Aina joskus tulee mietittyä sitä miten salibandy eroaa perinteisemmistä lajeista. Puoliammattilaisuuden ja puhtaan amatööriyden välissä seilaavasta lajista puuttuu useampiakin isojen lajien piirteitä.
Salibandyssa touhuttiin vuosikymmenen alkupuolella pelaajayhdistystä. Mikael Järven johdolla jonkin sortin yhdistys pystytettiinkin, mutta pintapuolisesti arvioiden sen toiminta ei vaikuta aktiiviselta. Toisekseen sen toiminta perustui oikeastaan pienen joukon etujen eli maajoukkuepelaajien palkkiokiistojen selvittelyyn. En sinänsä halua vähätellä palkkiokiistaa, sillä lajissa pelaajalla kuin pelaajalla on varmasti syynsä pitää kiinni jokaisesta pennosesta joka on vain tarjolla ja otettavissa.
Maailman mielenterveyspäivänä 10.10. Salibandyliiga ja yksityinen mielenterveyspalveluita tarjoava yritys Suvera lanseerasivat #minullaonongelma -kampanjan. Liigan kasvoina projektissa ovat Peter Kotilainen, Mika Kohonen ja Jussi Piha, jotka ovat jo aiemmin kertoneet ongelmistaan julkisuudessa. En voi liiaksi korostaa, että kolmikon avoimuus on ollut erittäin tärkeää ja kunnioitettavaa toimintaa.
Seuraava ei ole siis kritiikkiä liigaa, Suveraa tai kovia kokenutta kolmikkoa kohtaan: Tämä nimittäin pistää miettimään, että minkälaista tukea se perusliigapelaaja voi saada ongelmissaan? Onko kukaan kiinnostunut liigan sijalla 11. olevan joukkueen kolmoskentän oikeasta laiturista?
Simppelisti ajatellen pohdin sitä, että minkälaisia tukiverkostoja pelaajilla ylipäänsä on? Suurin osa pelaa esimerkiksi työn, opiskelun, perhe-elämän ja vaikka minkälaisten paineiden ristitulessa. Esimerkkitapaukset huomioidaan varmasti paremmin ulkopuolelta, koska maajoukkueen piirissä pelaajaan kiinnitetään huippuyksilöinä erilaista fokusta. Silti heidänkin kohdallaan on kulunut aikaa ennen kuin ongelmat on huomioitu tarpeellisella vakavuudella.
Seuroilla on tietysti vastuuta pelaajistaan, mutta kuinka monella riittää resursseja tällaisten asioiden huolehtimiseen? Sen sijaan moni seuratyöntekijä se vasta tukiverkostoa kaipaisikin.
Tämä aihe nousi erityisesti mieleen viime viikolla Welhot-kapteeni Olli Taskisen kirjoituksesta ”Häpeän”. Siinä Taskinen ruoti (omasta mielestään) heikkoja esityksiään hyvin itsekriittisesti. Vaikka suhtautuisin aiheeseen kuinka kriittisesti toimittajana, niin Taskisen itseruoskinta ei ollut häntä itseään kohtaa enää reilua. Taskinen tuli asian kanssa julkisuuteen, ja sai kirjoituksen kautta oletettavasti tukea. Mikä tärkeintä, myös mahdollisesti vuorovaikutuksellista tukea asiassa, jota hän on selkeästi joutunut ruotimaan hiukan liikaa omassa päässään.
Miten pelaajille keskimäärin käy? Onko kukaan keskustelemassa siinä vaiheessa, kun sitä keskusteluapua tarvitsisi? Saavatko pelaajat tarpeeksi apua ylipäänsä arkeensa, joka on jokseenkin poikkeuksellista aikaa ja fokusta vievän harrastuksen vuoksi? Pääsarjapelaajien urat loppuvat edelleen melko aikaisessa vaiheessa. Tutkitaanko lopettamisen syitä ja pelaajien hyvinvointia tarpeeksi?
Pystyykö liitosta (Salibandyliigalta) hakemaan apua asiassa kuin asiassa? Auttaisiko eräänlainen koko sarjan kattava pelaajayhdistys kiinnittämään huomiota ongelmallisiin seikkoihin?
Jos näille asioille ei ole vielä tehty tarpeeksi niin tässä olisi tärkeitä käytännön aiheita, joita hoitaa kuntoon lajin huipputasolla. Monissa lajeissa pelaajayhdistykset auttavat ammattilaisia erinäisissä ongelmissa, mutta amatööripelaajat ne vasta tukea kaipaisivatkin. Eikä sen edunvalvojan tarvitse olla edes pelaajayhdistys. Kunhan löytyisi jokin taho, joka kiinnittäisi eritoten näihin seikkoihin huomiota.
Ps. Tämä kaikki koskee tietysti myös naisten liigaa ja miesten Divaria, jotka ovat vielä enemmän amatöörisarjoja kuin miesten liiga.