Naisten salibandymaajoukkueen päävalmentaja haluaa tuoda muutoksen suomalaiseen naissalibandyyn ja nostaa yhä useampia pelaajia maailman huipulle.
Salibandyliiton videohaastattelussa Kurronen kertoo, mitä nykyajan maajoukkuepelaajilta vaaditaan.
– Arki rakentuu lajin ympärille. Siellä mahdollisesti opiskelut, työt ja ihmissuhteet pystyy kyllä järjestämään, mutta kaikki muut joutuu joustaa, paitsi urheilu, Kurronen avaa.
– Sellaisia urheiljoita meillä on, ei lähellekään joukkueellista Suomessa, mutta muutamia, jotka tätä tavoittelee ja pystyy sen rakentamaan. Heihin me tällä hetkellä eniten satsataan.
Katso koko kuusiminuuttinen haastattelu alla olevasta videosta.
Tähän on helppoa todeta että tavoite on vähintäänkin kunnianhimoinen – naisurheilijat tuntien. Monelle tämä on kuitenkin vaan kiva harrastus ja se näkyy arvomaailmassa. Miesten puolella tilanne aikalailla eri, edelleen.
Kivana harrastuksena sählyyn nimenomaan tulisi suhtautua sillä melko epärealistista kuvitella että kovin moni olisi valmis joustamaan ainakaan kovin montaa vuotta kaikista muista elämän osa-alueista kun vastineeksi ei saa edes sellaista korvausta että toimeen tulisi. Muutenkin sählyyn panostaminen kaiken muun kustannuksella tuntuu huvittavalta kun se ”absoluuttinen huippu” tarkoittaa käytännössä sitä että pelaa pääsarjapelejä parin sadan katsojan edessä ja kv-pelit tarkoittavat käytännössä Ruotsille häviämistä finaalissa, jonne ainoastaan 4 joukkueella on edes teoreettiset mahdollisuudet päästä. Fakta on valitettavasti se että salibandyssa ei ole viimeisen 10 vuoden aikana menty ollenkaan eteenpäin siinä mielessä että kv-tasolle olisi tullut uusia varteen otettavia joukkueita.
Ei sählystä koskaan tule lajia joka voisi tarjota mahdollisuutta ammattilaisuuteen. Kyllä pelaajien on syytä käydä kouluja ja opiskella, jottei tarvi sitten pelaajauran jälkeen tehdä aivan hanttihommia. Opiskelujen ajaksi sähly voi tarjota pientä parannusta elintasoon erilaisilla kulukorvauksilla.
Valitettavan omassa kuplassa taitaa päävalmentaja elää. Nimimerkki Sähly kiteytti asian täydellisesti. 32-vuotias ehdottoman maailmankuvan omaava kaveri ei ehkä ole oikea valinta aikuisten ihmisten päävalmentajaksi…
Hienoa, jatka vaan eteenpäin. Hyvältä kuulostaa.
Kuplassa näyttää elävän moni muukin joka ei ole oikeasti perehtynyt pelaajien arkeen.
Säbään ei kuulu pelaajapalkat jonka varaan voisi tulevaisuutensa rakentaa vaikka olisi suomen parhainmpia maajoukkuepelaajia.
Toisaalta juuri samasta syystä säbä voi antaa paljon enemmän kokonaisvaltaisesti kuin ns. ammatilaislajit koska säbäpelaajilla on myös mahdollisuus koulutuksen kautta urheilun ulkopuolisiin ammatteihin.
Tuota siis ihmettelen, että ”heihin eniten satsataan”, jotka siis laittaa salibandyn kaiken muun edelle. Mitä se satsaaminen sitten tarkottaa? Entä jos on pelaaja joka on parempi, kun se joka uhraa kaiken muun, mutta pystyykin samalla käydä töissä ja elää perhe elämää? Eikö sitten satsata, vaan pidetään harrastelijana?
Tietysti ihminen, joka itse kuuluu näihin kultalusikka suussa syntyneihin ja elämä on taloudellisesti turvattu, perheenjäsen harrastuksessa mukana, voi ajatella, että salibandy asetetaan kaikessa edelle.
