Liigat

Näkökulma: Siirtoruljanssi jäi tussahdukseksi, mutta se kertoo liigaseurojen kehittymisestä

30.07.
2020
Liigat

Espoon sisäinen liikehdintä jäi tänä kesänä vähäiseksi. Kuva: Jarmo Koskela

Historian ensimmäiseen F-liigakauteen valmistaudutaan miesten osalta vähin muutoksin. Se kertoo osaltaan seurojen kehittymisestä.

Kun rupesin talvella tiedustelemaan potentiaalisia siirtoja eri puolelta Salibandyliigaa, harvalla lähteellä oli juurikaan tietoa potentiaalisista siirroista. Talven vaihtuessa kevääksi ”kusilaarihuhuja” kuului muutamasta liikkeestä. Jo tuossa vaiheessa kävi selväksi, että tänä keväänä ei siirtomarkkinoilla riehuta.

Eikä riehuttu.

Etenkin siirrot, joissa liigapelaaja vaihtaa toiseen liigajoukkueeseen jäivät todella vähäisiksi. Maajoukkueessakin debytoineen Nico Jonaesonin siirto Steeleristä pudotuspelijoukkueeseen oli odotettu. Samaan sarjaan voi laskea huippulupaus Oliver Sillanpään vaihdoksen Divariin pudonneesta ÅIF:stä EräViikinkeihin. Oikeastaan ainoa liigan sisäinen siirto, joka yllätti, oli Roni Laasosen siirtyminen ErVistä Happeeseen.

Muita sarjan sisällä liikkuneita pelaajia olivat ErVistä Tiikereihin vaihtanut Janne Salonen, Happeesta Nokialle siirtynyt Jalo Kouvonen sekä lakeuksilla Nurmoon liikkunut Tommi Hakala. Muut sarjan sisällä siirtyneet pelurit olivat lähinnä pienessä roolissa olleita nuorukaisia.

Kaukana ovat ne ajat, kun jokaisesta liigajoukkueesta vaihtui vähintään yksi pelaava kentällinen kausien välissä. Esimerkiksi Tampereella ne 1970-luvun loppupuolella tai 80-luvun alkupuolella syntyneet pelurit, jotka eivät olisi edustaneet sekä Classicia että Gunnersia ovat harvassa. Muuan Lassi Vänttinenkin vaihtoi 2000-luvulla ensin Gunnersista Classiciin, sitten takaisin Gunnersiin ja vielä kerran Classiciin.

Myös pääkaupunkiseudulla kalastus suurina persoonina tunnettujen managereiden kesken oli armotonta. Vuonna 2006 SSV nappasi Erästä Lauri Kapasen, Jani Kukkolan ja Saku Lehden. Vuotta myöhemmin Tom Strömsten seurasi perässä. Siitä vuosi, niin Kapanen ja Strömsten palasivat Tapanilaan. Kukkola liikkui samaan suuntaan vuotta myöhemmin.

Siirtomarkkinoiden kehitystä pohtiessa muistuu mieleen Perttu Kytöhongan viime syksyinen blogiteksti Pääkallossa. Siinä Kytöhonka kuvasi liigaa organisaatioiden väliseksi kilpailuksi, Divaria joukkueiden väliseksi kilvaksi. Tietyllä tapaa myös liiga oli aiemmin joukkueiden välinen kilpailu.

Takavuosien runsas siirtoralli kuvastaa etenkin heikkoja seuraidentiteettejä. Kamat kannettiin surutta toiseen koppiin, mikäli naapuri tarjosi enemmän taskurahaa ja paremman sauman menestyä. Seurauskollisuutta ei juurikaan tunnettu. Seurat olivat verrattain nuoria ja ennen kaikkea heikkoja instituutioita.

Nyt tilanne näyttää kääntyneen. Entisaikkojen meiningillä esimerkiksi Valtteri Kainulainen olisi pelannut jo monta kautta Oilersissa.

Paras esimerkki vahvasta seuraidentiteetistä lienee Classic perheineen. Siirtomarkkinoiden näkökulmasta arvokkainta jalkatyötä tällä saralla on kuitenkin tehnyt Tommy Koponen ja SPV. Seinäjoelle haettiin täsmävahvistuksia Oulusta ja Jyväskylästä, mutta viimeistään 2010-luvulle tultaessa Peliveljien vaihtuvuus oli todella vähäistä.

SPV saavutti kolme mestaruuttaan pitkälti samalla miehistöllä. Vaikka Seinäjoelle hankittiin ensin Tatu Väänäsen ja myöhemmin Juha Kivilehdon kaltaisia absoluuttisia huippupelaajia, oli pohjalaisten kultasuihku pitkäjänteisen työn tulosta. Sitä ei olisi saavutettu ilman vahvaa seuraidentiteettiä.

Samanlaisia identiteettejä on sittemmin syntynyt myös muualle Suomeen.

Uskallan siis väittää, että pelaajien halu edustaa juuri tiettyä seuraa ja kuulua juuri tiettyyn yhteisöön on kasvanut merkittävästi. Tämä taas on erittäin tärkeä askel matkalla kohti kiinnostavampaa liigaa. Huippusalibandya kuluttavat katsojat tarvitsevat sitoutuakseen vahvoja ja sitä kautta merkityksellisiä seurayhteistöjä, joihin samaistua. Tämä ihan vaan vinkkinä myös Alakiventien Aasian valtaajille.

Toki on muistettava, että lajia harrastavien juniorien massa on kasvanut. Sitä kautta huippupelaajia on huomattavasti takavuosia enemmän, eikä kilpailu hyvistä pelaajista ole ehkä niin armotonta kuin kymmenen vuotta takaperin.

On myös muistettava, että kauden ennen aikojaan keskeyttänyt maailmanlaajuinen koronaviruspandemia on verottanut seurojen maksukykyä. Isompien vonkaleiden kalastelusta valtaosa tapahtuu kuitenkin jo hyvissä ajoin talvella, joskus jo syksyn puolella. Koronatilanne on varmasti osaltaan vaikuttanut rauhalliseen ikkunaan, mutta ei niin dramaattisesti kuin voisi äkkiseltään kuvitella.

Hiljainen siirtoikkuna lupaa myös pelillisesti tasokasta kautta. Joukkueet pääsevät jatkamaan prosessejaan tutuilla palikoilla. Enää päävalmentajien ei tarvitse ihmetellä elokuussa, miten tämä managerin kasaama nippu saadaan synkronoitua tehokkaaksi kollektiiviksi.

Jaakko Tiira
Jaakko Tiira
Pääkallo.fin toimittaja

Asemapaikka: Helsinki

Twitter: @jaakkotiira