Vaikka moni voi niin luulla niin en oikeastaan pidä mitenkään mieltä ylevöittävinä pätemisiäni ja mielipiteitäni, mutta olen kokenut sen myös osaksi työnkuvaa. Muutaman jutun haluan kommentoida siitä, mitä lajiväki tänään kommentoi Ilta-Sanomien urheilun esimiehelle Vesa Rantaselle.

Se oli kuin päivä murmelina. Miksi me ei kelvata? Pohjavire keskustelussa ei kuitenkaan ole tarpeeksi usein se, että mitä meiltä vielä puuttuu, vaan miksi nuo eivät huomaa meitä. Salibandymediaa päivittäin usean vuoden seuranneena ja pyörittäneenä voin esittää ainakin teorioita.

Rantanen sanoi suoraan, että salibandyjuttuja ei lue kukaan. Se ei pidä paikkaansa, mutta “ei kukaan” viittaa varmasti siihen, että tarpeeksi moni ei lue niitä suhteessa kulutettuihin resursseihin.

Ymmärrän täysin isomman median näkökulman. Pääkallo.fi:n kaikkien aikojen luetuin juttu kertoi Mika Kohosen masennuksesta. Sen lukijamäärä oli noin 41 000. Se on paljon pienelle medialle, tuskin mikään jättipotti isolle medialle. Sen jälkeen tullaan melko kaukana perässä.

Joku sanoo, että sittenhän lajin profiili nousee, kun pääsee tarpeeksi esille. Ei se ihan niin mene. Tuskin salibandya tahallaan sivuutetaan mistään. Uskon itse, että tilanne on vain se, ettei laji kiinnosta tarpeeksi laajaa yleisöä. En tiedä miksi ison median pitäisi antaa millekään agendalle moinen tekohengitys.

Salibandysta breikkaavat isoissa medioissa usein kentän ulkopuoliset asiat. On se sitten korni MM-mainos, Peter Kotilaisen peliongelma tai sopupeliepäily.

Kymmenisen vuotta olen kuunnellut mantraa persoonista ja niiden puutteesta. Ongelma persoonissa on se, että osalle persoona on kärjistetysti kaukalossa tappeleva Tedy Salutskij, jollekin esikuva mallia Jussi Piha tai Nico Salo. Persoona voi toisaalta olla esikuva, toisaalta jotain sellaista mihin ei voi samaistua, mutta voi etäältä ihastella tai vihastella.

Salibandyliigassa on tällä hetkellä yksi persoona, jonka julkisuuskuva on oikeasti persoonallinen. Se on Peter Kotilainen. Mika Kohonen on taas luonut oman persoonansa merkittävyyden ensisijaisesti kentän sisäpuolella.

Mikä Kohosen ja Kotilaisen erottaa valtavirrasta? Tarina, narratiivi nykyrumasti ilmaistuna. Molempien kohdalla on noussut esiin myös elämän varjopuolia, joissa on tarttumapintaa. Tragedia on tarinallisuudessa merkittävä rakennusaine. Kaikilla ei hyvää tarinaa, tai nasevia kommentteja ole tarjottavana. Väkisin väännetyt persoonat eivät uppoa kovin hyvin kellekään.

Moni voi olla tästä eri mieltä, mutta tällä hetkellä esimerkiksi Toni Lötjönen on erittäin merkittävä salibandypersoona, vaikka hänellä ei ole mitään virallista roolia salibandyssa. Ylijohtava on ajankuvaan sopivan lennokas hahmo, joka ylittää kiinnostavuudessaan lajirajat. On myös lajin paikoin heikkoa itsetuntoa kohottavaa, että uskalletaan vetää yli ironian keinoin.

Onko salibandypersoonia tai tarinoita nostettu tarpeeksi hyvin esille lajiväen parissa (pääkallo.fi. ja Salibandyliitto). Vastaus on ei. Ainakaan vielä. Asioita tehdään meillä ja liitossakin paikoin liikaa sydämellä, liian vähän kropalla ja liian vähän aivoilla. Myös seuroilla on asiassa oma vastuunsa.

Päästään isompaan ongelmaan. Lajikulttuuri on liian ohut toistaiseksi. Liian pitkään mentiin nuori laji -mantran taakse, eikä ehkä ymmärretty, että kaikki muutkin kehittyvät siinä samalla. Joku tietokonelaji tuli puskista ohi vielä. Toki muistakin lajeista.

Ei ole tarpeeksi fanikulttuuria, ei ole tarpeeksi seuroja, joita koetaan merkityksellisiksi. Ei ole tarpeeksi idoleitakaan.

Seuraavasta väitteestä moni saattaa suuttua: Lajin tarina on mielestäni huono. Postmodernille ajalle syntynyt salibandy on koettu lajiksi, joka on ollut mukavan pirteä ja raikas imago. Hieno homma, mutta mietitään nyt vähän laajemmin.

Yliopistopiireistä kummunnut, monella tapaa fiksu herrasmieslaji on ottanut vakaan aseman harrastelajina. Salibandy ei oikein nivoudu mihinkään hirveän isoon historialliseen murroskohtaan. Sen sisältä puuttuu paljon sellaisia jännitteitä, mikä tekisi siitä aidosti kiinnostavamman isossa mittakaavassa.

Ongelma piilee myös siinä, että tälle postmodernille ajalle julkisuus on merkittävä asia, ja salibandy ei riko sitä kuin MM-tasolla. MM-tasolla tragedia loistaa poissaolollaan. Suomi on aina finaalissa ja vastassa on aina Ruotsi. Hävitty finaali ei lopulta suurta yleisöä liioin hetkauta. Tämä mielestäni vastaa myös siihen kysymykseen miksi MM-menestystä ei osata hyödyntää.

