolmannella sarjaportaalla pelaava Frankfurt Falcons on noin 130 jäsenen seurana “päivittämättömien tietojen” mukaan Saksan 12. suurin seura. Miesten edustusjoukkue ja U17-joukkue harjoittelevat yhdessä kolme kertaa viikossa; sitä nuoremmat 1-2 kertaa. Nyt lukija tietää joukkueesta ja lajin tilasta Lounais-Saksassa suurin piirtein yhtä paljon kuin minä astuessani ensimmäistä kertaa paikallisen urheiluhallin ovista – varsinkin, kun yleensä arkistoinnin suhteen esimerkillinen kansa on piilottanut aikaisempien kausien tilastot johonkin internetin Mariaanien hautaan.

Pakettia johtava sympaattinen Robert on paremman termin puutteessa vanhan koulukunnan tšekki, joka on muuttanut Saksaan noin kymmenen vuotta takaperin ja asettanut seuran tavoitteet korkealle. Pelaajavalmentajan roolille ominaisesti hän liputtaa itsensä ulos ensimmäisistä harjoituksista vartin kohdalla ja viettää loppuajan puhallellen laidan takana. Puolustukseksi on ehkä toki soveliasta mainita, että ennen harjoituksia kaveri on tykitellyt menemään koko päivän kestäneen kaikkien aikojen syyslomaleirin.

Stereotypioita on mukava ulkomaalaisena ruokkia ja pelaajisto onkin hyvin saksalainen – hyvässä ja pahassa. Ensimmäinen harjoituskerta on pieni kulttuurishokki ja Complex-ihmisten persistentisti markkinoimasta pelipuheesta ei paljon kannata pelaajille vihjaista. Varianssi joukkueen sisäisessä lajitaidossa on ensisilmäyksellä valtava. Viisikon yhteispelin ja pelin rakenteen pohtimisen sijaan saa palata monessa asiassa lajitaidon alkulähteille: mailaotteeseen ja lavan käyristämisen merkitykseen. Sana “itsestäänselvyys” on pudotettava omasta sanastosta välittömästi. Ryhmä muodostuu kuitenkin urheilijoista, eikä kahden ja puolen tunnin harjoitusaika vedä ketään aivan luille.

Työsarkaa on siis edessä melkoisesti, mutta jokaisen matkan vaikeimmat askeleet ovat kuitenkin tunnetusti ne ensimmäiset ja ne on nyt virallisesti otettu. Vuosikymmenten varrelta tutut asiat täyttävät aistit: Hallin taustamelu, epäonnistuneita suorituksia seuraava sadattelu, verkon tyydyttävä kahahdus laukauksen painuessa maaliin – olen saapunut kotiin.

Lue myös
Pääkallo.fi: Floorball in Deutschland, osa 1