Julkaisemme MM-kisojen ”takaisinheiton” hengessä Petteri Nykkyyn liittyvän vanhan kirjoituksen vuodelta 2011. Oheisessa tekstissä analyytikko Jani Hakkarainen pui Petteri Nykyn tarinaa Alkemisti-kirjaan peilaten.

Salibandyliigan pronssiottelu kaudella 1999-2000 on juuri päättynyt. Istumme Jyväskylän Monitoimitalon toisen kerroksen jossakin huoneessa. Siellä on käynnissä lehdistötilaisuus. Paikalla on yksi toimittaja.

Happee on juuri vienyt himmeimmät mitalit Mika Kohosen ratkaisevalla harhautuksella rangaistuslaukauskisassa. ”Monnarin” yleisö on villiintynyt, ”Mihu” on melkein hypännyt yleisön joukkoon juhlimaan mitalia.

Istun apaattisena lehdistötilaisuudessa. Mitali kauden päätteeksi on ollut niin lähellä kuin se voi olla. Tolppa sisään, tolppa ulos. Päävalmentaja Mika Myllyniemi ei ole tullut edes paikalle. Itse asiassa olen joutunut lehdistötilaisuuteen sattumalta, sillä ne ovat kuuluneet Mikan vastuulle. Harmitus on lievästi sanottuna melkoinen.

Mutta pöydän toisella puolen istuu mies, jota syö vielä syvemmältä. Hän on vastustajan päävalmentaja. Hänen nimensä on Petteri Nykky. Nykky ei vieläkään voi niellä sitä, että Happee ei voittanut mestaruutta – vaikka vasta kaksi kevättä sitten jyväskyläläiset ovat säilyneet liigassa karsintojen kautta. Meille Gunnersissa mitali olisi kyllä kelvannut.

Mikäli Oskari Saaren tuoretta kirjaa Alkemisti on uskominen, tämä anekdootti kertoo Nykystä paljon. Itse asiassa kirjan mukaan tuleva valmentajaguru heitti pronssisen mitalin saunaillassa ikkunasta ulos. Se kyllä noukittiin lumihangesta ja löytyy nykyään Nykyltä.

Kritiikki loistaa poissaolollaan

Ennen kuin menen Nykyn kyltymättömään ponnistamiseen yhä korkeammalle, on syytä sanoa muutama kriittinen sana kirjasta alta pois. Se on ensinnäkin sekä Nykyn elämänkerta tähän asti (alaotsikko kuuluu ”Petteri Nykyn tarina”), tarina Suomen miesten salibandymaajoukkueesta vuosina 2004-2010 että Nykyn valmennusfilosofian tiivis esitys. Saaren opus voitaisiin siis sijoittaa useampaan kuin yhteen hyllyyn kirjastossa.

Tämä on myös kyseisen kirjan ongelma. Se haukkaa hieman liian suuren palan. Aineksia olisi nimittäin kirjasarjaan. Seurauksena on, että joidenkin asioiden käsittely jää väistämättä turhan pinnalliseksi. Olisin kuullut mielelläni enemmän esimerkiksi valmistautumisesta viime vuoden kotikisoihin. Nyt sen osuus mennään juoksemalla läpi. Samalla kirjaan tulee toistoa: jakso kierrättää pitkälti samoja asioita kuin valmistautumisessa aikaisempiin kisoihin. Myös kerrontatapa on pitkälti sama. Huipentuman käsittelyyn olisi voinut löytää hieman erilaisen näkökulman.

Saaren ratkaisu kirjoittaa sekä elämänkertaa että valmennusopasta on kuitenkin sikäli oikea, että Nykyn ajattelun mukaan – oikein – valmentaja ei voi erottaa persoonaansa valmentajana toimimestaan. Jokainen valmentaja valmentaa väistämättä omalla persoonallaan. Tähän liittyy kuitenkin mielestäni painavin kritiikki teosta kohtaan: Nykky päästetään aivan liian helpolla.

Kuva hänestä valmentajana ja henkilönä on liian siloiteltu, vaikka itsekritiikkiä sivuilta löytyy. Ääneen eivät pääse hänen kriitikkonsa, vaikka heitäkin riittäisi. Nykyn kauden alkuaikoina esimerkiksi Oilers-keskeisyys herätti monissa kovaa kritiikkiä. Olisi myös voinut selvittää, toimiiko Nykky aina kuten saarnaa vai löytyykö merkittäviä epäjohdonmukaisuuksia. Liiton miehet Matti Ahde ja Jari Kinnunen saavat sanoa sanansa, mutta heille on annettu vain mahdollisuus vastata Nykyn kritiikkiin. Ahde ja Kinnunen eivät pääse vakavasti otettavan kriitikon rooliin. Heidät esitetään lähinnä puuhastelijoina, jotka ymmärtämättömyyttään heittävät kapuloita kisavaunun rattaisiin.

