Pääkirjoitus

Pääkirjoitus: Vuosikymmen jolloin suomalaisessa salibandyssa painettiin jarrua, ja se voi olla hyväkin asia

01.01.
2020
Pääkirjoitus

Miten salibandyn käy tulevalla vuosikymmenellä? Kuva: Jarmo Koskela

Luet tätä kirjoitusta vuoden 2020 ensimmäisenä päivänä. Mitä vuodet 2010-2019 tarjoilivat salibandyrintamalla ja miltä lajin tulevaisuus näyttää?

Jos mennään pienempään kuvaan eli kotimaisiin pääsarjoihin niin kentillä nähtiin dynastioita ja niiden katoamisia. Classicin miesten dominanssi väritti vuosikymmenen loppua, siinä missä seuran naisten dynastia katosi vuosikymmenen loppuun mennessä.

SSV:n ja pääkaupunkiseudun hegemonia katosi myös viimeistään vuosikymmenen toisella puolikkaalla, vaikka puolustukseksi voi todeta senkin, että koko seura hävisi fuusion myötä kartalta vuonna 2016. SPV ja Happee nousivat niin sanotusti kestomenestyjien joukkoon. Eniten mitaleita kahmivat Classic (4-1-1), SPV (3-1-2), SSV (1-2-2) ja Happee (1-2-1). Myös välierissä näitä joukkueita tavattiin vuodesta toiseen, mikä lienee olennainen mittari tasaisesta suorittamisesta mitaleiden ohella.

Suomalaisessa salibandyssa varsinkin vuosikymmen ensimmäinen puolisko oli optimistista aikaa monella tavalla. Lisenssimäärät jatkoivat kovaa kasvuvauhtiaan ja odotukset olivat syystäkin kovat kotimaisella palloilukentällä isomman tilan ottamisen suhteen. Oman lisänsä tekivät vuoden 2010 erittäin onnistuneet MM-kotikisat, joiden osalta nähtiin mahdollisuuksia.

Kuitenkaan esimerkiksi liigan yleisömäärät eivät olleet mitenkään erityisen huimia. Tultiin tulokseen, että laji tarvitsee huipennuksen kaudelle, kuten Ruotsissakin oli tehty jo vuosituhannen alusta. Syntyi Superfinaali-konsepti, joka ei lähtenyt lopulta odotettuun lentoon, vaikka tapahtumista saatiin muokattua komeita.

Superfinaalit epäonnistumisineen on tietynlainen kulminaatiopiste salibandyn vuosikymmenelle. Se tappoi jossain määrin kasvuoptimismia ja kuvasti osaltaan sitäkin miten lajin painopiste oli kotimaassa siirtynyt vahvasti maakuntiin. Yleisömäärien kasvu on ollut toistaiseksi maltillista ja painottunut varsinkin tapahtumaotteluiden lisäämiseen.

Vuonna 2019 lisenssimäärät kääntyivät ensi kertaa hyvin pitkään aikaan laskuun. Toki hurjaa kasvua siivitti aiemmin se, että lisenssipelaajien laskemisen sijasta laskettiin rekisteröityneiden pelaajien määrää. Yli 65 000 rekisteröitynyttä pelaajaa on silti kiistattoman hieno suoritus Salibandyliitolta. Toivokaamme siis, että laji ei ainakaan hinnoittele itseään liian kalliiksi ensi vuosikymmenellä, vaan matalan kynnyksen ja hintatason lajin leima pysyisi.

Pelillisesti lajin kehitys on ollut huimaa. Nykypelaajat ovat teknisesti huipputaitavia ja vaikka voipaketeistakin on puhuttu niin alati parempia urheilijoita.

Suomalaisittain kansainvälisellä kentillä menestys satoi miesten ja poikien laariin. Kolme miesten maailmanmestaruutta ja kolme poikien maailmanmestaruutta kertovat kovasta suoritustasosta. Miesten osalta vuosikymmenen alku näytti synkältä Sveitsin kisojen finaalikatastrofin jälkeen, mutta suomalaiset tekivät oikeanlaisia johtopäätöksiä ja vuosikymmenen loppu oli sinivalkoinen.

Naisten ja tyttöjen osalta vuosikymmen ei ollut yhtä menestyksekäs. Naisten puolella on kuitenkin tehty johtopäätelmiä ja pyritty kehittämään kotimaista liigaa kilpailukykyisemmäksi. Aika näyttää miten liigan uudistus toimii isossa kuvassa.

Tässä oli paljon negatiivisiakin nostoja, mutta suomalaisille salibandypäättäjille tulee nostaa hattua. Täällä osataan oikeasti myöntää, jos asiat eivät mene aivan nappiin ja tehdä muutoksia tarpeiden mukaan. Aiemmin nostetut seikat tukevat ainakin omassa mielessäni sitä ajatusmallia. Esimerkiksi brändityöryhmää ja visioita on paikoin arvosteltukin, mutta pitkällä tähtäimellä se on yhtenä esimerkkinä positiivinen suunta, siinä missä olosuhteiden kohentamiseen kohdistettu fokuskin.

Suomessa ei ole jääty tuleen makaamaan, vaan näkökenttä on vakaasti tulevaisuudessa. En usko, että ihan kaikki visiot toteutuvat nykyisillä aikamääreillä, mutta suurimman osan toteutuessa ollaan oikealla tiellä monilta osin.

Kaikista isoin kuva koskee tietysti lajin kansainvälistä kehitystä. Sen suhteen voi olla enemmän huolissaan tulevan vuosikymmenen osalta. Myös kansainvälisellä tasolla lisenssipelaajien määrät ovat, jos ei laskussa, niin ainakin polkevat paikallaan.

Maailman top 4 on tällä hetkellä pelillisellä karkumatkalla, ja Ruotsin sekä Suomen voi vielä irroittaa omiksi linnakkeikseen. Uusi vuosikymmen voi tehdä eroista vielä selkeämpiä.

Tätä vuosikymmentä leimasi kansainvälisesti ajatus siitä, että laji nähdään olympialaisissa 2020-luvulla. Oli ehdotuksia neljään kenttäpelaajaan siirtymisestä, ja toki ihan konkreettisia toimiakin. Siinä missä hyviäkin ison kuvan sääntöuudistuksia tehtiin, niin lyhennetty peliaika ja kapeammat kokoonpanot ovat saaneet ansaittua kritiikkiä laji-ihmisiltä. Lajin sielusta katoaa jotain, jos muutokset ovat pakotettuina tuonsuuntaisia.

Täten jos vertaa kansainvälisen liiton toimia kansalliseen liittoon niin toivottavasti IFF:llä on myös jarrupoljin ja kykyä pysähtyä miettimään realistisia kehityskaaria lajin suhteen. Ympyrän muotoista palikkaa ei kannata tunkea väkisin kolmion muotoiseen reikään.

Toivonkin siis, että 2020-luvulla salibandylla on riittävästi itsetuntoa pitää kiinni identiteetistään ja silti saavuttaa toivottua jalansijaa urheilukentällä.

Joel Siltanen
Pääkallo.fi:n päätoimittaja

Asemapaikka: Helsinki

Twitter: @joelsiltanen