Meidän muiden on ajateltava myös koulutusta, työtä, perhettäkin.
Salibandysta kun ei saa tutkintoa, liksaa, eikä sillä kerry eläkettä.
Onneksi todellisuudessa lajin taso ainakin naisissa on vielä sellainen, että myös ”laji elämässä arvotettuna kakkos- tai kolmossijalle” voi olla maju- tai ainakin liigatason pelaaja.
Onhan toi Kurrosen ajatusmaailma iso vitsi. Ilmaisella tuulipuvulla ei pelaaja itseään elätä. Kaikilla ei myöskään ole varakkaita vanhempia kustantamassa asuntoa, autoa, laskuja jne. Miesten puolella lajia on kiinnostavaa seurata, toivottavasti naisissa olisi tulevaisuudessa sama tilanne.
Naisten liigassa pelaa iso osa vielä ”pari kertaa viikossa treenit” mentaliteetilla ja pärjäävät ihan hyvin. Siinä jää aikaa vielä hyvin koululle, kavereille ja muillekkin harrastuksille. Ei ole burnoutin riskiä.
Sinänsä ymmärrän päävalmentajan pointin siitä, että pelaajien pitää osata prioridoida elämäänsä paremmin mikäli tavoittelevat huippua. Kuitenkin tosiasia on se, että salibandypelaajan huippukohta on joka toinen vuosi parissa pelissä missä pelaa, ellei ole tarpeeksi rohkea tapaus hakemaan omia rajojaan ulkomailta.
Mutta pitäisi päävalmentajan myös ymmärtää missä ympäristössä urheilijat toimivat, kuten yllä olevat keskustelijat ovat tuoneet ilmi. Nyt tämä ulostulo ”syylistää” pelkästään urheilijoita, kun isoimmat ongelmat löytyvät seuroilta itseltään sekä liiton oman panostuksen kautta.
Olisi ollutkin hyvä jos olisi ”vaadittu” myös huippu-urheilumaista toimintaa niin liitolta itseltään kuin seuroilta. Seurojen satsaukset ovat kaukana ”ammattimaisuudesta” mitä pelaajilta vaaditaan… varsinkin naisjoukkueiden osalta. Moni seura panostaa vähän suhteessa saman seuran miehiin, saati sitten että seura panostaa naisiin vain jos on menestystä luvassa _etukäteen_,
Jos Kurronen sanoo, että: ”Salibandy sijoitetaan arvomaailmassa sijalle yksi”…
… niin tekisi mieli kysyä häneltä itseltään, että ”onko salibandy sinun arvomaailmassa sijalla yksi”? Talk the talk, put your money where your mouth is etc.
Voiko valmentaja vaatia yhtään sen enempää pelaajiltaan, kun mitä on itse valmis sijoittamaan?
En koe että Kurronen pystyy näiden väittämiensä takana seisomaan. Jos tälläistä henkilöitä jotka ovat asettaneet salibandyn muiden asioiden edelle onkin ollut ja he ovat tehneet asioita oikein, ei silti ole tehty mitään muutoksia maajoukkueryhmään vaan vanhoilla mennään. Uskallus tuoda uusia kasvoja sisään ollut hieman heikkoa, mutta nyt on sitten pakko päivittää kerralla reilummin. Omat haasteet tässä Kurrosellakin tottakai, ei ehkä pidä tulkita näin kaksijakoisesti. Kurrosella kuitenkin maajoukkueen peräsimessä vastuu ja kenties paikka myös kehittää omaa toimintaa ja viestintää.
”Kaikkien kaveri” avaa hyvin missä mennään naisten säbän huipulla. Samalla täytyy todeta että samat haasteet on maajoukkuetason miehilläkin. Vaaditaan huippu-urheilijan elämää ilman riittävää taloudellista tukea. Vaikea yhtälö arjessa. Valmentajien on helppo huudella jos oma liksa on moninkertainen verrattuna pelaajiin jotka sen duunin tekee.
