Taistelun ja työnteon ruumiillistuma, yksi Happeen arvostetuimmista pelimiehistä, Jaska Kunelius jätti tunteikkaat jäähyväiset liigakentille Oilersille hävityn puolivälieräsarjan päätteeksi. Viikonloppuna hän kokoontui joukkueensa kanssa vielä kerran viettämään aikaa yhdessä.

276 runkosarja- ja 80 pudotuspeliottelua Salibandyliigassa. Perjantaina se kaikki päättyi puolustaja Jaska Kuneliuksen, 33, osalta.

11 kautta hirvipaidoissa pelannut Kunelius kiitti Tapiolan urheiluhallille saapuneita Happee-kannattajia vielä viimeisen kerran.

Tunteet olivat pinnassa, ja mielen valtasi haikeus, kun kaikki olikin ohi yhdessä hetkessä.

– Ei sitä pystynyt uskomaan. Nuorempana jopa pelkäsin lopettamista niin paljon, että en olisi edes halunnut lopettaa koskaan. Onneksi siitä on kasvettu sen verran, että tämä ei ole sentään elämän loppu.

– Onhan se tunne järkyttävä haikeus ja pelko siitä, että löytääkö oman kodin lisäksi tuollaista porukkaa, jossa saa lyötyä koko potentiaalin yhteisen tavoitteen saavuttamiseksi, Kunelius kertaa tunteitaan pari päivää myöhemmin.

Ajatus lopettamisesta kävi mielessä jo vuosi sitten hävityn Superfinaalin jälkeen. Se olisi kuitenkin tullut liian äkkiä – myös Kuneliuksen vaimon mielestä.

– Olen vuoden verran kypsytellyt sitä ajatusta. Viime vuoden jälkeen puhuin jo siitä, että lopetanko. Vaimoni sanoi hienosti, että se ei oli ollut minunlaiseni päätös lopettaa ilman, että sitä on etukäteen miettinyt. Päätin, että mieluummin yksi vuosi vielä.

Tapa, jolla kausi päättyi oli kitkerä. Oilers eteni välieriin suoraan 4–0-voitoin. Kunelius kuitenkin uskoo, että se saa jyväskyläläiset tekemään töitä entistä lujemmin jatkossa.

– Suoraan sanottuna vastustaja oli meitä selkeästi parempi. He olivat fyysisesti parempia, taitavampia ja tulivat tosi hyvin päälle. Se voi olla myös merkki ”hirvienkin” tulevaisuuteen, että kun tulee laskeva käyrä, niin siihen täytyy jotenkin reagoida. Olisi typerää vain sanoa, että ”näin se joskus menee”.

”Laulettiin, taputettiin ja jyllättiin”

Perjantain tappion jälkeen Happeen pelaajat eivät jättäneet toisiaan omiin oloihinsa, vaan viettivät kaksi päivää yhdessä vielä viimeisen kerran tälle kaudelle.

Kuneliuksen mukaan sloganina aina ollut, ettei ketään jätetä yksin.

– Happeessa on ollut aina tapana, että kenenkään ei tarvitse itsekseen surkutella. Melkein kaikki olivat viikonloppuna paikalla, ja siellä kävi myös entisiä pelaajia, Kunelius kertoo.

Saunavaraus ei onnistunut nopean aikataulun vuoksi, mutta joukkue vietti päivää ja iltaa yhdessä Jyväskylän keskustassa.

– Aika paljon laulettiin ja taputettiin – ja jylläämistä myös, kuten asiaan kuuluu.

Lopettamistunteet eivät kuitenkaan ole vielä hellittäneet, eikä Kunelius osaa vielä tarkalleen edes sanoa, minkälaiselta tuntuu esimerkiksi parin kuukauden päästä.

– En ole vielä kokenut sitä, että odotuksissa ei olekaan seuraavia treenejä tai sitä, että kuukauden päästä alettaisiin tehdä taas hommia seuraavaa kautta varten. Onneksi on vaimo ja oma koti.

– Häitä ja polttareita on tulossa, mutta golfia en osaa pelata, joten sen pariin minua ei nyt saa. Suoraan sanottuna vähän pelottaa, että jos aloittaisin ja innostuisin siitä, niin se veisi taas paljon aikaa, Kunelius naurahtaa.

Liigaura loppuu, mutta salibandy pysyy

Kuneliuksen aiemmin kuvailema yhdessäolo ja Happeen yhteisö onkin jättänyt häneen merkittävän muiston loppuelämäksi.

