Yksi joukkueurheilun erikoisista piirteistä on, että kauden päättyessä valtava määrä erilaisia tarinoita saavuttaa päätöksensä. Ryhmät, jotka ovat vuoden ajan eläneet yhdessä läpi vaikeiden ja muistorikkaiden vaiheiden, hajoavat yhtäkkiä viimeisten harjoitusten päätöshetkellä eri suuntiin.

Frankfurt Falconsin aikataulussa harjoittelua jatkettiin aina kesäkuun loppuun asti, mutta itse suuntasin kuukauden puolivälissä kohti lentokonetta ja Suomen sadepitoiseksi ennustettua juhannusta. Hallin ovien sulkeutuminen selän takana viimeisten kättelyjen jälkeen on muodostunut itselleni vuosien kertyessä erityiseksi hetkeksi, joka saa aina pohtimaan oman toiminnan vaikutusta pelaajien elämään ja uraan, miettimään kulunutta vuotta sekä peilaamaan kauden merkitystä laajemmassa mittakaavassa.

Kauden päätösottelussa vastaan asettui edellisessä kirjoituksessa vuolaasti ylistämäni Ebersgöns. Tasoero oli tässäkin kohtaamisessa merkittävä, mutta joukkue oli kahden ottelun välillä kolmen kuukauden aikana ottanut hyviä edistysaskeleita ja jopa vei avauserän nimiinsä 2-1. Ottelun edetessä sarjataulukon osoittama maailmantila kuitenkin palasi raiteilleen ja loppusummerin soidessa taululla komeilivat tyylikkäät 4-17-tappiolukemat. Pukusuojassa totesin, että maileja maailman huipulle on vielä muutama jäljellä, mutta maalieron supistuminen kahdellatoista maalilla implikoi, että ainakin hapuilevat ensiaskeleet on nyt otettu.

Kokonaisuutena kulunutta kautta voisi kai pitää hentona onnistumisena. Joukkue keräsi 10 sarjapistettä, joka oli nopeasti laskettuna kymmenen enemmän kuin edellisellä kaudella sarjaporrasta ylempänä. Kuuden joukkueen osavaltiosarjan viides sija ei ehkä tuloksellisesti ollut aihio usean viikon karnevaaleille, mutta kivuliaita pelaajamenetyksiä juuri ennen kauden alkua kärsinyt ryhmä otti vuoden aikana valtavan harppauksen eteenpäin, vaikka edistystä pitikin ajoittain mitata paulbaxtermaisesti baby steps -asteikolla.

Millaiset muistijäljet vuosi Saksan osavaltiosarjassa jätti?

Vuoden aikana olen kirjoituksissani pohtinut paljon valmentamisen ja urheilun ydintä; ajoittain jopa melko siirappisesti. Mitään koko maailmankuvaa mullistavaa ahaa-elämystä on lajin suhteen tässä iässä enää vaikea saavuttaa ja pelin virtauksessa on käytännössä olemassa samat elementit ruohonjuuritasolta maailman huipulle, joten keskitän nyt ajatukseni laajempiin asiakokonaisuuksiin. On ollut virkistävää katsoa lajia uudesta näkökulmasta ja luonteeltaan täysin uusi ympäristö auttaa aina lajiajattelun muokkaamisessa.

Tämänkaltaisten kokemusten tärkeimmäksi ulottuvuudeksi päivien ja kuukausien kuluessa muotoutunevat sarjaotteluiden ulkopuoliset aspektit. Salibandy on vienyt minut Saksassa pikkukyliin, joissa en olisi ikinä vieraillut, ja olen tutustunut ihmisiin, joiden kanssa polut eivät olisi todennäköisesti milloinkaan leikanneet ilman yhteistä lajia sekä antanut minulle perspektiiviä omaan valmentamiseen ja peilausmahdollisuuden Suomen lajikenttään. Salibandykulttuuri on Saksassa vielä alkutaipaleellaan ja pienet joukkuekoot valitettavasti ajavat suuren osan juniorijoukkueista pienen kentän (Kleinfeld) sarjoihin, josta siirtyminen isolle kentälle vasta aikuisiässä hidastanee maan kehittymistä kohti salibandymaailman kärkeä pitkän aikaa. Yhdellä osa-alueella saksalaiset ovat kuitenkin keskimäärin Suomea edellä: suhtautumisessa kilpaurheiluun sekä sen mukanaan tuomiin epäonnistumisiin ja vastoinkäymisiin.

