Harri Kumpulainen ottaa tuoreessa blogissaan kantaa aina ajankohtaiseen aihepiiriin. Teksti käsittelee vaatimustasoa juniorisalibandyssa.
Urheilukeskusteluissa esiintyy usein käsite vaatimustaso. Sen merkitystä ei kuitenkaan perustella yhtä innokkaasti kuin siitä puhutaan. Mielikuvat vaatimustasosta tuovat mieleen kentän laidalla äänekkäästi ja vakavamielisenä ”tasokkuutta” vaativan valmentajan, joka saa junioripelaajat auktoriteetillaan kehittymään ja saavuttamaan tuloksia. Ja tulokset, nehän viime kädessä määrittävät pelaajan tason ja onnistumisen, koska ne voi mitata; paras tai ei paras.
Viimeaikaisen valmennuskeskustelun pohjalta voi todeta, että tänä päivänä kaikkia junioreita ei puhuttele fyysiseen suoriutumiseen pohjaava biomekanistinen ja kontrollointiin pohjaava autoritaarinen valmennusote. Nykyiset nuoret urheilijaikäluokat eivät välttämättä osoita valmentajalleen luottamusta tämän aseman tai saavutusten vuoksi. Nykyvalmentaja saa luottamuksen valmennettaviltaan ihmislähtöisen toiminnan ja kehittävän valmentamisotteen myötä. Tämän päivän juniorin silmissä vaatimustaso on jotain muuta kuin vaatimalla vaatimista.
Oppiminen vaatimustason lähtökohtana
Lähestyn vaatimustason käsitettä perinteistä käsitystä pehmeämmästä suunnasta, oppimisen näkökulmasta. Oppimisen määrittelen prosessiksi, jossa oppija muuntaa kokemuksiaan siten, että hänen tiedoissaan, taidoissaan, ajattelutavoissaan ja asenteissaan tapahtuu pysyviä muutoksia. Jos valmentaja haluaa pelaajan edistyvän, hänen on pystyttävä valmennuksellisesti saamaan aikaan pysyviä muutoksia pelaajan toiminnassa ja ajattelussa. Tällöin vaatimustason perustekijäksi on asetettava uuden oppiminen.
Oppimista on monenlaista ja eritasoista. Pintaoppimisella viitataan irrallisten, yksittäisten ja jopa epäolennaisten tietojen ja taitojen omaksumiseen. Pintaoppimiselle tyypillistä on, että irrallisilla asioilla ei nähdä yhteyttä toisiin asioihin eikä suurempiin kokonaisuuksiin. Pintaoppimista on asioiden ulkoa opettelu klassisen kouluesimerkin mukaisesti: ”Hauki on kala. Hauki on kala.” Syväoppimisella puolestaan viitataan kokonaisuuksien hahmottamiseen ja kokonaisuuteen kuuluvien asioiden välisten yhteyksien ymmärtämiseen. Hauen kalaksi muistamisen sijaan keskeisempää on tutustua järven tai vesistön ekologiaan, jotta on mahdollista ymmärtää hauen elinehtoja.
Hauki on kala, kyllä. Lumme on kasvi ja vesi on märkää. Totta, mutta oppiiko nämä yksittäiset asiat ulkoa opettelemalla mitään siitä moniulotteisesta todellisuudesta, jossa hauki elää ja lumme kasvaa? Onko riittävä vaatimus- ja tietotaso saavutettu, kun oppija tietää hauen olevan kala ja oppii, että sitä voi kalastaa ravinnoksi opettelemalla käyttämään virveliä? Pintaoppimisessa tämä voisi riittää; yksittäinen asia opitaan muistamaan ja yksittäinen suoritustekniikka opetellaan hyvin. On opittu jotain, minkä voi mitata ja todentaa. Kalaa tuli tai ei tullut. Mekaanisessa fyysistä suoriutumista korostavassa valmennuskulttuurissa vaatimustason tavoitteet voisi nimetä saavutetuiksi.
Syväoppimista tavoiteltaessa on laajennettava näkökulmaa. Millainen on hauen elinympäristö? Miten ja miksi hauki on päätynyt elämään siihen ympäristöön? Miten hauki hankkii ravintonsa ja lisääntyy? Millaista on järviveden laatu ja mitkä tekijät siihen vaikuttavat? Miten sitä voi havainnoida ja analysoida? Miten kokonaisuus, eli ympäröivät alueet – kuten metsä, suo ja läheinen teollisuusalue, jotka kuuluvat järven valuma-alueeseen – vaikuttavat järveen ja sitä kautta haukeenkin? Suhtautumalla haukeen kalana, joka on kala ja jota voi virvelöidä, saatamme itse asiassa jättää huomiotta paljon oleellista tietoa juuri hauesta itsestään. Tiedostamattamme saatamme jopa vaikuttaa hauen elinympäristöön siten, että tulevaisuudessa sen elinvoimaisuus vaarantuu tai sen hyötykäyttö vaikeutuu.
