Maajoukkueet

Vaikeuksia on riittänyt, mutta Pöllänen palaa aina: ”Menee kahden käden sormilla laskemiseksi”

06.11.
2019
Maajoukkueet

Alisa Pölläsen haastattelut olivat haluttua tavaraa naisten MM-kisojen pressissä. Kuva: Juhani Järvenpää

Suomen naisten salibandymaajoukkue joulukuun Neuchatelin MM-kisoihin julkistettiin tiistaina Salibandyliiton toimitiloissa Myllypurossa. Lasse Kurrosen MM-ryhmästä löytyy yhteensä 11 ensikertalaista.

Ensikertalaisten määrää voi pitää hyvin korkeana, vaikka uudistusmielinen Kurronen valitsi myös viime kisoihin seitsemän ensikertalaista. Oikeasti Kurronen on ollut enemmän pakon kuin luovan valinnanvapauden edessä pelaajavalintoja tehdessään.

Yksi nimi nousee listalta esille. Ei ensikertainen, ja pelaaja josta on oikeastaan oltu aika hiljaa viimeiset 2,5 vuotta. Ehkä siksi, että kukaan ei oikein ole tiennyt missä mennään, ja voisiko hänen erittäin epäonnista urakehitystään kommentoida enää millään inhimillisillä tai lohdullisilla virkkeillä.

Hän, Tampereen Classicin Alisa Pöllänen, on 25-vuotiaana kerännyt tililleen harvinaislaatuisen loukkaantumishistorian. Tiedämme varmasti, että Pöllänen on pelannut jo kaksissa MM-kisoissa (2013 ja 2015). Loukkaantumisista kärsineen pelaajan kentälle palaamisisten määrästä ei ole sen tarkempaa rekordia.

– En oikein osaa enää edes sanoa. Menee kahden käden sormilla laskemiseksi, jos niitä paluukertoja rupeaa laskemaan, Pöllänen pohtii.

Ikäkään ei ole vasta kuin 25?

– Kyllä tässä sairaskertomusta on tähän ikään nähden vähän liiankin paljon.

Vaikka Pöllänen kärsi vammoista vuosien 2015-2017 välillä niin kausi 2016-2017 päättyi kultamitalikahveihin Classicin riveissä, ja Pöllänen oli elementissään kevään ratkaisupeleissä. Jotain osviittaa antaa Salibandyliiton haastattelu elokuulta 2017, jolloin leikkauksia oli takana kuusi kappaletta. Viimeisin vakava loukkaantuminen tapahtui liiton haastattelun jälkeen.

Jutun kirjoittaja käytti seuraavassa kysymyksessään kliseetä ”suurin odotuksin”, mutta Pöllänen lähti Ruotsin länsirannikon Göteborgiin (Pixbo Wallenstamiin) ihan vain pelaamaan salibandya. Ei siis lähtenyt etsimään Eldoradoa.

– Oli hyvä sauma lähteä Ruotsiin ja olin silloin terveenä. Halusin kääntää sen kortin salibandyn ja muun elämän puolelta. En aivan hirveän pitkälle sielläkään pötkinyt ennen kuin tuli taas vaivoja. En vaihtaisi sitä reissua mihinkään. Kyllä se kasvatti henkisesti ja antoi elämään aika paljon, Pöllänen selventää.

Voisi ajatella, että Pölläsen Eldorado on terve kroppa. Ruotsissa ei siis ehditty edes sarjakauden alkuun, kun Pöllänen loukkaantui jälleen. Tämä polvimma tapahtui Czech Openissa elokuussa 2017. Sen jälkeen hänelle on merkitty 4 pudotuspeliottelua viime keväältä ja kuusi runkosarjan peliä tältä kaudelta. Maaleja on syntynyt yhteensä kaksi tänä syksynä.

Ihan rehti tilannekatsaus. Mikä on tämän hetken kunto? Onko se täydet 100 %?

– En uskalla sanoa ihan sataa prosenttia. Olen pelejä pelannut, ja yllättävän hyvin on mennyt. Minulla on tässä kuukausi aikaa painaa duunia ennen kisoja. Aion käyttää sen ajan mahdollisimman hyvin. Uskon, että jos mitään takapakkeja ei tule, niin siellä kisoissa ollaan sitten hyvässä 100 %:n kunnossa, Pöllänen vakuuttaa.

Loukkaantumiset ovat tietysti hidastaneet Pölläsen uraa ja urakehitystä. Laituri oli mukana jo Ostravan MM-kisoissa vuonna 2013, mikä tekee hänestä yhden joukkueen kokeneimmista pelaajista. Ainaki elämänkokenut, sillä pelejä ei ole tokikaan kertynyt ihan hirveitä määriä sattuneista syistä.

Samassa Ostravan hopeajoukkueessa pelasivat myös Laura Manninen sekä Mia Karjalainen nyt valitusta ryhmästä. Maajoukkuen isoa vaihtuvuutta kuvaa sekin, että Karjalainen, Pöllänen, Veera Kauppi ja Sanni Nieminen ovat ainoat 2019 vuoden joukkueen pelaajat, jotka olivat mukana vuoden 2015 MM-kotikisoissa. Bratislavan vuoden 2017 MM-näyttämön Pöllänen missasi aiemmin esitetyn syyn vuoksi.

