Kevät on kulttuurin aikaa, varsinkin joukkuelajeissa. Kun tosipelit alkavat ja lopullisia sijoituksia aletaan ratkoa, korostuvat vaateet epämiellyttävien tunteiden sietämisestä ja oman tason säilyttämisestä (usein myös sen nostamisesta) kovan paineen alla.
Yksilöiden on onnistuttava ja otettava niitä kuuluisia askelia, mutta pidettävä silti joukkue oman egon edellä. Eikä kertarykäisy riitä, vaan tätä myllyä on kyettävä pyörittämään viikkotolkulla, mikäli kannu ja torijuhlat kiinnostavat. Moisessa kysytään luonnetta ja mitataan kulttuuria.
Kreikkalaisen filosofin Aristoteleen mukaan ”olemme sitä, mitä teemme toistuvasti. Erinomaisuus ei ole teko vaan tapa”. Urheilussa kulttuuri kuvastaa juurikin tapaa, jolla asioita tehdään. Vasta tavat mahdollistavat tavoitteiden tavoittelemisen. Toistuessaan tavat ovat rakennuspalikoita kulttuurille, jonka varaan joukkueet rakentuvat. Ja siinä rakennustyössä kannattaa olla tarkkana, minkä varaan perustansa valaa.
Jatkuva vaatiminen ja epäonnistumisen esiin tuominen luo pelon kulttuuria. Sen sijaan kannustus ja erilaisuuteen rohkaiseminen synnyttää turvallisuuden kulttuuria. Joukkue, joka onnistuu kerta toisensa jälkeen kampeamaan kovat matsit voitokseen, oppii voittamisen kulttuuria.
Kaudella 2003-2004 Englannin 1.divisioonan häntäsijoilla rämpinyt futisjengi Crystal Palace palkkasi kesken kauden valmentajakseen Iain Dowien. Tuore koutsi ilmoitti heti alkajaisiksi, että kaikki seuran toimintatavat tultaisiin muuttamaan. Tämä siksi, että joukkue voisi vielä jonain päivänä pelata Valioliigassa.
Dowie alkoi järjestelmällisesti muuttaa joukkueen toimintaa systemaattisemmaksi ja ammattimaisemmaksi. Samalla hän nosti esiin altavastaajan asemasta voittoon nousseiden yksilöiden ja joukkueiden kertomuksia. Dowie rakennutti joukkueelle uusia tapoja ja kertoi pelaajille tarinaa voittamisesta. Tästä kaikesta syntyi kulttuuri, jonka turvin Crystal Palace nousi kauden päätteeksi Valioliigaan.
Vaikka kulttuuria on yritetty joidenkin urheiluseurojen osalta brändätä, pysyy se kaupallisuuden ulottumattomissa. Kulttuuri on ihmisenä olemista ja keskinäistä vuorovaikuttamista. Logoterapian perustaja, psykiatri ja neurologi Viktor Frankl on todennut: ”kun emme voi enää muuttaa tilannetta, meidät on haastettu muuttamaan itseämme”. Tuo ajatus kiteyttää kulttuurin syvimmän olemuksen. Kulttuuri mitataan siinä, kun vastaan tulee pystyseinä: jäätkö nojailemaan, vai kiipeätkö yli? Yhtä lailla, kun vastassa on esteetön tie: jolkotteletko, vai etenetkö kaikesta huolimatta parastasi antaen?
Alkuvuodesta 2013 sarjan hännille valahtanut Porin Ässien miesten jääkiekkojoukkueen pelaajat pitivät keskenään palaverin ja tekivät arvovalinnan: ahdistus kohdattiin ja oman arvon tunne kaivettiin esiin. Synnytettiin uusia tapoja, joita alettiin toistaa. Päivä päivältä alkoi rakentua uudenlainen kulttuuri. Onnistumiset toivat itseluottamusta ja kulttuuri voimistui. Lopulta syntyi lumipalloefekti, joka päättyi kolme kuukautta myöhemmin Suomen mestaruuteen.
Keskustelin jokunen vuosi sitten lätkälegenda Esa ”Tiki” Tikkasen kanssa siitä, mikä erottaa tietyt yksilöt joukkuelajin huipulla toisista, kun taitoeroja on hyvin vähän. Tiki totesi, että se on uskallus ja onnistumisten myötä nouseva itseluottamus. Lähes joka lajissa on omat Tiger Woodsinsa, Michael Jordaninsa ja Christiano Ronaldonsa. On myös joukkueita, jotka dominoivat huipulla, kuten vaikkapa NBA:ssa Golden State Warriors. Tuskin salibandyssakaan Classicin ”family”-pääte täysin tuulesta temmattu on. Vahva ja kestävä kulttuuri rakentaa ja ylläpitää vahvoja ja kestäviä joukkueita. Ja tällaisessa joukkuekulttuurissa kasvaminen jalostaa montaa muutakin tekijää kuin pelkästään pelisilmää.
Mike Tyson taisi todeta joskus, kuinka ”jokaisella on suunnitelma, kunnes heitä lyödään suuhun”. Näinpä juuri. Kun suunnitelmat kaatuvat, se on kulttuuri joka jatkaa siitä.