Salibandykentällä ei yleensä ole haukia. Koulusta otetun hauki-esimerkin yhteys salibandyyn on silti läheisempi kuin äkkiseltään voisi kuvitella. Salibandyssakin pelaaja voi tutustua peliin pinta- tai syväoppimisen kautta. ”Salibandy on vauhdikas maalintekopeli” on hokema, joka on totta ja samalla liian pinnallinen tiivistys. Mitä irrallisempia suoritustekniikoita ja -tapoja harjoittelussa korostetaan, sitä pinnallisempaa on pelin oppiminen. Pintaoppimista edustavat esimerkiksi 30 metrin nopeustesti ja lämärivauhti paikallaan olevasta pallosta sekä tarkoin rajattu pallonkuljetusharjoitus, jossa pelaaja pujottelee kartioita radalla, jossa on selkeä alku ja loppu.
Syvällisempää oppimista puolestaan edustaa harjoite, jossa pelaajan kohtaamat tilanteet, ärsykkeet, ovat pelillisiä tai suoraan pelistä johdettuja. Kartioiden kiertämisen sijaan vastassa on oikea vastustaja, joka liikkuu ja yrittää saada pallon itselleen. Ehkäpä havainnointikentässä on myös kanssapelaaja, jolle pallon voi syöttää, jolloin on tehtävä valinta kuljetuksen ja syötön välillä. Pelinopeuteen voi vaikuttaa lisäämällä harjoitteeseen takapainetta antavan vastustajan. Mahdollisesti kokonaisuuteen vaikuttavat vielä maalit, joista toiseen hyökätään ja toista puolustetaan, eli pallonhallitsemisella on suunta ja tarkoitus.
Ei ole liioiteltua väittää, että pelaajan pelitaito ei voi perustua juoksutestitulosten ja lämärinopeuksien mittaamiseen tai ulkoa opetellun (ja valmentajan suunnitteleman) pallonkierrätysmallin hallitsemiseen. Ennalta ulkoa opetellut suljetut ratkaisumallit, drillit, tuottavat kyllä nopeita tuloksia, etenkin nuorimmissa ikäluokissa, siinä missä ulkoa opettelu koulun koetta varten tuottaa korkean arvosanan, kun mitattavat määreet ovat kokonaisuudesta pilkottuja yksityiskohtia. ”Onko hauki a) kissa, b) lintu vai c) kala?” Onko 30 metrin juoksussa vikkelästi pinkonut pelaaja pelinopea? Ehkä on, ehkä ei ole. Mitä tapahtuu siinä vaiheessa, kun vastustaja on pitkäjänteisesti pelin moninaisuutta opeteltuaan ja opittuaan kykenevä eliminoimaan suorasta juoksusta saatavan edun tai estämään ulkoa opitun pallonkierrätysmallin toteuttamisen? Pitääkö yhä vain yrittää virvelöidä haukea, vaikka vastustajalla on käytössään katiska ja verkko sekä kyky ja tietoisuus ravinnon hankkimisesta järven ja sen ympäristön muistakin eliöistä, eläimistä ja kasveista?
Oleellista on pohtia, onko pelaajan ajattelukyky, pelikäsitys, kehittynyt pintaoppimista edistäneen – toki tehokkaaksi koetun ja nopeita tuloksia tuottaneen – opetus- ja oppimismetodin avulla. Pystyykö valmiita malleja opetellut pelaaja sopeutumaan vaihteleviin tilanteisiin, joissa mikään testitulos tai ulkoa opeteltu malli ei enää auta? Saako haukea virvelöimään tottunut ravintoa, kun järvi on jostain itselle tuntemattomasta syystä saastunut tai ylikalastettu tyhjäksi?
Vaatimustason neljä kerrosta
Palaan alussa esittämääni kysymykseen siitä, mitä tarkoittaa vaatimustaso. Onko se yksittäisten ja mitattavien seikkojen osaamista ja siihen voimakkaasti ohjaamista? Vai onko se vaikeasti mitattavien laadullisten kokonaisuuksien parempaa ja syvällisempää ymmärtämistä ja hallitsemista? Seuraavassa yksinkertaistetussa kaaviossa olen jaotellut pelaajan vaatimustason neljään tasokerrokseen.