Johtava Jaska Kunelius kirjoitti muutama vuosi sitten aihetta sivuavan artikkelin otsikolla ”Pihasähly on kiellettävä, mailahan voi osua kasvoihin”, jonka yksi pohdinnan kohde ovat yksilöitä äärimmäisyyksiin suojelevan yhteiskunnan lieveilmiöt. Asiasta on kirjoitettu tieteellisestikin eri näkökulmista tasaiseen tahtiin ja siinä olisi aihiot syvälliselle yhteiskunnalliselle keskustelulle yli lajirajojen.

Valtaosa nuoria valmentaneista tai opettaneista ihmisistä todennäköisesti tunnistaa ilmiön ja sen johdannaiset liiankin hyvin, mutta Saksassa en vuoden aikana havainnut sitä missään muodossa kertaakaan. Asia näyttäytyi itselleni aivan uudessa valossa keskusteltuani saksalaisvanhempien kanssa nuorten urheilusta sekä heidän näkemyksistään aikuisten roolista kilpaurheilun taustalla. Kun vertaan kotimaan kokemuksia saksalaisisän katsomossa lausumaan ”I would never call you about his sports. Of course they have to face their own adversities in life – how else are they going to learn?”, niin kontrastit Suomen nykypäivään ja arkeen ovat valtavat.

Ajatukseni Suomen urheilusta ovat kirjoitushetkellä valtavan ristiriitaiset, kun seuraan yleisurheilun Berliinin EM-kisojen jälkipyykkiä ja syntipukkien etsintää. Elämme vuonna 2018 yhteiskunnassa, jossa asiat ovat keskimäärin valtavasti paremmin, kuin aloitellessani juniorivalmennuksen pyöreät kaksikymmentä vuotta sitten. Urheilussa olemme saavuttaneet harjoitusolosuhteissa monessa lajissa maailman huipputason ja salibandyssäkin on otettu valtavia askeleita eteenpäin vanhoista tehdashalliajoista. Suomi on maana poikkeuksellisen kehittynyt, elintasoltaan korkea ja tarjoaa urheilijalle erinomaisen ympäristön.

Samalla kuitenkin vastakkainasettelun ja syiden ulkoistamisen määrä tuntuu kasvaneen. Sivusta seuraavan silmin meidänkin lajissamme ollaan viime vuosina ajauduttu yhä kasvavissa määrin Juhani Tammisen aikoinaan lanseeraamaan ”oikeisiin ja vääriin” -pohjaiseen leiriytymiseen. Kehitys vaatii usein polttoaineekseen konfliktia, mutta ulkopuolisena näen vain kärjistyksiä ja korvien sulkemista eriäviltä näkemyksiltä. Mielestäni tämä on surullinen kehityssuunta salibandylle, joka on aikaisemmin pääsääntöisesti ollut poikkeuksellisen avoin ja innokas ottamaan vaikutteita niin pidemmän historian omaavista urheilumuodoista kuin lajin sisältä.

Vanhan sananlaskun mukaan ”joskus täytyy mennä kauas nähdäkseen lähelle”. Saksa on hieno maa ja pidemmänkin vierailemisen arvoinen, mutta saanut myös ajattelemaan uudesta näkökulmasta asioita kotimaassa. Kuluneen vuoden kokemuksieni pohjalta annan suosituksen jokaiselle laji-ihmiselle sekä heidän taustoillaan toimivalle ihmiselle: uskaltakaa avata mielenne toisen osapuolen näkemykselle ja olkaa valmiita perustelemaan oma mielipiteenne sitä pyydettäessä. Uskaltakaa olla kypsiä epäonnistumisten hetkellä sekä valmiita kyseenalaistamaan itsestäänselvyydet toiminnassanne. Uskaltakaa ottaa riski astumalla johonkin uuteen ja tuntemattomaan.

Ja myös uskaltakaa avoimesti arvostaa sitä kaikkea, minkä Suomen salibandyssä olemme tähän mennessä saavuttaneet.

—
Lue myös
Pääkallo.fi: Floorball in Deutschland, osa 4
Pääkallo.fi: Floorball in Deutschland, osa 3
Pääkallo.fi: Floorball in Deutschland, osa 2
Pääkallo.fi: Floorball in Deutschland, osa 1