Myönnetään, kirjahyllyni pursuaa mentaalivalmennusoppaista ja self help-kirjallisuudesta. Yhdessä rohkaistaan henkistymään, kun taas toisessa vannotaan itsekurin nimeen. Näiden kahden väliin mahtuu, jos jonkinmoista soutajaa. Ihmismielen kehittämiseen on yhtä monta tulokulmaa, kuin on kirjojen kirjoittajiakin.

Mutta mitä on henkinen valmennus ja kuinka sen tulisi näkyä osana päivittäistä valmennustyötä?

Fysiikkavalmennus perustuu pitkälti puhtaaseen dataan. Nykytieteen valossa ihmisbiologian voi nähdä melko abstraktina, jonka vuoksi fyysisten tekijöiden kehittämisen alkeet ovat ainakin perusteiden osalta betoniin valettua tietoa. Jos haluat pizzan, mene pizzeriaan. Jos taas haluat lajinomaista anaerobista kestävyyttä, treenaa intervallimaisesti korkealla sykkeellä.

Sen sijaan, pelitapaan ja -taktiikkaan liittyvät ratkaisut valmentajan täytyy pystyä perustemaan oman persoonansa ja näkemyksensä kautta. Se, työnnetäänkö karvauksessa, vetäydytäänkö mökkiin vai pelataanko perinteistä noppafemmaa, on aina riippuvainen valmentajan kokonaisnäkemyksestä, joka taas muodostuu oman valmentajaidentiteetin ohella mm. joukkueen pelaajien taitotasosta ja seuran yleisistä linjauksista. Pelitapaa valmennettaessa löytyy aina vastarannan kiiskejä, heitä keiden mielestä valittu taktiikka on väärä. Sen vuoksi valmentajan on tärkeää kyetä perustelemaan vähintään itselleen se, miksi kyseistä taktiikkaa haluaa peluuttaa. Tuuliviiriksi ryhtyminen ei ole vaihtoehto.

Sitten on se henkinen valmennus. Absurdeista absurdein käsite, joka saa vanhan liiton Jortikat voimaan pahoin ja toisaalta taas rohkaisee peräkamarin kaunosieluja ihmisten pariin. Kukapa ei tänä päivänä haluaisi olla se koutsi, jonka pukukopissa pitämä Braveheart-puhe herättää joukkueen, tai se oman elämänsä mr. Miyagi, joka tutustuttaa suojattinsa lajin sisäisten kurkipotkujen saloihin. Ruohonjuuritasolla tapahtuvassa henkisessä valmennuksessa on silti varsin arjenomainen sävy.

Yle Puheen ansiokkaassa Urheiluhullut-ohjelmassa keskusteltiin taannoin henkisestä valmennuksesta. Keskustelua johtaneella, toimittaja Jussi Paasilla tuntui olevan fiksaatio siihen, että henkinen valmennus kaipaisi tuekseen korkeakoulututkinnon tai vastaavan koulutuksen, jotta se olisi urheilijan itsensä kannalta turvattua. Vieraina olleet urheilupsykologian asiantuntija Terhi Lehtoviita ja jalkapallovalmentaja Marianne Miettinen yrittivät enemmänkin rohkaista lajivalmentajia ottamaan itse vastuuta urheilijoidensa henkisestä valmennuksesta. Samalla keskustelussa muistutettiin kuitenkin siitä, että vakavammissa tapauksissa lajivalmentajan osaaminen ei riitä. Tällöin on syytä ohjata urheilija ammattiauttajan puheille.

Tässä piilee se kaksiteräinen miekka, joka henkiseen valmennukseen liittyy. Toisaalta ei uskalleta tarttua tuumasta toimeen, koska pelätään ettei oma osaaminen riitä. Toisaalta taas ei ymmärretä, että joskus valmentajan läsnäolo ja ymmärrys eivät riitä tukemaan urheilijan henkistä kapasiteettia, jolloin on tärkeää ohjata hänet ammattiauttajan, kuten vaikkapa urheilupsykologin pariin.

Kun ihmisen mieli on herkimmillään, ei sitä pidä mennä sorkkimaan kenen tahansa. Yksi ihmiselämän suurimmista päivittäisistä haasteista on oppia erottamaan keskenään ne asiat joihin voi vaikuttaa ja ne joihin ei voi. Valmentaja ei ole tässä poikkeus, vaikka valmennuksen saralla tietynlaista ylivoipaisuutta voi usein havaitakin.

Kulta-Curre vei Leijonat purjehtimaan ja seurauksena oli MM-kulta (nevö föget). Petteri Nykky luetutti maajoukkuepelaajilla Lokki Joonatania ja koripallovalmentaja Phil Jackson tutustutti suojattinsa Zenin rauhoittavaan maailmaan. Vaikka kuinka houkuttelevaa olisikin työntää pelaajia puunlatvasta alas postimerkin kokoiselle turvaverkolle ja sanoa, että siihen liittyy joku oivallus, on loppupeleissä tärkeämpää, että me lajivalmentajat kykenemme olemaan läsnä urheilijalle ja johdamme joukkojamme ymmärtäväisellä ja uteliaalla sydämellä.

Päivitys klo 11.45: kirjoittajatiedot korjattu oikein.