Joissain yhteyksissä on nostettu aika ajoin esille, että salibandyn valtikka on tällä hetkellä niin kutsutuissa ”maakunnissa”. Osin tuo varsin leväperäinen maantieteellinen yleistys pitää kutinsa, mutta toisaalta se voi antaa väärän kuvan lajista nimeltä salibandy.
On totta, että kaikkein kirkkain kultamitalimenestys vältteli pääkaupunkiseutua lähes koko 2010-luvun ajan, mutta eivät Tampere, Seinäjoki tai vaikka Jyväskylä mitään pikkukyliä ole. Ne ovat omien alueidensa maakuntakeskuksia ja varsinkin viimeisten kausien perusteella pienempien ”kulttiseurojen” aika on päättymässä pääsarjatasolla, ja huipulla nähdään yhä isompia seuroja. Viimeisimpiä esimerkkejä poislähtijöistä ovat paikallisesti tärkeät seurat Blue Fox (Uusikaarlepyy) ja Loviisan Tor.
Katsotaanpa miesten liigajoukkueita tarkemmin: Tampere, Nokia, Helsinki, Espoo (x2), Vantaa, Hämeenlinna, Lahti, Jyväskylä, Kuopio, Oulu, Seinäjoki, Turku ja Sipoo, jonka lippulaiva ÅIF jatkaa ensi kaudella Divarissa. Näistä Sipoon jälkeen pienin on Nokia, jossa on asukkaita päälle 32 000. Kuitenkin pääosa kaupungeista on isoja ja Nokia sekä Sipoo linkittyvät myös pääkaupunkiseutuun ja Tampereen alueeseen.
Mistä Divarin joukkueet tulevat? Nurmo (Seinäjoki), Pirkkala, Turku, Liminka, Tampere, Jyväskylä, Kirkkonummi, Helsinki (x2), Lappeenranta, Joensuu, Pori, Vantaa ja pois pudonnut Loviisa. Liminka on kaupungeista selkeästi pienin 10 000 asukkaan voimin, mutta sekin yhdistyy vahvasti isompaan maakuntakeskukseen eli Ouluun. Pirkkala on Nokiaa pienempi paikkakunta, mutta yhdistyy melko samalla lailla Tampereeseen kuten Nokiakin. Kirkkonummikaan ei ole alueena järeä, mutta se kuuluu pääkaupunkiseutuun hyvin vahvasti, joten senkin kanta-alue on vahva.
Pudotuspeleihin lähtevät Jymy, Pirkat, FBC Turku, LNM, Koovee, O2, Rangers ja M-Team eivät mikään ole alueidensa ykkösseuroja, vaan nimenomaan kakkos-, kolmos-, tai nelosseuroja. Minkä tahansa noustessa liigaan vahvistuu se aiemmin jo kohtalaisen vahva alue entisestään.
Kysehän ei ole aina pelkästään kaupunkien koosta, vaan aika monesti myös muista tarjottavista vaihtoehdoista. Amatöörilajissa opiskelu- tai työpaikkamahdollisuudet ovat ehdottomasti mahdollisuuksia seuran kannalta. Kuitenkin esimerkiksi Kuopiossa ja Oulussa on ollut vaikeuksia haalia pelaajia, vaikka tällaisia mahdollisuuksia olisikin tarjolla. Pelaajamateriaalin haasteet näkyvät Salibandyliigan sarjataulukossa. Puhumattakaan sitten idästä, jossa perinteikkäät NST ja Josba jäivät kokonaan Divarin pudotuspelien ulkopuolelle.
Loviisa tai Uusikarlepyy eivät pysty tarjoamaan huikeita työmahdollisuuksia tai kunnollisia opiskelupaikkoja. Ne ovat jossain määrin liian kaukana myös niistä kaupungeista, joissa näitä olisi tarjolla. Ei ihme, että niissä joriisomäet, johnnyojalat, peiksalmiset ja kumppanit ovat jatkaneet uriaan todella pitkään. Osin tietysti pelaamisen palosta, mutta osin ihan siitä pakosta, että pelaajamateriaalia ei ole liiaksi tarjolla omasta takaa.
Eikä tämä tietystikään koske vain näitä paikkoja. Jo sellaisissa kaupungeissa kuin Pori ja Lappeenranta jouduttiin kokoonpanoja rukkaamaan pitkin kautta, ja lopettamispäätöksiä pyörrettiin, taas. Vaasassa koko pääsarjatason pelaaminen laitettiin yllättäen pakettiin pari vuotta sitten, ja lähdettiin rakentamaan kärkituotetta uudelleen. Vaasakin on monipuolinen korkeakoulukaupunki. Tämä osoittaa myös sen, että on maakuntakeskuksia ja ”maakuntakeskuksia”, ja todellisuussa laaja-alaisesti määritelty Etelä-Suomi jyllää vahvasti kasvukeskuksineen. Amatöörilajissa tämä kehitys on melko väistämätöntä.
Kyse on onkin nimenomaan lajin kehityksestä ja ”aikuistumisesta”. Ihan millä tahansa nipulla ei pärjää ja huipputasolla pärjääminen vaatii jo melko vahvaa organisaatiota. Ei ole enää kovinkaan montaa ”hassunhauskaa” seuran nimeä tai kyläseuraa. LaSB nousi liigaan aikoinaan kyläseurana, mutta nykyisin sekin on LASB, Lahesta. Eläkkeeltä palaaminen ei ole varsinkaan liigatasolla ollut ihan viime vuosina ihan tavanomaista, mitä se oli vaikka 10 vuotta sitten. Se näyttää myös sen, että taso on noussut aivan huipulla.
Jos junioriputkea ei ole, niin ei ole mahdollisuutta pelata kovin korkealla tasolla. Tämän vuoksi monille seuroille Suomisarja voi olla juuri se oikea osoite. Lappeenrannassakin realiteetteja katsottiin silmiin, ja ensi kaudella kaupungin ylpeys on SaiPa salibandy, jossa kaupungin isoimmat seurat laittoivat hynttyyt yhteen.
Blue Fox ja Loviisa voivat toki nousta takaisin pääsarjatasolle, sillä salibandykulttuuri on myös juurtunut molemmille paikkakunnille pitkän ajan kuluessa. Tiettyä haikeutta näiden kahden ja monien muiden lähdössä on, sillä molemmissa kannatuskulttuuri ja monet seikat tapaavat poiketa tavallisesta kaupunkimöllötyksestä.
Kuten jo aiemmin todettua: Salibandy ei ole enää nuori laji, vaan jo hiukan rutiineihinsa kangistunut ja harmaantuva varhaiskeski-ikäinen suorittaja. Se näkyy myös lajin tietynlaisena homogenisoitumisena.