Nykyn+Kurosen olisi parempi nostaa pelaajien taloudelliset haasteet voimakkaasti esille kun keskustelevat salibandyliiton johtajien kanssa.. Nyt vaan huudellaan huipu-urheiljan elämästä ilman minkäänlaista ymmärrystä pelaajien arjesta.
Olispa hyvä, jos tämä Kurronen vähän vaikka vastailisi johonkin näistä kysymyksiin, joita on ansiokkaasti heitelty. Pääkallo, eikö se olisi sitä kuuluisaa journalismia…?
Enpä tiedä onko lajin amatöörimäisyys nyt kenenkään syy. Perusjuttuhan on se, että lajissa ei rahaa liiku, niin vaikeaa siitä on pelaajillakkaan maksaa ja tarjota edes puoliammattilaisuutta.
Jos puhtaasti mietitään suomalaista naissalibandy niin realiteettejä ovat:
– Kurronen taitaa olla koko naissalibandytoiminnan parhaiten palkattu resurssi
– liiton tuki ja seurojen toiminta on sillä tasolla, että 80% naispelaajista joutuu itse maksamaan harrastuksestaan
– Suomen huippupelaajat eivät muutamaa poikkeusta lukuunottamatta uskalla tehdä urakehityksen kannalta tarpeeksi rohkeita ratkaisuja: esim siirto ulkomaille tai vaihtoehtoisesti seurasiirto Suomessa.
– (liian monelle) seuroille naisjoukkue tarvitaan imagosyistä ”koska pitää olla” ja nähdään puhtaasti kustannuseränä
Ongelma on kokonaisvaltainen siinä, että:
– seurat eivät halua panostaa: ellei tule menestystä). Eli pitkäjänteinen työ puuttuu.
– liitto ei halua panostaa siihen samalla mittakaavalla kuin miehiin: ei tule sekoittaa mihinkään 50/50 tasa-arvojuttuihin nyt. Toki liitto nauttii suosiosta MM-kisavuosina kun saavat mediahuomiota.
– pelaajat eivät halua tai eivät voi panostaa lajiin haluamallaan tavalla
– naissalibandyn heikko asenne lähtee ihan tyttöjunioreistä, koska perheet eivät halua panostaa tyttöihin samalla tavalla kuin poikiin: ”pojat urheilevat ja tytöt harrastavat”.
Eli syyn vierittäminen puhtaasti pelaajille on ikävää… liiton (ja seurojen) pitäisi tehdä enemmän duunia naissalibandyn olosuhteiden parentamiseen: taloudellisesti, urheilullisesti että isoksi osaksi imagollisesti myös.
Opiskelijoilla on parhaat mahdollisuudet panostaa lajiin nuoruusvuosina mikäli opiskelee vaikka yliopistossa, jossa ei ole 8.00-16.00 pakollista koulussa istumista. Sitten kun opiskelut ovat ohi, ja siirrytään työelämään voi siirtyä sählyssä kuntoilijapelaajaksi
Amatöörilaji ja ilmeisesti myös kommenttiosasto täynnä laiskoja sählyniiloja. On monia lajeja myös Suomessa joissa harjoittellaan todella ammattimaisesti ilman palkkaa miinuskuluilla samaan aikaan opiskellen/töissä käyden. Se että jättää esim. omatoimisen lenkin ennen työ- tai koulupäivää (joka yleisesti alkanee noin klo 9 kieppeillä) väliin ja nukkuu mielummin odottaen illan joukkueharjoituksia on vain ja ainoastaan pelaajsta itsestään kiinni. Mikään mahdottomuus ammattiurheilijan elämäntapa ei salibandypelaajalle ole, se on vain ja ainoastaan asenteesta kiinni.
Minä samoilla linjoilla valmentajan kanssa pitää olla valmis vaikka koko peli tarvittaessa jaksaa pelata ilman vaihtoja.
Valkulla oikea asenne. Huipulle tähtäävän urheilijan on lajista riippumatta asetettava urheilullinen kehitys muiden asioiden edelle. Kurronen sanoo tämän itsestäänselvyyden ääneen.