Kriittisten äänien puute on sikäli harmi, että se olisi tehnyt kirjasta vielä kiinnostavamman. Nykky on ristiriitainen persoona ja ristiriitaiset persoonat ovat kaikkein kiinnostavimpia – kuka on kiinnostunut oman elämänsä jeesuksista? Saari olisi voinut tarttua vaikka siihen tapahtumaan, kun Nykky pyysi ennen kotikisoja Petri Kettuselta päästä Kettusen apuvalmentajaksi kuluvalle kisaperiodille. Eikö ole jo hieman pateettista tarrautumista maajoukkueeseen, jos menestynyt päävalmentaja haluaa väkisin jatkaa vaikka apuvalmentajana? Eikö Nykky osaa luopua asioista?

Kokonaisvaltaisuus tie menestykseen

Nämä kriittiset huomiot ovat kaikesta huolimatta vain kärpäsen surinaa korvissa. Ainakin salibandyyn seonneelle Alkemisti on kirja, jota on äärimmäisen vaikea laskea käsistään. Se on melkein pakko lukea yhdellä istumalla. Saaren teksti rullaa kuin salibandyleijonien rintamahyökkäys ja kiinnostavia tapahtumia riittää. Tämän kirjan ääressä on vaikea kyllästyä. Kyseessä on eittämättä ylivoimaisesti paras ja tärkein salibandysta toistaiseksi kirjoitettu kirja.

Teos antaa myös hyvän kokonaiskuvan Nykyn valmennusfilosofiasta laajasti ymmärrettynä kattaen kaiken huippu-urheilijan elämäntavoista viisikkopeliin. Tämän kaiken keskellä on yksi sana: kokonaisvaltaisuus. Viime vuosina suomalaisessa julkisessa joukkueurheilukeskustelussa on Petteri Sihvosen ansiosta korostunut viisikkopelin osuus.

Kirja on tähän nähden piristävä poikkeus ja tarpeellinen muistutus kokonaisvaltaisen valmennusajattelun oikeellisuudesta. Joukkueurheilussa pitäisi vihdoinkin oppia näkemään touhu kokonaisvaltaisesti (holistisesti): se muodostaa kokonaisuuden, jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen. Mitään osa-aluetta ei voi asettaa toista perustavammaksi (joka olisi ”fundamentalismia”). Vastaavalla tavalla pelissä ei ole perustavampaa osa-aluetta. On vain peli ja peliväline joko omilla tai vastustajalla.

Nykyn joukkuetta ei valmenneta mikään osa-alue edellä, vaikka mestari itse näyttää nykyään keskittyvään henkiseen puoleen. Kaikkiin osa-alueisiin panostetaan mahdollisimman paljon. Tämä kulminoituu kotikisojen valmistautumisen keskeiseen rakennelmaan: 15:n palan menestyksen pyramidiin, jonka Nykky on kehittänyt amerikkalaisen valmennusgurun John R. Woodenin vastaavasta rakennelmasta.

Ajatuksena on, että urheileminen on kokonaisuus, jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen. Yksittäisten pelaajien korvien väliä valmennetaan kaikin mahdollisin keinoin. ”Henkinen valmennus” ei kuitenkaan rajoitu tähän psykologiseen valmentamiseen. Mukana on myös sosiaalinen valmennus: joukkuetta valmennetaan ryhmänä, yhteistoimintakollektiivina ja yksilöitä valmentajia myöden osana joukkuetta, jota ilman kukaan ei saavuta mitään joukkueurheilussa. Ryhmädynamiikkaan panostetaan. Samalla maajoukkue käy Nykyn aikana läpi yhä rankempaa leiritystä, jossa ei hikipisaroita säästellä. Pelaajat opetetaan ruumiillisesti huippu-urheilijoiksi. Lopulta Helsingin lumisessa joulukuussa 2010 Suomi jyrää kaikki muut tälläkin osa-alueella.

