Huippu- ja kilpaurheilun ”homokeskustelu” nousi jälleen ajankohtaiseksi, kun jääkiekkoilija Janne Puhakka kertoi avoimessa haastattelussa Helsingin Sanomille olevansa homoseksuaali.
Puhakan tapauksen ei pitäisi missään tapauksessa olla minkään sortin uutinen vuonna 2019. Kuitenkin urheilupiireissä tuntuu olevan edelleen valloillaan sen verran maskuliininen ja yhteiskunnasta irrallaan oleva aura, että ihmiset saavat olla ihmisiä vain jahka noudattavat tiettyä heteronormatiivista hegemoniaa.
Sen vuoksi tuntuu olevan absurdi päiväkausia kestävä uutisen aihe, että homotkin voivat pelata jääkiekkoa. Enkä syytä tästä tietenkään mitenkään rohkeaa Puhakkaa. Toivottavasti myös miesluolastoissa herätään pikku hiljaa uudelle vuosituhannelle. Vaikea uskoa, että asia olisi suurimmalle osalle naisista minkäänmoinen ongelma.
Ehkä on kuitenkin liioiteltua syyttää koko urheiluväkeä tästä, sillä yhä harveneva mätien omenien rivistö pilaa sinänsä asiallisen enemmistön maineen. Ei tule silti mieleen muita elämänalueita kuin urheilu, jossa homoseksuaalisuus on edelleen niin iso tabu. Käytännössä ajatusmalli kulkee jokseenkin siten, että homot ovat lähtökohtaisesti neitimäisen feminiinisiä, eivätkä voi pärjätä karskeissa verta, hikeä ja miehisyyttä pursuavissa suorituksissa.
Salibandya olen aina pitänyt monella tasolla edistyksellisenä lajina. Sen alkuperä on vaikuttanut perustuvan terveisiin arvoihin, ja ainakin ulospäin on mielestäni pystytty antamaan kuva, jossa jokainen on tervetullut pyörittämään reikäpalloa parhaansa mukaan. Kesän SunSäbä goes Pride -tapahtuma oli hyvä esimerkki Salibandyliiton linjanvedoista. Yhdenvertaisuutta on korostettu muutenkin varsin hyvin verrattuna muihin lajeihin.
Lajia on ulkopuolelta pidetty paikoin ”neitien lajina”, ”hamekendona” ja ”hinttikyykkänä”, jossa vähemmän testoteronia saaneet rääpäleet täyttävät lapsuuden nuupahtaneita NHL-unelmia. Nämä kommentit kertovat tietysti enemmän kommentoijista itsestään.
Onko homo- tai biseksuaaleilla hyvä olla salibandyn parissa? Vaikea sanoa, koska en kuulu kumpaankaan kategoriaan. Äkkiseltään uskoisin, että salibandyssa miespelaajan olisi helppo olla julkisesti homoseksuaali, mutta en ainakaan itse ole kuullut julkihomoista miespelaajista lajin huipputasolla.
Naisten puolella asiaan suhtautuminen on erilaista. Muistan kun haastattelin Senni Hietasta Salibandylehteen 3/2013, ja hän tokaisi ykskantaan, että siirto Kooveeseen ei liittynyt pelillisiin asioihin, vaan hän muutti tyttöystävänsä kanssa Tampereelle.
Jos miehistä vielä jatketaan niin salibandyyn pätee varsinkin pukukoppielämän osalta pitkälti samat lainalaisuudet kuin muihinkin joukkuelajeihin. Maskuliinisessa ympäristössä voi olla vaikea tulla kaapista ulos, vaikka se ulkopuoliselta näyttääkin mahdolliselta. Nuoremmat sukupolvet suhtautuvat asiaan onneksi fiksummin. Salibandyn liigajoukkueillakin on käytössään Punainen kortti rasismille -järjestön #RainbowArmband-kapteeninnauhoja, mikä on positiivinen ele joukkueilta.
Luonnollisesti seksuaalinen suuntautuminen on henkilökohtainen asia, eikä käytännössä rakkaus- tai makuuhuone-elämä kuulu muille, piti sitten pirkoista tai pauleista. Sen vuoksi kenenkään ei ole pakko olla julkisesti homoseksuaali, tai tulla näyttävästi valokeilaan seksuaalista vähemmistöä edustavana henkilönä, jos se tuntuu omalta kannalta haastavalta.
Kokonaisuuden vuoksi on kuitenkin hyvä miettiä mitä me heterot teemme väärin urheilumaailmassa ja yhteiskunnassa, kun asiasta joutuu edelleen käymään jaakobinpainia. On absurdia, että ihmisiä arvotetaan niin luonnollisen asian kuin rakkauselämän perusteella. Ollaan ihmisiä ihmisille.
Keskustelu aiheesta jatkuu tiistaina nauhoitettavassa KalloCastissa.