Alimmalla tasolla vaatimustaso perustuu yksittäisten suoritustekniikoiden opetteluun. Pelaajan suoritukset nähdään oppikirjamaisina, ja mallisuorituksia toistetaan suoritustekniikan vakiinnuttamistarkoituksessa. Pelissä ajatellaan tapahtuvan irrallisia asioita, joita harjoitellaan ja mitataan. Valmentaja vaatii pelaajilta oikeaoppisia suoritustekniikoita. Tällä tasolla toimittaessa vahvistetaan pintatason oppimista.
Toisella tasolla pelaajalla on selkeä etu muihin pelaajiin verrattuna. Hän hallitsee useita eri suoritustekniikoita ja osaa ratkaista niiden avulla yksittäisiä pelitilanteita omaksi edukseen. Pelaaja ei kuitenkaan ymmärrä pelin kollektiivista luonnetta ja sitä, että jokainen pelaaja vaikuttaa kokonaisuuteen joka hetki. Vaikeaa on sisäistää esimerkiksi pallottomana pelaajana toimimisen merkitys pelin kulkuun. Tällä tasolla valmentaja ohjaa yksittäistä, usein pallollista, pelaajaa pelissä muista irrallaan.
Kolmannella tasolla pelaaja ymmärtää pelin kokonaisuutta hyvin. Hän tiedostaa, että kollektiivisessa pelissä jokaisen pelaajan pallolliset ja pallottomat teot vaikuttavat siihen, miten muut pelaajat käyttäytyvät, liikkuvat ja ajattelevat. Peli kuitenkin on ”vain peliä”, se alkaa ja päättyy pillin vihellykseen eikä harjoittelun ja pelaamisen ulkopuolisella ajalla nähdä suurta merkitystä suoriutumiseen kentällä. Tällä tasolla valmentaja valmentaa kokonaisvaltaisesti joukkuetta ja sen yksilöitä peliin kentällä.
Neljännellä ja ylimmällä tasolla pelaaja suhtautuu salibandyyn niin kokonaisvaltaisesti, että ymmärtää myös muiden elämänalojen vaikuttavan keskeisesti kentällä suoriutumiseen. Pelaaja tiedostaa urheilullisen elämäntavan merkityksen omassa toiminnassaan ja näkee suoria yhteyksiä esimerkiksi levon, ravinnon, lihashuollon, koulun ja kentällä suoriutumisen välillä. Tällä tasolla valmentaja luo pelaajiin henkilökohtaisen luottamussuhteen, auttaa heitä suoriutumaan urheilullisesti paremmin ja pystyy suhtautumaan jokaiseen pelaajaan ihmisenä eikä vain pelaajana.
Vaatimustason jakaminen nelitasoiseksi kokonaisuudeksi on tietysti karkea yksinkertaistus, mutta se auttaa havainnollistamaan sävyjä erilaisten vaatimustasojen ja eritasoisen oppimisen välillä. Pinta- ja syväoppimisen väliin mahtuu erilaista ja eritasoista oppimista. Mitä ylemmän tason tavoitteita salibandyn pelaamiselle ja harjoittelulle asetetaan, sitä korkeammaksi myös vaatimustaso nostetaan. On totta, että oppimisessa voi myös edetä taso kerrallaan kapuamalla alhaalta ylöspäin. On kuitenkin kysyttävä, onko vaatimustaso itse asiassa juuri silloin asetettu matalaksi verrattuna syväoppimisen tavoitteluun. Alemman tason yksittäiset pelilliset elementit sisältyvät aina myös ylemmän tason kokonaisuuksiin. Kun alempia tasoja lähestytään ylempien kerrosten suunnasta, alempien tasojen yksittäiset ja irrallisetkin elementit asettuvat luontevammin osaksi kokonaisuutta ja merkityksellisemmiksi syy-seuraus-suhteiksi. Siksi kaavion nuolet kulkevat ylhäältä alaspäin.