Pelkällä fysiikalla ei kuitenkaan voiteta mitään edes salibandyssa. Kirjan sivuilta paistaa Nykyn valmennustiimien (Jussi Jäntti ja Mika Ahonen, Jäntti ja Samu Kuitunen, Jäntti ja Petri Kettunen) intohimoinen ote salibandyn viisikkopelin kehittämiseen. Nämä herrat todella luovat nuoreen lajiin jotain uutta. Sivuilta voi lukea vallankumouksen tällä osa-alueella, joka kulminoituu Ruotsin pelitavan tekemiseen naurunalaiseksi Helsingin finaalissa. Kun Ruotsi pelaa target-peliä, Suomi dominoi kenttää parhaimmillaan kuin Barcelona jalkapallossa. Pelinopeus (tilan tekemisen ja hyödyntämisen yhteisnopeus) ja siirtyminen puolustuspeliin ovat aivan eri tasolla. Jos joku vielä epäilee reagoivan lyhytsyöttöpelin loistavuutta vauhtilähtöineen, rintamahyökkäyksineen ja välittömine tilanneprässeineen, ei muuta kuin kirja käteen.

Myös Saari on hienolla tavalla perillä näistä asioista, vaikka yksityiskohtiin ei mennä. Erityisen hienosti hän tuo esille reagointipelin, jossa viiveet kentällä pyritään minimoimaan. Käytännössä tämä tarkoittaa erilaisten siirtyminen viisikko- ja yksilötasolla keston minimoimista. Tämä onnistuu sillä, että pelaajat osaavat reagoida välittömästi oikein kentällä tapahtumiin sekä yksilöinä, pareina, ketjuina että kentällisinä.

Läsnäolon guru

Alkemisti on täynnä mielenkiintoisia yksityiskohtia valmennuksesta. Kokonaisvaltaisuuden lisäksi Nykyn näkemys kiteytyy kuitenkin läsnäoloon nykyhetkessä ja flow-tilan saavuttamiseen. Flow-tilassa on kysymys henkis-ruumiillisesta tuntemuksesta, jossa tekeminen sujuu kuin itsestään: kyvyt ja kohdattavan tilanteen vaatimukset ovat täydellisessä tasapainossa. Silloin tekeminen, esimerkiksi salibandyn pelaaminen sujuu kuin tanssi.

Koko Nykyn ajan maajoukkue etsii tätä tilaa tärkeimmässä ottelussa, jolloin noustaisiin sattuman yläpuolelle. Tukholman kisaperiodilla korostetaan joukkueen ilmapiiriä kokonaisvaltaisen valmistautumisen ohella, kotikisoissa lääke löytyy lopulta nykyhetkessä läsnäolon -käsitteestä. Kun ihminen on valmistautunut niin hyvin kuin pystyy ja kykenee sen jälkeen elämään vain hetkessä sulkeistaen häiriötekijät pois, pääsee hän flow-tilaan. Silloin kentällä tapahtuu.

Juuri tässä seikassa näkyy Nykyn kyltymätön halu päästä yhä korkeammalle. Alkemistin mukaan hänen aikanaan miesten salibandymaajoukkueessa ei jätetty resurssien rajoissa kiveäkään kääntämättä, jotta valmistautuminen olisi ollut mahdollisimman hyvää. Ilman viimeisen päälle valmistautumista flow-tilaan ei voi päästä, koska siinä oleellisinta on juuri kykyjen ja haasteiden tasapaino. Ilman valmistautumista kyvyt eivät voi nousta tarpeeksi korkealle.

Maajoukkueen tarinassa yksi keskeinen oivallus onkin keskittyä tekemiseen tuloksen sijasta. Tavoite on kaikille selvä: voittaa maailmanmestaruus. Se on kuitenkin vain koko toiminnan viitekehys, jonka kaikki tietävät. Siihen ei yleensä tarvitse keskittyä. Se kyllä tulee sieltä ennemmin tai myöhemmin, kun keskittyminen on ollut valmistautumisessa ja pelaamisessa, ja ne on tehty niin hyvin kuin mahdollista.

Nykyn joukkueessa flow-tilan saavuttamiseksi on tärkeätä myöskin se, että jokainen saa olla oma itsensä. Voimavaroja vapautuu huomattavasti, kun ei tarvitsee esittää sellaista, mitä ei ole. Tämä jokaisen joukkueurheiluvalmentajan olisi hyvä painaa tiukasti mieleensä ja tuoda työhönsä keskeiseksi johtoajatukseksi. Ihminen on aina varpaillaan, kun tarvitsee vetää jotakin roolia.

