Liigat

Näkökulma: Salibandyliigan tuote on heikko – miksi maajoukkuetoimintaa pidetään enemmän esillä?

29.09.
2019
Liigat

Salibandyliigalla on kunnianhimoinen strategia vuotta 2028 ajatellen. Kuva: Mika Hilska

Salibandyliigan uusi kausi käynnistyi viime viikonloppuna. Kuten Pääkallon päätoimittaja Joel Siltanen otti kiinni, oli avausviikonlopun suurin puheenaihe lauantaina kaatunut tulospalvelu.

Oli jäähallipeliä Kuopiossa, Vantaan loppuunmyytyä paikallistaistoa, mutta ei, salibandyväen päähuomio oli heikosta toimintavarmuudestaan tunnetussa tulospalvelussa.

Tulospalvelun pettäminen on tietysti ikävää. Se on asia, jonka toimivuus otetaan itsestäänselvyytenä, kuten se kuuluukin ottaa. Toimimattomuus tuntuu farssilta.

Lyhyehköstä, mutta viime vuosille tutusta somemyrskystä voi nostaa esiin yhden, huomattavasti tulospalvelua keskeisemmän pointin: Salibandyliigan tuote on heikko.

Tarkemmin sanottuna lajin pääsarja on jämähtänyt. Siitäkin huolimatta, että Suomi on niittänyt mainetta viime vuosien arvokisoissa ja harrastajamäärät ovat jatkaneet kasvuaan.

Jämähtäminen johtuu ennen kaikkea liigan olemattomasta brändistä. Sarjalla ei ole ollut pitkään aikaan edes omia nettisivuja. Lajiväelle tutuksi tullut logokin vaihtui muutama vuosi sitten liiton tunnukseen. Salibandyliiga on ollut ennemminkin pääsarjajoukkueet yhteen kokoava sarja kuin tuote.

Kuvaavaa oli, että isoja medioita (mm. Urheilulehti ja Iltalehti) maajoukkuevahti Eero Kososen reissaaminen Helsingistä Seinäjoelle kiinnosti kauden kynnyksellä enemmän kuin itse lajiin liittyvien asioiden puiminen. Salibandyn näkökulmasta tähtitorjujan toista kautta jatkuva reissaaminen on kuitenkin täysi kuriositeetti.

Maajoukkue on ollut liiton kärkituote

Seurat eivät ole ehkä onnistuneet jalkautumaan paikallisyhteisöihin parhaalla mahdollisella tavalla, mutta myös liitossa saadaan katsoa peiliin. Liiton kärkituote on ollut jo pitkään miesten maajoukkue.

Ensimmäisten maailmanmestaruuksien jälkeen liittoa suomittiin siitä, ettei se onnistunut hyödyntämään kultahuumaa lajin markkinoinnissa. Tällä vuosikymmenellä viestinnän ja markkinoinnin painopiste on viety selvästi miesten maajoukkueen suuntaan. Jossain matkan varrella liigan Salibandyliigan oma domain katosi. Samalla sarjan virallista reittiä julkaistuista uutisista tuli salibandyuutisia. Kyse on siis johdon strategisesta valinnasta.

Maajoukkueen preferointi on sikäli ymmärrettävää, että maajoukkueessa pelaavat parhaista parhaat ja Suomessa järjestetään seuraavat joulukuussa 2020 pelattavat salibandyn MM-kisat.

Liiton viestintäpäällikkö Jussi Ojala on aina paikalla, kun maajoukkue kokoontuu. Tapahtumista tulee monipuolista ja laadukasta videomateriaalia muun muassa haastatteluiden ja erinäisten klippien muodossa. Jopa maajoukkuepelaajien seurasiirroista pamahtaa toimittajan mailiin liiton laatima tiedote. Ojala on tuonut maajoukkueen lähelle tavallista salibandyväkeä.

On kuitenkin aiheellista pohtia, kannattaako maajoukkuetta pitää lajin lippulaivana?
Edellisten joulukuussa 2010 pelattujen kotikisojen jälkeen maajoukkue on pelannut kotimaassa 17 ottelua.