Kyllä se pitää järjestyksen pitää olla perhe, koulu/työ ja sitten vasta säbä, kun puhutaan tälläisestä amatöörilajista. Salibandy on mitä mainioin laji ja hieno harrastus, mutta sellaiseksi se tulee jäämään niin pitkään kun liiton toiminta on sisäsiittoista hyväveli kähmintää.
Jollekin se on säbä, jollekin koulu/työ tai joku muu. Se nyt ihan yks hailee mitä joku koutsi huutelee. Jos säbä edellä toimivia on muutama ja 99% pelaajista menee muita polkuja, niin siitä voi vetää johtopäätökset prioriteeteistä. Ihan turhaa lässytystä koko juttu.
Pitäs kyllä tän palstan tietäjien mukaan tollanen arvopuhe jättää kokonaan ja alkaa puhumaan siitä miten mennää kisoihin ja sit yritetään parhaamme ja katotaan mihin se riittää. On niin paljon vääryyttä vaan tässä maailmassa että jos joku menee isolla liidulla värittämään tavoitteita ja ajatuksia miten sinne voitas päästä ni varmasti väärin sekin. Väärän joukkueen muuten sitte tulee valitsemaan, ja ihan väärin voittivat sen opiskelijoiden kisan. Tai sehän oli ihan väärä kisa alunperin.
On salibandyväki vaan urpoa jengiä, kertakaikkiaan.
Liitto se ei osaa mitään, eikä seurat, mut sit toisaalta tietäjät ei saa aikaiseksi perustaa omaa seuraa mikä sit tekis asiat oikein, kaikista tulis ammattilaisia ja voittas maailmanmestaruudet joka sarjassa.
Jos jotain tähän pitäs lisätä ni pääkallo, ei se uus keskustelualusta paranna tätä vaivaa, typerää ja turhaa valitusta ja rutinaa tyhjästä ihmisiltä ketkä ei itse saa mitään aikaan, valittaa vaan.
Josban miehilläkin oli liigasta putoamis kaudella huono kunto, kun Antti Ruokonen karjalaisessa paljasti silloin ettei voinut kahteen ketjuun tiivistää kun pelaajisto oli puhunut ettei jaksa. Ja taisi mainita ettei kesällä silloin treeneissä porukkaa aina ollut. Viime kaudellakin siellä Puska 3-ketjuun oli merkattu play-offeissa, niin tulee mieleen hyödynnettiinkö hänen potentiaalinen kunnolla vai oliko täydessä kunnossa? Tällaista vertailua ja pohdintaa että haasteita muillakin.
Keskustelijoiden aktiivisuus osoittaa hänen puheidensa aiheuttavan tuntemuksia puolesta ja vastaan. Aihe on siis meitä lukijoita koskettava. Itse annoin jo aiemmassa viestissä tukeni hänen näkemyksille. Hyvä, että löytyy eriäviäkin mielipiteitä. Se mahdollistaa kriittisen keskustelun naisten huippusalibandyn tilasta. Lasse on siis ainakin osittain onnistunut kommentoinneissaan. Vastakkaisissa näkemyksissä korostetaan lajin amatöörimäisyyttä. Naisten palloilulajeissa se on valitettavan yleistä. Jääkiekon puolella naiset onnistuivat saamaan julkista tukea maajoukkuepelaajille nostamalla urheilijoiden taloudellisen tilanteen julkiseen keskusteluun. Voisiko salibandyliitto masinoida vastaavan kampanjan salibandyn ja erityisesti naisten salibandyn taloudellisesta tilanteesta?
