Egotrippi-yhtyeen laulaja Mikki Kauste avautui taannoin Ilta-Sanomissa siitä, kuinka hänen poikansa pudotettiin jalkapallon juniorijoukkueesta ilman päteviä perusteluja. Samoihin aikoihin Urheilulehti julkaisi artikkelin, jossa kritisoitiin jyrkästi tamperelaisen voimisteluseuran (ja varsinkin yhden valmentajan) käyttämiä valmennusmetodeita.
Keskustelu juniorivalmennuksen tasosta on nostanut jälleen päätään. Viime viikkoina eri foorumeissa on pohdittu sitä, kuinka juniori-ikäisten urheilijoiden valmennusta voisi kehittää siten, että se kykenisi paremmin kohtaamaan tämän ajan vaatimukset. Oman kortensa keskusteluun on kantanut myös Pääkallo.fi-sivusto.
Seuratasolta katsottuna kehityksen tulee lähteä toimintakulttuurin muokkaamisesta. Epäilemättä salibandyseuroista löytyy omat soihdunkantajansa tässä asiassa. Seuroja, joissa valmentajien sosiaalisten taitojen kehittäminen on muutakin, kuin pari rohkaisevaa riviä koulutuskalvolla.
Seurojen vastuuta ei voi poistaa, mutta samalla tulee kuitenkin muistaa, että yksittäiset valmentajat tekevät kulttuurin. Ja yksilötasolla jokainen valmentaja voi haastaa itsensä taidoista kenties haastavimmassa: läsnäolossa.
Salibandyvalmennuksessa vaaditaan kykyä hallita kokonaisuuksia. Tarvittavien lajitaitojen sekä tavoitellun pelitaktiikan opettaminen kysyy kärsivällisyyttä, sekä vahvaa uskoa omaan tekemiseen. Tällöin yksittäisten pelaajien kohtaaminen jää harmillisen usein toissijaiseksi. Kun pääpaino on siinä, että jokainen saa tarvittavat tiedot, unohtuu toisinaan se, että kukin meistä oppii ja prosessoi eri tavoin: osa kuuntelemalla, osa esimerkkiä katseellaan seuraten, osa taas itse kokeilemalla. Yhtä lailla, ja vielä monimuotoisemmin, pelaajat toivovat tulevansa kohdatuiksi yksilöinä. Yhdelle se on rohkaisevat yläfemmat treenien jälkeen, toiselle hieman pidempi keskustelu siitä, miksi jännittää.
Mutta kuuluuko salibandyharrastuksen ylipäätään tarjota henkisiä kasvuvälineitä tai itsereflektointitaitoja? Mielestäni kuuluu. Ensisijaisesti siksi, että ihmisten kanssa toimiminen yhteisen päämäärän eteen mahdollistaa merkittäviä kasvumahdollisuuksia, joilla on kauaskantoisia vaikutuksia myös elämän muilla osa-alueilla. Mutta myös siksi, että pelaaja joka tulee kohdatuksi oman persoonansa kautta, kokee itsensä myös merkitykselliseksi. Ja merkityksellisyyden tunteesta kasvaa motivaatio, jonka myötä lapioidaan pelaajan potentiaalia mitta-astiaan oikein urakalla.
Onko tämä siis näin yksinkertaista? No ei todellakaan!
Suurin osa juniorijoukkueista pyörii 1-2 valmentajan varassa. Olisi kohtuutonta vaatia, että he pystyisivät kohtaamaan kaikki joukkueensa pelaajat aina silmästä silmään. Toki tällaisiakin superkoutseja löytyy, mutta meille muille energia ei riitä moiseen, ei ainakaan sillä intensiteetillä, mitä se vaatisi. Siksi kannattaakin lähteä pienistä ja yksinkertaisista (ja usein myös parhaista) teoista.
Toimin kaudella 2017-18 EräViikinkien A-tyttöjen valmennusringissä. Päävalmentajalla oli tapana kysyä jokaisen pelin jälkeen ensimmäiseksi pelaajilta itseltään sitä, miten he pelaamisen kokivat. Ennen palautetta, sana oli vapaa. Joskus pelaajat pysyivät hiljaa, toisinaan tuli paljonkin ajatuksia. Yhtä kaikki, niin voittojen kuin häviöidenkin jälkeen lopputulemaa pohdittiin ensin pelaajien itsensä kautta, ei ylhäältä huutelemalla.
Ehkä paras tapa kohdata joukkue ja pelaajat, on kysyä tasaisin välein ”miten menee” ja keskittyä sen jälkeen kuuntelemaan mitä heillä on sanottavanaan. Ja mitä ikinä sieltä tuleekaan, olla läsnä.