Nykky korostaa maajoukkuevalmennuksessa myös jokaisen ringissä mukana olevan pelaajan arvoa. Kisoista putoavat ovat yhtä tärkeitä kuin kisoihin matkaavat. Se näkyy vaikkapa peluutuksessa, jossa kaikki saavat mahdollisuuden. Tämä vapauttaa sekä tunnelmaa ja voimavaroja että nostaa parhaatkin pelaajat uudelle tasolle. Kun varamiehetkin kuuluisivat kisakoneeseen, täytyy kisapelaajien olla rautaisen kovia. Silloin menestymisen mahdollisuudet ovat erinomaiset.

Lahko

Kirjoittaja Saari on kirjannut ylös osuvan muiston viime vuoden kotikisoista. Hänestä Nykyn ryhmä muistutti uskonlahkoa. Pelaajien silmissä oli samanlainen nirvanamainen katse kuin lahkolaisilla. Saari ei ole kuitenkaan osannut valita kirjan otsikkoa tämän avainhavannon mukaan. Sen pitäisi olla ”Maallikkosaarnaaja” ja alaotsikkona ”Nykyn lahkon tarina”.

Tero Tiitu on kuvannut Nykkyä tutkijaksi. Alkemistin sivuilla hänen lukemaansa lähinnä amerikkalaista valmennus-, johtamis-, menestys- ja elämänhallintakirjallisuutta nimitetään filosofiaksi. Nykkyä ei kuitenkaan kuvaa osuvimmin tutkijan tai filosofin nimitys. Hän on pikemminkin maallikkosaarnaaja – guru joka saa ihmiset valtaansa opeillaan ja vie heidät sinne, minne he eivät ole osanneet edes kuvitella pääsevänsä. Hän on mies, joka saa ihmiset uskomaan jopa banaaleihin vertauksiin. Kettusella on siis ollut varsin haastava paikka astua Nykyn saappaisiin. Pelaajat rakastivat Nykkyä. Guru vaihtui virkamieheen.

Ahde ja Kinnunen aiheesta tulilinjalla

Kirjan loppua kohden Salibandyliiton johto saa yhä kovempaa kritiikkiä. Nykky on vihdoinkin avannut sanaista arkkuaan, vaikka aivan kaikkea ei vieläkään kerrota (kirjan pituus on toki rajattu). Merkittävän osan maajoukkueen johtamisesta muodostaa jatkuva taistelu Ahteen ja Kinnusen kanssa resursseista. Olen näistä kuvioista sen verran paljon kirjoittanut (esimerkiksi Kettusen asema), että tässä yhteydessä riittää muutaman näkökohdan tuominen esille.

Nykky ja joukkueenjohtaja Hexi Arteva halusivat viedä toiminnan huippu-urheilun tasolle. Se oli kuitenkin vaikeaa, kun Ahde ja Kinnunen istuivat rahakirstun päälle. Ensin vuonna 2007 käytiin kiistaa pelaajien ja liiton välillä korvauksista. Sitten ongelmaksi muodostui lämpöleiri Espanjassa ennen Prahan kisoja joulukuussa 2008. Lopulta Nykky ja uusi joukkueenjohtaja Kimmo Nurminen onnistuivat hankkimaan rahat Egyptin lämpöleiriin Helsingin kotikisojen alla.

Muutosvastarinta lämpöleireihin on ymmärretävää, kun niitä ei arvioida jälkiviisaasti Prahan ja Helsingin mestaruuksien jälkeen. Olihan kyse varsin erilaisesta ideasta (jonka isä oli naisten päävalmentaja Seppo Pulkkinen). Sen sijaan hidastelu ja venkoilu valmennustiimin kanssa ei ole mitenkään hyväksyttävää. Näin tapahtui esimerkiksi Prahan kullan jälkeen. Mestaruustiimi hajoitettiin: Samu Kuitunen haluttiin korvata Kettusella. Tämä on ollut yksi seikka estämään sen, että miesten salibandymaajoukkueen toiminta ei vieläkään ole ympärivuotista vaan välillä tulee huilijaksoja. Niistä pitäisi jo päästä eroon, vaikka on kyse pitkälti amatöörilajista, mikäli halutaan ottaa seuraava kehitysaskel.

Toivottavasti Ahde, Kinnunen ja jokainen henkilö liiton operatiivisesta johdosta lukeekin Alkemistin nöyrin mielin. Sen sivuilta he voivat vihdoinkin oppia, mitä resursseja edellyttää salibandy nouseminen aidoksi huippu-urheiluksi – ainakin maajoukkuetasolla. Miesten maajoukkue on suomalaisen salibandyn lippulaiva. Sen menestys ja esimerkki vievät vain suomalaista salibandya eteenpäin. Se ei ole keneltäkään pois – päinvastoin.