On monia lajeja joilla ei elätä itseään. Silti monet urheilijat panostaa niihin kaikkensa. Raha ei aina ratkaise. Joskus se vaan on yksinkertaisesti rakkaus lajiin ja intohomo olla paras. Vaikka tienaisit miljoonia urheilulla, niin eiköhän meille kaikille se perhe lopulta ole tärkein. Koskaan ei tiedä loukkaantuuko, joten joku varasuunnitelma pitää myös olla. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö urheiluun voisi panostaa täysillä. Näin meidän perheen tyttöpelaaja ajattelee ja panostaa tällä hetkellä kaiken salibandyyn. Aika näyttää mihin se riittää,. Ympärillä on vuosien saatossa ollut harrastelijoita ja niitä jotka panostaa kaikkensa. Harrastelijat tippuu yksitellen vauhdista ja vaihtavat harrastesarjoihin. Näkeehän sen ihan joukkueiden pärjäämisen mukaan missä joukkueissa on enemmistö pelaajia, jotka panostavat lajiin enemmän. Pelkällä lahjakkuudella pärjää johonkin pisteeseen, mutta peruskuntoa ei saa kukaan ilmatteeksi. Kurrosesta en henk. kohtaisesti ole ollut aina vakuuttunut, mutta haastattelun ajatusmaailmasta olen täysin samaa mieltä.
Sinänsä koomista, että yllä olevia kommentoilijalta puuttuu ymmärrys kokonaisuudesta, kun kritiikin keihäänkärkenä on nimenomaan se, että ei pidä kohistaa kritiikkiä _vain_ pelaajiin vaan kokonaisuuteen koskien _sekä_ liiton omaa toimintaa _että_ seurojen satsausta lajiin.
Edelleenkin tekisi mieli kysyä Kurroselta, että onko salibandy hänen arvomaailmassa numero ykkösenä?
Minä itse kun pelailin niin saatoin vaikka pari tuntia ollut pelaamassa ja vielä seuraava porukka kysyä jaksanko vielä heidän kanssaan, joten kolme tuntiakin saattoi putkeen tulla pelattua.
Hankkikaa elämä, etenkin Kurronen. Kysy on täydestä harrastelusta.
Jos joku haluaa laittaa koululiikunnan elämässään ykkössijalle, tehköön hän niin.
Johan on puhetta. Timpuri on oikeassa. Jos haluaa elämältään vain säbää niin siitä sitten vaan. Jos joku toinen maksaa viulut ja elättää myös loukkaantumisen tai lopettamisen jälkeen, niin mikä ettei. Elämä on valintoja täynnä.
Minä en edes tuossa vaiheessa seuratasolla pelannut vaan omaksi iloksi. Kyllä pelipaikalla myös kuntosali oli toisessa myös 15 metrin uimallas saunoinen eli kyllä ainakin uimassa tuli käytyä pelien lomassa. Opiskelut myös ohessa mistä valmistuin eli ei sulkeneet pois toisiaan.
Tässä muutama henkilökohtainen mielipide. Taustana vuosien pelaaminen korkeimmilla sarjatasoilla ja samanaikainen yliopisto-opiskelu. Naisten salibandyliigassa ja sen kehittämisessä näen muutamia merkittäviä ”ongelmia” pelaajan näkökulmasta, mutta samalla myös koko sarjan kehittymisen ja maajoukkueen eteenpäinviemisen kannalta. Ensinnäkin suomessa naispuolella on vain harvoja joukkueita jotka panostavat, kehittävät ja haluavat ylläpitää naisten toimintaa. Aivan ehdoton edellytys koko lajin kehitykselle olisi vakaat, perinteikkäät seurat, seurakulttuuri. Se mahdollistaa niin taloudellisen pärjäämisen kuin senkin että huippupelaajat hakeutuvat seuraan kehittymään. Suomessa tällaista kulttuuria on classic ansiokkaasti tuonut esiin. Vaatimustaso pelaajille on korkea, mutta samalla vakaa seura pystyy pelaajille luomaan hyvät harjoitteluolosuhteet. Täytyy myös antaa credittiä nst:lle, joka on pystynyt sijainnistaan huolimatta vuosi toisensa jälkeen luomaan kilpailukykyisen joukkueen. Siellä on kerrassaan hieno lajikulttuuri. On mielestäni surkeaa, että esim jyväskylässä happee luopui naisten joukkueesta, ja toimii heikkona esimerkkinä huonosti organisoidusta seurasta. On kaikkien etu että seurassa on sekä naisten että miesten menestyvät edustusjoukkueet. Jatkumo, juniorityö ja junnujen siirtyminen liigatasolle onnistuu vain pitkäjänteisen, perinteikkään seuran alla.