Valinnat määrittävät vaatimustason
Juniorisalibandyssa ottelun lopputulokseen keskittyminen edistää tyypillisesti pintaoppimisen keinoja valmennuksessa. Kun tulos, voittaminen, valitaan toimintaa ohjaavaksi määreeksi, saatetaan valmennusmetodeissa suosia keinoja, jotka tuottavat nopeita tuloksia. Tällöin esimerkiksi palloa saatetaan harjoitella kierrättämään alakolmiossa ulkoa opeteltavan kaavan mukaisesti, kuin seuraten valmentajan määrittelemiä ”askelmerkkejä”. Näiden verrattain nopeasti omaksuttujen drillien avulla saavutetaan (tulos)etuja, joiden merkitys kuitenkin vähenee ajan myötä, kun vastustajat alkavat paineistaa kokonaisvaltaisemmin ja tehdä ratkaisujaan yhä tilannekohtaisemmin varioiden. Kärjistetysti ilmaistuna mekaanista pallonkierrätyskaavaa noudattaneen joukkueen pelaajat eivät välttämättä ole oppineet sopeutumaan muuttuviin tilanteisiin, sillä heidän pelikäsityksensä kehittäminen on perustunut yksittäisten taitojen pintaoppimiseen ja kentän laidalta annettujen yksityiskohtaisten ohjeiden noudattamiseen. Saavutetuista voitoista huolimatta kehityksellinen vaatimustaso on ollut alhainen.
Jos junioripelaajien kokonaisvaltainen (psyykkinen, fyysinen, tekninen, taktinen ja teknis-taktinen) kehittyminen valitaan toiminnan tavoitteeksi, asetetaan vaatimustaso syväoppimiselle suotuisaksi. Alakolmioharjoitteen voi toteuttaa esimerkiksi ns. aaltoharjoitteena, jossa vain lähtöpaikat ovat määriteltyjä, mutta toiminta ja valinnat jätetään pelaajien itse tehtäväksi. Tärkeää on oppia pelaamaan, tulkitsemaan ja ajattelemaan peliä. Mitä nuorempia pelaajat ovat, sitä vähemmän ottelutulokset kertovat pelaajakehityksen onnistumisesta tai epäonnistumisesta. Mitä vanhemmaksi pelaajat kasvavat, sitä enemmän voittaminen ja häviäminen ovat seurausta pelaajakehityksen pitkäkestoisen prosessin laadusta. Prosessi ei yleensä etene suoran lineaarisen linjan tavoin. Kokonaisuudessa on toistuvia ylä- ja alamäkiä, jotka johtavat pitkän ajan kuluessa ylöspäin, jos valmennusprosessin vaatimustaso on ollut riittävän kokonaisvaltainen ja oppimista tukeva.
Juniorivalmentajalla on rajalliset mahdollisuudet vaikuttaa pelaajan kokonaisvaltaiseen kehittymiseen. Vapaa-aikaan ja ravintoasioihin vaikuttaminen ei ole ensisijaisesti valmentajan tehtävä, mutta esimerkiksi turnauspelien välissä ei tarvitse mussuttaa mokkapaloja. Pelaajia valmentaja näkee harjoituksissakin – ikävaiheen mukaan – vain muutamia kertoja viikossa. Pieniäkin junioreita voi silti kannustaa liikkumaan ja toteuttamaan liikkuvaa elämäntapaa. Siihen paras mahdollisuus on vaikuttaa arjen toiminnassa tehdyillä valinnoilla ja teoilla. Valmentajan tärkeä tehtävä on luoda pelaajaan (ja tämän vanhempiin) luottamuksellinen suhde, joka mahdollistaa vaativan ja tavoitteellisen toiminnan ilman autoritaarisuutta. Kun saa juniorin rakastumaan lajin ja harjoittelemiseen, eikä esimerkiksi voittamisesta tai tehopisteistä saataviin palkintoihin, on valettu pohja korkean vaatimustason toiminnalle.
Vaatimustasoa osoittavaksi rimaksi on järkevää asettaa pelaajan kyky uuden oppimiseen; se, että pelaaja oppii sopeutumaan jatkuvasti vaihteleviin tilanteisiin ja oppii käsittelemään keräämäänsä informaatiota ja toimimaan muuttuvissa olosuhteissa omatoimisesti. Valmentajalta se edellyttää pedagogisia ja sosiaalisia taitoja yhdistettynä laaja-alaiseen lajiosaamiseen sekä sopivassa määrin jämäkkää ohjaamista ja toisaalta luottamista pelaajan omiin valintoihin ja kykyihin. Vaatimustason ylemmiltä tasoilta tarkasteltuna alempien tasojen pelilliset yksityiskohdat saavat ymmärrettävän merkityksen. Alhaalta, yksittäisten taitojen ja tekniikoiden tasolta, katsottuna ylemmät kerrokset saattavat näyttää pelottavan suurilta ja vaikeasti hahmotettavilta.
Hauki on kala, ja vaatimustaso on valmennusfilosofinen valinta.