Jos maajoukkueen edesottamuksia haluaa seurata Suomen rajojen ulkopuolella, on yleensä tyytyminen ilman selostusta pyörivään Youtube-streamiin.

MM-kisat tarjoavat piikin, mutta onko tämä piikki todella lajin kansallista kasvua ja merkitystä palveleva aallonharja? MM-kisat toki kiinnostavat ja media tarttuu niihin laajalti. Karu fakta on kuitenkin se, että Suomen kisat alkavat poikkeuksetta finaalista. Tšekki ja Sveitsi ovat tietysti kehittyneet, kuten aina jaksetaan muistuttaa, mutta Petteri Nykky tai aiemmat maajoukkuevalmentajat puhuisivat pehmoisia jos väittäisivät, ettei kahden vuoden kisaprojekti tähtää vain ja ainoastaan Ruotsin kaatoon.

Tämä tarkoittaa väistämättä sitä, että salibandymaajoukkueesta ei kasva Leijonien, Huuhkajien tai Susijengin tapaista yhtenäiskulttuurin linnaketta.

Salibandyliiga tunnetaan heikosti

Liiton panostaessa maajoukkueeseen, liiga on päässyt näivettymään. Tämä näkyy muun muassa yleisömäärissä ja sarjan tunnettavuudessa.

Yleisökeskiarvot ovat kasvaneet maltillisesti. Viisi vuotta sitten, kaudella 2014-15 miesten liigapeleissä kävi keskimäärin 564 silmäparia. Viime kauden runkosarjan keskiarvo oli 661 katsojaa. Prosentuaalisesti kasvu on kelvollista. Todellisuudessa heikkoa. Kasvu selittyy pitkälti jäähallipeleillä, joita on pelattu viime kausina ympäri Suomea. Perusliigapelissä ei käy sen enempää katsojia.

Olematon kasvu on varsin heikkoa etenkin siinä mielessä, että olosuhteet ovat menneet monella paikkakunnalla eteenpäin. Uusia halleja on noussut viimeisen viiden vuoden aikana Turkuun, Ouluun ja Tampereelle. Sarjakartalle on saatu salibandyn mittapuulla loistavissa olosuhteissa pelaavat LASB ja Steelers.

Viime kevään finaalien katsojaluvut eivät olleet järin rohkaisevia. Kahta JIM-kanavalla suorana lähetyksenä näytettyä ottelua seurasi 9 000 ja 16 000 katsojaa. Ruudun luvut eivät olleet sen parempia. Selvästi alle puoli prosenttia suomalaisista katsoi Salibandyliigan kliimaksia television välityksellä.

Lajin sisäkehältä voi olla vaikea hahmottaa salibandyn kansallista kiinnostavuutta. Salibandyliitto tutki jokunen vuosi sitten liigan tunnettavuutta. Lukemat eivät herätä riemunkiljajduksia. Reilusti yli puolet vastasi, ettei tunne Salibandyliigaa ollenkaan tai tuntee sen vain nimeltä. Hyvin tuntevia oli selvästi alle kymmenen prosenttia.

Nuorekkaalla imagolla ratsastaneen lajin tunnettavuus oli erityisen heikkoa juuri nuorten parissa. 15-29-vuotiasta vastaajista liki puolet sanoi, ettei tunne liigaa ollenkaan.

Karut luvut tulevat yllätyksenä, mutta kun niitä pohtii tarkemmin, ei pitäisi yllättyä. Liiga on polkenut pitkään paikallaan. Viime vuosien ainoa merkittävä uudistus oli kolme väkisin pelattua Superfinaalia, jotka kääntyivät lopulta flopeiksi. Olennainen huomio on se, ettei liigaa ole kehitetty tuotteena. Sen on lähinnä annettu laahata omalla painollaan.

Uuteen nousuun utopistisella strategialla?