Pelaajan näkökulmasta realiteetit on mitkä ne ovat. Naissalibandyssa on edelleen korkeimmalla sarjatasolla edelleen pelaajia joiden fysiikka ei täytä mitenkään urheilijan kriteereitä. Tämä on laji joka jostain syystä vetää herkästi puoleensa niitä jotka eivät jaksa/viitsi/halua treenata kovaa. Tämä on monelle vain sosiaalinen ympäristö jossa on mukava touhuilla. Näin se valitettavasti on. On uskomatonta kuinka rapakuntoista porukka on. Sen toki näkee jo habituksestakin. Mitä tälle voisi tehdä? Mielestäni katseet pitäisi olla junnuissa. Siellä pitäisi olla juoksu, voima ja muuta fysiikkaharjoittelua laadukkaammin ja vaatimustaso korkealla.myös ruokavalioasioista pitäisi nuorille puhua.
Olen täysin vakuuttunut että urheilijaelämän ja opiskelun pystyy yhdistämään mutkattomasti. Opintolainaa saa ja opiskelijaruoka on halpaa. Nämä todellakin ovat vain priorisointikysymyksiä.
Kyllä samoin minä huolissani jos vaikka aikanaan minä omalla panoksellani olisin jopa paremmassa kunnossa ollut kuin vaikka ylempi esimerkki Josban tilaanteesta muutaman vuoden takaa? Viikolla hesarista luin artikkelin uudesta kuntosali konseptistakin joka pyrkii aktiivisesti ohjelmallaan psyykata tavallisiakin ihmisiä kovaan kuntoon. Eli laji-ihmisilläkin tekemistä joidenkin tavallistenkin kuntoilijoiden tasoon yltämiseksi näiden kommenttien perusteella. Itsellä se että pärjäsi kentällä ja kun muutkin huomasi sen ja pyysivät pelailemaan saattoi treeni tunnit huomaamatta kasvaa isommiksi kuin oli ajatellut. Näinhän monella huipulla eri lajeissa käynyt.
Itse naisten korkeimmalla tasolla pelanneena olen huolissani siitä, että moni naistenliiga pelaajista kärsii siitä että on monta rautaa tulessa. Toki kaikki valitsevat itse miten elämäänsä elävät, mutta tiedän monta jo lopettanutta pelaajaa ja tällä hetkellä pelaavia pelaajia, jotka opiskelevat, ovat töissä, pelaavat ja tekevät vielä joukkueen talkoot siihen päälle. Ei mikään ihme, ettei energiaa riitä täyspainoiseen harjoitteluun, olen nähnyt vuosien varrella todella väsyneitä nuoria naisia. Syytä siihen miksi he tekevät niin montaa asiaa samaan aikaan en tiedä. Miehissä tällaisia tapauksia ei taida paljoa olla?
On julmaa myös vaatia pelaajilta 100% sitoutumista kun esim. valmennuksen taso suuremmassa osassa joukkueista on todella heikkoa. Seurat hankkivat naisille usein todella heikkoja valmentajia ja parhaimmat pelaajat suunnittelevat jopa fysiikka treeninsä itse, koska eivät luota koutseihinsa. Tämäkään ei ole hyvä asia.
Tuo maininta naisten sählyssä esiintyviin surkeisiin ja osaamattomiiin valmentajiin on varmasti ihan totta. Syyt miksei pätevät valmentajat naisten salibandyyn suostu lähtemään on sitten toinen kysymys…..
Minulla oli ilmainen peli paikka missä ilmainen kuntosali ja ilmainen uima-allas saunoineen. Ei valittamista.
Tuollainen tavoite pitää olla jokaisella urheilijalla joka tavoittelee paikkaa lajinsa huipulla. Oli laji sitten mikä tahansa tai kuinka harrastettu maailmalla.
Paljastetaan etten salibandyssa sitä polkua löytänyt eli laji-ihmiset syystä tai toisesta ei halunneet minua seuratasolla isommin tuoda esiin.