Mietin tässä aihepiirissä jääkiekon tragediaa MM-tasolla suomalaisittain. Vuonna 1974 Stig Wetzell kärähti efedriinistä, ja Suomi menetti mahdollisuuden ensimmäiseen MM-mitaliin kotikisoissa. Siitä seurasi 21 vuoden korpivaellus täynnä kipua ja tuskaa, joka päättyi vuonna 1995. Tarinan alun voi helposti ulottaa kauemmaksikin.

Suomen kansallisessa urheilu-dna:ssa vaikuttaisi olevan isoa kaipuuta menestykselle, mutta suurta sympatiaa altavastaajan asemasta kamppailevalle piskuiselle kansalle. Osin kyse lienee siitä, että Suomi on ollut lähes koko historiansa tietyllä tavalla altavastaaja ja alisteinen aikakausien suurvalloille.

Kun salibandy tulee historiallisesti takamatkalta niin se tarvitsisi myös vipuvartta tarinan muodossa. Vaikka keksityn analogian johonkin muuhunkin kuin siihen, että lisenssipelaajien määrä on kasvussa. Mikä ei ole keksittyä, mutta ainoa ässä mikä on kädessä. Jumppasaleista jumbotronelle on tietysti omanlaisensa tarina, mutta ei se vedä vertoja mukana kulkeville murroskohdille, kuten vaikkapa teollistumiselle tai kaupungistumiselle, kuten jalkapallossa ja jääkiekossa.

Salibandyssa on yksi merkittävä julkinen juttu, mikä saattaa jo melko monelle tulla mieleen. Se on Janne Tähkä ja ilmaveivi. Se kertoo myös lajikulttuurista.

Lajikulttuurin ohuus näkyy monessa asiassa. Joissain paikoissa on paikallinen kulttuuri jo hyvällä mallilla. Paikallisuutta voisi edelleen korostaa monessa asiassa, koska ruohunjuuritasolta kumpuaa lopulta se tärkein voima. Se, että joku kokee olevansa tepsiläinen, saipalainen, osa familya tai heimoa, on jo iso asia. Paikallisesti myös mediahuomion suhteen on enemmän mahdollisuuksia, ja osa paikallismedioista seuraa myös salibandya hyvinkin tarkkaan.

Poliittinen vaikuttaminen on ollut aiemmin liian heikkoa esimerkiksi olosuhdeasioissa. Sen suhteen on herätty myöhään, mutta herätty kuitenkin.

Lajikulttuurin ohuuteen törmättiin varsinkin Superfinaalissa, jossa pohja-ajatus oli hyvä. Lajilla ei kuitenkaan ollut rakenteita, että se olisi ollut koko salibandysuomen juttu. Superfinaali oli kaikin puolin hyvin toteutettu rohkea kokeilu, johon laji ei ollut valmis.

Mitä tulee Superfinaaliin, olympiaahaaveeseen, F-liigaan ja muihin kommervinkkeleihin niin niissä tausta-ajatus tulee isosta mullistuksesta, joka pelastaa lajin. En tyrmää ajatusmallia sinällään, mutta monesti tulee mieleen, että näissä yritetään oikaista pari askelmaa.

Brändilanseeraukselle annan paljon posia siitä, että se tähtää pidemmälle. Vuonna 2028 Salibandyliiga voi olla alansa paras, ja nyt sen pitääkin olla. Kotimaassa koripallon kiinni ottaminen on realistinen tavoite.

Miesten Salibandyliigan pitää olla kotimainen ykköstuote salibandyssa. Jos sen profiili nousee niin kaikki muukin ottaa kehityksestä osansa.

Joku sanoo, että lajia on tylsä katsoa, ja tv-tuote ei kyllä hetkellä tee oikeutta lajin hienouksille. Tv-tuote onkin yksi merkittävä kehityskohde tulevina vuosina. Pitää kuitenkin muistaa, että kaikki tuskin katsovat lajista samoja asioita, mikä on hyvä huomioida, jos lajia kritisoidaan katselukokemuksena.

Mitä se lajin noususuhdanne sitten vaatii? Päivittäistä työtä ja kovaa sellaista. Visiot ovat vain ajatuksia. Parin vuoden välein floorballilla ratsastaminen ei ratkaise mitään ongelmaa.

Vaikka tämä teksti on varmasti monien mielestä negatiivinen ja suhtaudun liian kriittisesti asioihin niin haluan painottaa, että mikään näistä ajatuksista ei ole pudottanut omia hanskoja lattialle.

Koen vain, että työtä on edelleen hemmetisti edessä, eikä oikoteitä ole. Ei tarvitse vaipua epätoivoon, mutta muiden syyllistämisellä asiat eivät etene.

Kirjoittaja on Pääkallo.fi:n päätoimittaja.

—

Mielipide- ja palautepalstalla julkaistaan lukijoiden tai laji-ihmisten vapaamuotoisia kirjoituksia. Julkaisemme tekstejä tarvittaessa myös nimimerkillä kirjoitettuna. Kirjoituksen voi lähettää osoitteeseen vihjeet@paakallo.fi tai muulla tavoin. Vaikkapa tekstiviestitse jos siltä tuntuu. Älä siis epäröi ottaa yhteyttä. Muokkaamme sekä kuratoimme kirjoitusasuja ja -muotoja tarpeen mukaan.