Nyt liigaa halutaan ehostaa.

Salibandyliigalle on vihdoista viimein tulossa omat nettisivut. Tämä on osa Salibandyliigan visio ja strategia 2028:aa. Siinä kerrotaan, että liiga aiotaan asemoida lajin kärkituotteeksi ja rakentaa pääsarjasta kansainvälisesti kiinnostava brändi.

Kuulostaa kivalta, mutta miten tämä näkyy käytännössä? Seurojen aloitteesta lähtenyt strategiaprosessi on keinovalikoiman suhteen melko abstrakti. Strategiassa puhutaan enemmän päämääristä, kuten olosuhteiden ja seuratyön parantamisesta. Oikeastaan ainoat käytännön toimet ovat liigalle tuloillaan oleva oma ilme ja saitti sekä päätösvaltaisen johtoryhmän perustaminen.

Strategia muistuttaa enemmän julkilausumaa kuin toimintasuunnitelmaa.

Salibandyliiga siis halutaan nostaa lajin kärkituotteeksi ja kansainväliseksi brändiksi. Hyvä. Tämä aiotaan liigan puolelta toteuttaa muutaman henkilön voimin. Strategiassa puhutaan laadukkaan sisällön tuottamisesta, mutta liigan palveluksessa ei ole ainuttakaan viestintäihmistä. Liitto ja sen viestintäihmiset auttavat liigaa vielä tulevan kauden, mutta piakkoin liigan pitäisi vastata itsenäisesti omista toiminnoistaan.

On sikäli rohkaisevaa, että liitossa ollaan seurojen painostuksen myötä herätty liigan merkittävyyteen. Oma ilme on luonteva ensiaskel. Strategiakin kuulostaa kivalta. Teksti ja tavoitteet ovat vakuuttavia. Ovatko ne kuitenkin utopiaa? Kuinka realistiselta kuulostaa Suomen suosituin sisäpalloilusarja kymmenen vuoden päästä, kun kaksi kolmasosaa suomalaisista tuntee Salibandyliigan korkeintaan nimeltä?

Toivottavasti polut liigan ehostamiseen ovat tiedossa, eikä pääsarjan profiilin nostaminen jää vain hienojen ja osin utopististen tavoitteiden luettelemiseksi. Toivoa sopii myös, etteivät liiga ja liitto sysää vastuuta seuroille, kuten niillä on toisinaan ollut tapana tehdä. Seurat voivat vallata alaa paikallisesti, mutta tuotteen ja brändin kehittäminen kuuluu viime kädessä sitä hallinnoivalle instanssille, Salibandyliigalle.

Vanha futisvalmentajani sanoi taannoin salibandyn olevan hyvä koululiikuntamuoto, mutta että ei se mitään oikeaa urheilua ole. Jos suomalainen salibandy haluaa karistaa matalan kynnyksen kivan kuntoliikunnan imagonsa, täytyy sen näkyvin tuote eli kotimainen pääsarja ehostaa. Ruotsin kaataminen joka toinen vuosi MM-finaalissa ei ole enää vetävä narratiivi.

Urheilullisesti sarjassa ei ole suuria puutteita. Liigaseuroja löytyy mukavasti ympäri Suomea ja kuten todettua olosuhteet ovat parantuneet monella paikkakunnalla. Peli on kehittynyt. Pelaajat ovat koko ajan taitavampia ja valmentajat osaavampia. Peli virtaa mukavasti ja tuottaa yllätyksellisiä hetkiä. On yksilötaitoa ja kaunista kollektiivista suorittamista. Peli on jouhevaa, eikä pitkiä katkoja juurikaan tule. Sikäli, kun ero tulostaululla ei repeä, pitää intensiivinen salibandyottelu otteessaan.

Tätä Salibandyliigan pitäisi olla. Nyt se ei ole oikein mitään.

Jaakko Tiira
Jaakko Tiira
Pääkallo.fin toimittaja

Asemapaikka: Helsinki

Twitter: @JalmuTiira