Aina välillä pysähtyy miettimään, että onko kaikki salibandyn ympärillä käytävä keskustelu lopulta liiankin kriittistä? Tai sanotaan ennemminkin perusteltua.
Itse lajin suomenkielinen nimikin on jossain määrin puolihuolimattomasti viskottu ”keksitään nyt jokin nimi ennen kuin tämä palaveri loppuu” -tuotos. Tätä kirjoitusta kirjoittaa ”Pääkallo”-nimisen verkkolehden päätoimittaja, jolla ei ole varsinaisesti mitään koulutusta tälle alalle. Lehden nimi taas kuulostaa siltä, että 10-vuotiaiden lapsikatras olisi kehitellyt puumajassa salaseuralleen ”rajua” nimikettä.
Lajin nykypäivän tunnetuin ”ei enää kentällä nähtävä” -henkilö kutsuu itseään yksikön kolmannessa persoonassa ”Ylijohtavaksi”, joka taas voisi olla jokin Ranskan vallankumousta havitelleen 1700-luvun lopun megalomaanikon lisänimi. Tai vaikka pahishenkilö Star Warsista. Hän, Ylijohtava, ruotii allekirjoittaneen kanssa viikoittain salibandysta ohjelmassa nimeltä ”KalloCast”, jonka jaksokuvat julkaistaan erittäin epäilyttävinä Paint-taideteoksina. Mitähän se nimikin meinaa, mutta onhan meillä raamatullinen Profeetatkin.
Mistä salibandy sitten tunnetaan isommassa kuvassa? Ilmaveivistä, jonka isommalle yleisölle lanseerasi historiallisesti Mika Kohosen ohella tunnetuin salibandypelaaja Janne Tähkä. Kuitenkin kadunmies tai nainen saattaa sekoittaa mailavirtuoosiin muusikko Lauri Tähkään heikolla hetkellään. Tai siis oikeastaan tietää vain jälkimmäisen. Ilmaveivi on kaikessa erikoisuudessaan on kaikkiaan yksittäisenä seikkana ehkä se kaikkein tunnetuin salibandyn kulttuurihistoriallinen ”tuote”.
Salibandy tunnetaan myös puuhelmistään, jotka taisivat olla vain yhden ajan lyhyehkö ja aika yleinen muotituote, mutta se jäi lopulta sisäpallolajin pelaajien tavaramerkiksi. Salibandypelaaja kuulemma menee katatoniseen tilaan siitä, että lajia kutsutaan ”sählyksi”, vaikka olisi juuri kotoutunut sählyhallilta sählymaila kädessään ja vieläpä sählytreeneistä. Sählyn pelaaminen ei ole oikein ammatti, mutta se ehkä avittaa hankkimaan jonkinlaisen ”oikean ammatin”.
Lajilla on vieläkin post-traumaattisia stressioireita jumppasaleista, puolapuista ja parkettilattioista.
Salibandyssa on pääsarjatasolla joukkueita, joiden virallinen nimi on EräViikingit, Happee, Nakkisormet ja Welhot. Tunnettuja seuratoimijoita ovat muun muassa viihdetaitelija Kurt ”Kurre” Westerlund, värikäs voimapesä Pasi ”Passo” Peltola sekä harras helluntalainen Tommy Koponen. Harvasta lajista tulee samanlaista voimakolmikkoa mieleen.
Otteluita verkon tai telkkarin kautta tihrustava näkee pelkkää tähtisumua tai pallo on naamioitunut seepramaisesti lattiaan. Jos jonkin striimin saa oikeasti pyörimään niin näkökenttää saattaa sulostuttaa esimerkiksi koripallokori.
Tuomarit, nuo lajin parhaalla tuntipalkalla operoivat sokeat kanat. Oikeastaan en uskalla sanoa enempää, ettei kehoteta tuomarikurssille (kävin sen muuten jo 2010).
Ei nyt unohdeta Salibandyliittoa. Siellä ei ole koskaan tehty oikeita töitä, säleverhot ovat kiinni 24/7 ja faksi laulaa, kun salibandykansalta kupataan rahat parempiin suihin. Entistä toiminnanjohtajaa nimitetään leikkisästi somessa Il Duceksi, joka on sattumoisin erään italialaisen entisen fasistijohtajan lempinimi. Huom, leikkisästi.
IFF, uskaltaako aloittaakaan. Olympialaisista oman Eldoradonsa muodostanut kattojärjestö tekee lajikeskusteluiden perusteella kaikkensa lajin pilaamisen eteen. Valitettavasti olympiakisapelissä taidettiin hävitä muun muassa skeittaukselle ja tulevaisuudessa vieläpä tietokonepelaamisellekin. Nooh, unelmia täytyy olla.
MM-kisoista tuliaisina on farssien, katastrofien, sulamisten ja murskavoittojen ohella ajoittain kultaa ja kunniaa. Mestaruus on kuitenkin väärin voitettu, koska lajia pelaa tosissaan vain muutama maa. Ja sehän ei ole väärin sanottu sekään.
Salibandylla on suuria visioita, joista Suomessa Superfinaali jo kuopattiin, ja kansainvälinen olympiaunelma on menossa kohti romukoppaa. Vuonna 2028 Salibandyliiga on Suomen tavoittavin sisäpalloilulaji, sitten kun joku keksii sopivan laskutavan millä tavoite toteutuu.
Ai niin siitä kritiikistä. Sitäkin tarvitaan, mutta itseironia pitää lajin lopulta paremmin tämän ajan sykkeessä. Se osoittaa ehkä vielä sitä kritiikkiäkin suurempaa rakkautta lajia kohtaan. Siitähän ne hevosetkin kuulemma potkii.