Hänen mukaansa Happee on seura, jossa on aina saanut olla oma itsensä.

11 liigakauden aikana palkintokaappiin kertyi neljä SM-mitalia: yksi pronssinen, kaksi hopeista ja yksi kultainen.

Kuneliukselle kuitenkin parhaimmat muistot ovat mitalien taustalla.

– Se on ainakin selkeä asia, että tuossa ajassa on paljon enemmän hyvää kuin huonoa. Vaikka yksi kausi 11:stä päättyisi mestaruuteen, niin se ei ole se ainoa pointti. Olen oppinut paljon elämästä ja ihmisistä. Olen ollut aika häkeltynyt sen edessä, miten erilaiset ihmiset ovat saaneet olla juuri sellaisia kuin ovat, ja kaikki hyväksytään.

Kunelius on kirjoittanut myös varsin syvällisiä blogitekstejä esimerkiksi paikallislehti Keskisuomalaiseen. Viime kesänä hän avasi hyvin henkilökohtaisia tuntojaan omassa blogissaan ja kertoi, kuinka Happeen yhteisö pelasti hänet vaikean masennuksen aikana.

Nyt, kun lopettamispäätöstä on saanut kypsytellä rauhassa, niin ajatus ei tunnu enää niin pelottavalta kuin nuorempana. Hän ei koe, että enää olisi vaarana tippua niin sanotusti tyhjän päälle tai ajautua pohjalle.

– Otto Tikka (viime kauteen lopettanut ex-Happee-puolustaja) laittoi minulle viestiä ja sanoi hienosti, että elämä voittaa aina. Hän muistutti minua sieltä, kun on jo itse lopettanut.

Selvää on, että salibandy pysyy kuvioissa tavalla tai toisella. Ehkä Kunelius nähdään joku päivä vielä Happeen penkin takana.

– Pelaamista ja harrastamista jatkan varmasti jossain. Valmentamispuolella haluaisin myös kehittää itseäni. Koen kuitenkin, ettei ole 11 kauden jälkeen hyvä idea jatkaa suoraan samassa putkessa sitä. Koulumaailmasta saan tuotua valmentamiseen ja seuraan ulkopuolista näkökulmaa, mutta sitä voisi saada jostain muualtakin, luokanopettajana työskentelevä puolustaja tuumaa.

Kunelius on esimerkki siitä, miten paljon kovalla työnteolla voi saavuttaa, vaikka häviäisi muille pelaajille taitopuolella. Yli 300 liigapeliä kertovat siitä enemmän kuin alle sata tehopistettä.

Mutta kuka tästä eteenpäin opettaa Happeen nuorille pelaajille periksiantamattomuutta?

– Kyllä siellä nekin asiat periytyvät. On ollut hienoa nähdä, miten esimerkiksi Eemil Ukkonen ja Joel Lahti ovat niin mahtavia ja tervepäisiä jätkiä, vaikkakin edelleen nuoria puolustajia. Lahti vie sanomaa varmasti eteenpäin pakkipäässä.

– Myös Lauri Lavonen on kova taistelija. Olemmekin aina vitsaillen surkutelleet niitä joukkueemme hyökkääjiä, jotka ovat joutuneet pelaamaan kanssamme. Sieltä ei paljon ruokaa ole ollut heille tarjolla.

Lopuksi on aika antaa Kuneliukselle itselleen vapaa sana.

– Haluan sanoa kiitoksen kotijoukoilleni. Kun lapsena lähdin kotoa Saarijärveltä harjoituksiin, niin se oli 45 minuuttia tai tunti, 65 kilometriä. Haluan varsinkin kiittää äitiäni, joka yksinhuoltajana mahdollisti sen. Vaimoni on auttanut ja kehittänyt minua ihmisenä.

– Tsäki (Petri Kauko) ja Mika (Kohonen) ovat aivan mahtavia urheiluihmisiä isolla sydämellä. Happeen yhteisöön kuuluu niin monia, kuten Happee-vaimot ja faniryhmät. Kun perjantaina ja lauantaina katsoin somea, niin sanattomaksi veti, miten paljon ihmisiltä tuli kannustusta ja kauniita sanoja. Se vetää nöyräksi.

Muokattu kello 23.35: Täsmennetty Kuneliuksen kommenttia hänen ja Lavosen vitsailuistaan.