Blogit

Blogi: Naisten salibandymaajoukkue ja uudenlainen tarina

25.11.
2019
Blogit

Harri-Pekka Pietikäinen ruotii naisten MM-joukkueen tarinaa kirjoituksessaan. Kuva: Juhani Järvenpää

Sveitsin Neuchatelissa pelattavaan salibandyn naisten MM-lopputurnaukseen lähdetään suomalaisittain kiehtovasta asetelmasta.

Kaksista edellisistä kisoista on tuomisina äärimmäisen niukasti rankkareilla ”hävityt” hopeamitalit. Kun marginaalit ovat näin pienet, tuntuu jopa aavistuksen vääryydeltä arvottaa kahta joukkuetta. Tulosurheilun luonne on silti selkeä, joskus raadollinenkin. Vuonna 2015 Tampereella puhututti My Kippilän hylätty rankkarimaali.

Kaksi vuotta myöhemmin, vuonna 2017 Suomen väkevä kolmannen erän nousu mureni rankkaripaineiden alle. Äärimmäisen kovia suorituksia äärimmäisen kovissa paikoissa, mutta palkinto jäi uupumaan. Viimeinen luku ikään kuin loppui kesken.

Nyt kynä on jälleen teroitettu ja kohta mennään taas. Monelle on jälleen odotusarvona se, että Suomi pelaa finaalissa. Tämä siitäkin huolimatta, että muista maista Tšekki ja Sveitsi ovat nostaneet tasoaan, eikä ero väkivahvaan Ruotsiinkaan näytä varsinaisesti kaventuneen. Monessa yhteydessä on jaksettu myös muistuttaa, kuinka naisten salibandymaajoukkueen runko on mennyt täysin uusiksi. Moni oleellinen pala ja tarinan henkilöhahmot ovat vaihtuneet. Päävalmentaja Lasse Kurronen puhuu monessa asiayhteydessä projektista. Itse käyttäisin sanaa tarina. Se kirjoittaa itse itseään. Yksi optimisti uskoo Suomen maailmanmestaruuteen, toinen pessimisti vääjäämättömään konttaamiseen. Karavaani kulkee ja koirat haukkuvat. Nuorilla maajoukkuepelaajilla on todellinen tuhannen taalan mahdollisuus vaimentaa ympärillä kuuluva kohina ja kirjoittaa yhdessä joukkueen oma ainutlaatuinen tarina. Hienoimmat saappaat eivät ole ne joihin mahdutaan vaan ne joihin kasvetaan.

Keväällä Suomen miesten jääkiekkomaajoukkue voitti maailmanmestaruuden, vaikka useimpien mielestä siihen ei pitänyt olla juuri mahdollisuuksia. Huuhkajat menivät EM-kisoihin, vaikka yleisen käsityksen mukaan sen ei pitänyt olla realismia. Molemmissa joukkueissa (kuten yleensä voittavissa joukkueissa) oli taustalla tarina, jota kerrottiin itselle ja joukkueelle. Siinä tarinassa ei ollut yhtään todellista estettä sille, etteikö menestystä olisi voinut tavoitetta. Vieläkin oleellisempaa lienee se, ettei voittaminen tuntunut olevan edes pääasia. Tärkeämpää oli joukkuetovereiden eteen uhrautuminen ja siten myös joukkueurheilemisen syvimmän merkityksen sisäistäminen. Vaikka se usein latteutena koetaankin, on kilpaurheilun ydin siinä, että pyritään mittaamaan itsestä potentiaali ulos. Toki siinä samassa on kiva myös yrittää jekuttaa vastustajaa.

Naisten salibandymaajoukkue on tällä hetkellä kuin kirja, joka kirjoittaa omaa tarinaansa.
Kuinka paljon nuoret pelaajat ovat valmiita ottamaan vastuuta ja sietämään epämiellyttäviä tunteita? Löytyykö kokeneemmista pelaajista uudenlaista johtajuutta? Arvokisakokemus näkyy usein siinä, miten kyetään reagoimaan, kun suunnitelmia on pakotettu muuttamaan. Ollaanko silloin passiivisia oman tarinan sivuhahmoja, vai aktiivisia päähenkilöitä.

Leijonien kauden 2018-19 slogan ”kun aika on” kiteyttää oleellisen. On hetkiä, jolloin on oltava parhaimmillaan. Ne hetket on hyvä tiedostaa sillä ne määrittävät usein sen, minkälainen loppu tarinaan kirjoitetaan.

Harri-Pekka Pietikäinen
Harri-Pekka Pietikäinen
Kirjoittaja on kirjailija sekä median ja markkinoinnin moniosaaja, jolta on ilmestynyt juuri kirja Työelämän taktiikkataulu. Kirjassa käsitellään muun muassa Suomen naisten salibandymaajoukkueen kulttuurimuutosta sekä isossa kuvassa sitä, mitä kaikkea huippu-urheilu mahdollistaa normityöelämään.