– Ei ole tosiaan mukana kauhean montaa pelaajaa niistä kisoista, joissa itse olen ollut mukana. Tämä on itsellekin uusi jengi, kun en ole tässä projektissa ehtinyt olemaan hirveästi mukana paitsi kesäleireillä. Meillä on nuori porukka, ja sellaisia pelaajia, jotka ovat pelanneet salibandya niin sanotusti ”syntymästä asti”. Erittäin taitava ja sitoutunut ryhmä. Luottavaisin mielin lähden kohti kisoja, Pöllänen naulaa.

Hyvä pääkoppa on pitänyt Pölläsen MM-unelman elossa vaikeiden vuosien ajan. Kuva: Juhani Järvenpää

MM-pressin esittelytilaisuudessa Pöllänen kertoi vahvuudekseen hyvän pääkopan. Sellaista kieltämättä tarvitsee, jos vesijuoksu eläkeläisten kanssa on totutumpi ajanviete kuin itse pelaaminen.

– Uskon, että henkinen vahvuus on yksi iso asia minkä pystyn tälle joukkueelle tuomaan. Se miten se näkyy kentällä on asia, jonka haluankin tuoda esiin. Mitä tiukempi paikka niin sitä kovempi pelaaja minusta kuoriutuu, Pöllänen lupaa.

Pölläsen tuotelupaus on totuudenmukainen ainakin aiempien vuosien perusteella. Pienikokoiseksi pelaajaksi Pöllänen ei ole juuri peruutellut tai pelännyt. Hyökkääjän parhaat pelit ovat osuneet useimmiten juuri niihin, joissa kahden joukkueen välillä päätetään siitä, että lähteekö takan reunukselle mukaan kirkkaampaa vai himmeämpää arvometallia.

Ei voi kuitenkaan olla ajattelematta, että karu sairaskertomus herättää ainakin vähän itsesuojeluvaistoa. Ehkäpä jopa pelityylin vaihtaminen tulisi monelle mieleen.

– Mitä olen valmentajilta kuullut niin pelityyli ei ole ihan kauheasti muuttunut. Enkä usko että se muuttuu. Ikää on tullut lisää niin tietty höntyily on jäänyt väliin. Se on hyväkin, että ei itseään niin sanotusti ihan jokaiseen rakoon tunge. Jos se kuitenkin liikaa muuttuu niin uskon, että pääkoppakin rupeaa hangoittelemaan vastaan. En halua pelata millään muulla tyylillä, ja en usko, että se tulee muuttumaan.

Vaikka tunteet ovat ehkä olennaisin osa penkkiurheilijan ja urheilijan välistä yhteistä kokemusta, niin tunteista tai tarkemmin tuntemuksista kysymistä on pidetty typeränä. Ehkä siksi, että tunteet ja tuntemukset hyvien tai huonojen urheilusuoritusten ovat niin samankaltaisia, että niihin voi vastata vain ”hyvältä”, ”ei kovin hyvältä” ja ”pahalta”. ”No kyllä sä sen itsekin varmaan näet”, sanoi Jari Litmanen aikanaan.

Pölläseltä voinee kuitenkin kysyä pannassa olevan kysymyksen poikkeuksellisen hankalien vuosien jälkeen.

Miltä tuo MM-valinta tuntui kaikkien näiden vuosien jälkeen?

– Lehdistötilaisuudessa sitä kuvailtiin ihmeeksi, ja ihmeeltä se tuntuukin kaiken tämän jälkeen. Ei sitä ole oikein ehtinyt vielä käsitelläkään, sillä sain tietää pari päivää sitten valinnasta. Vai oliko se jopa eilen? Erittäin ylpeä olen siitä, että olen jaksanut tehdä kaiken tämän työn ja voin kantaa maajoukkuepaitaa tällä hetkellä päälläni.

Suomen naisten salibandymaajoukkueen kannalta on ollut harmillista, että joukkue on kiistatta vähintään maailman toiseksi paras joukkue, mutta toisaalta päässyt vain hipaisemaan kultamitaleita tällä vuosikymmenellä. Siis ruotsalaispelaajien halauksessa palkintojenjaossa.

Ehkä turhan ilkeästi ilmaistu, sillä Ruotsi on voittanut kaksi viimeistä kultaa rankkareiden jälkeen, joista kotikisojen tappio varsinkin oli lähes kansallinen trauma, siinä mielessä kuin se voi sitä salibandyssa olla.

Suomi on ollut finaaleissa parhaimmillaan, ja pelannut tasan oman osaamiskykynsä ylärajoilla. Nyt odotukset ovat melko alhaalla, mutta se sopii varmasti näyttämisen haluiselle joukkueelle, ja erityisesti näyttämisen haluiselle Pölläselle.

– Odotukset ovat korkealla, koska parin viimeisen kisareissun aikana on, ja ollaan oltu lähellä mestaruutta. Matka päävastustajaan Ruotsiin niin ei ole niin kauhean iso. Isoin odotuksin lähdetään kisoihin, eikä sieltä muuta kotiintuomista ole kuin kultamitali, Pöllänen linjaa.

Joel Siltanen
Joel Siltanen
Pääkallo.fi:n päätoimittaja

Asemapaikka: Helsinki

Twitter: @joelsiltanen