Salibandya kuvataan usein amatöörilajiksi. Sitä se pääpiirteittään kieltämättä onkin.
Julkaisimme viime viikolla kolme kantaaottavaa kirjoitusta, joissa pääaiheena oli lajin kehitys ja mediakuva niin sanotulla huipputasolla. Alkuviikosta julkaistussa pääkirjoituksessa pohdittiin lajin nuoruutta ja yleistä tilaa.
Mikael de Anna ruoti kirjoituksessaan lajin fyysisyyden korostamista viestinnässä, ja yleisiä arkihaasteita lajin huipputasollakin.
Jaakko Tiira otti omassa kirjoituksessaan kantaa siihen, että maajoukkuetoiminta on ollut viime vuosina Salibandyliiton keihäänkärki osin Salibandyliigan kustannuksella.
Päätoimittajana näen, että kaikissa kirjoituksissa on sellaista sisältäpäin tulevaa kritiikkiä mitä laji tarvitsee, jos se meinaa kehittyä merkittävämmäksi kuin mitä se nyt on. Pääkallo.fi:n uutisoinnissa pääsarjat ja huippu-urheilupuoli korostuvat myös selkeinä pääaiheina.
Kuitenkin lajissa on myös puolensa, joita me fanaattisimmat höyryäjät emme aina tule aina tarpeeksi korostaneeksi. Ensinnäkin salibandy liikuttaa paljon ihmisiä Suomessa. Jos salibandyn lisenssipelaajia on noin 65 000-70 000 vuodesta riippuen niin salibandyn tai sählyn harrastajia on noin 350 000. Se on iso määrä.
Kumpi on lopulta tärkeämpi arvo: se, että on jokin etuoikeutettu ryhmä huippuja, jotka voivat pelata tai valmentaa tai harrastaa lajia ammatikseen vai se, että mahdollisimman moni harrastaa liikuntaa kuten vaikkapa salibandya?
Olisi helppo sanoa, että jälkimmäinen on oikea vastaus, mutta toisaalta nämä eivät sulje toisiaan pois. Siksi on hyvä, että Salibandyliiga toimii jatkossa omana organisaationaan. Liikuttajana Salibandyliitto on tehnyt työnsä hyvin, mutta huippupuolen kehitys tarvitsee erilaisia askelmerkkejä.
Ei tietenkään ole niin, että rahaa virtaa pian valtoimenaan salibandyyn, vaikka muutoksia varmasti tuleekin. Itse rahakaan ei tee välttämättä onnelliseksi. Se auttaa monissa asioissa, mutta monissa urheilulajeissa se on tuonut mukanaan ikäviä lieveilmiöitä korruptiosta dopingiin ja sopupeleihin. Salibandyssa on kyse kuitenkin vielä seurojen selviytymistaistosta. Ainakin puoliammattilaisuutta kohden pitäisi pyrkiä, sillä harjoittelun sekä pelaamisen vaatimustaso on jo sitä luokkaa.
Urheilun alkuperäisiin ihanteisiin on kuulunut vahvasti amatööriyden ihanne. 1900-luvun alkuvuosikymmeninä olympialaisiin ei päästetty ammattilaisiksi laskettuja urheilijoita, joka kuulostaa nyt hassulta, kun esimerkiksi viime vuonna NHL ei päästänyt omia ammattilaisiaan olympialaisiin, vaikka kuinka asiasta neuvoteltiinkin.
Amatööri, joka tulee latinan termistä amare (rakastaja), jonka muoto amator (rakastaa) kuvaa hyvin monia salibandyihmisiä. Lajissa lausahdus ”rakkaudesta lajiin” myös tarkoittaa sitä.
On hiukan paradoksi myös, että kun lajit ammattilaistuvat ja ammattimaistuvat niin muistellaan herkästi vanhoja hyviä aikoja. Oli se ”Repe”, joka ei treenannut ja tuli vähän krapulassa pelaamaan tehden 5+5 -tehopisteet silti. Jos häntä ei kiinnostanut niin otti punakortin ekaan varttiin, ja lähti lähimpään baariin kaljalle. Ennen oli persoonia.
”Repe” on tietysti karikatyyri, mutta pieni ristiriita saattaa tulla tästä esille. Ammattimaisuus kun tuo mukana myös sitä, että tietyt rosot hioutuvat pois.
Varsinkin salibandyssa tuntuu siltä, että pääsarjojen lisäksi juuri ruohonjuuritason peleihin riittää kiinnostusta, ja ehkä se on osana lajin DNA:ta. Hyvänä esimerkkinä voidaan pitää junioripuolta, joka herättää huomattavan paljon keskustelua ja kiinnostusta.
Tällä kaudella Pääkallo.fi pyrkii osaltaan tuomaan kärkitason lisäksi ruohonjuuritason salibandyihmisiä esille. Tästä esimerkkinä on Viikon vieras -juttusarja, jossa nostamme esiin salibandyn pelaajia laidasta laitaan. Työnimenä oli ”Salibandyn monet kasvot”, mikä kuvastanee juttusarjaa vielä paremmin.
Peli meille kaikille. Huipuille, ”repeille” ja meille amatööreille.