Liigat

Näkökulma: Miksi pallokontrollia kannattaa pelata?

27.09.
2020
Liigat

Indians on ollut pallokontrollin edelläkävijä ja noussutkin huipulle pitkälti pelitavan ansiosta. Kuva: Ari Arola

Pääkallossa julkaistu Hannu Tuomisen Jälkipelit.net-sivuston artikkeli salibandyn tylsyydestä oli hyvä keskustelunavaus lajin taktiseen keskusteluun. Nyt lienee hyvä hetki jatkaa vielä pykälää pidemmälle.

Heti alkuun mainittakoon, että tämä juttu käsittelee miesten F-liigaa.

Lajin taktinen evoluutio kulkee pallokontrollin suuntaan nyt myös kotoisessa F-liigassa. Kehitys ei ole missään määrin yllättävää, sillä vahvasti nyansoitua pallokontrollipeliä on nähty viime vuosina etenkin kansainvälisissä peleissä. MM-kisojen ratkaisupeleissä ei rallatella.

Miksi pallokontrollia kannattaa pelata?

Tehdään se heti alkuun selväksi. Pallokontrolli ei ole itseisarvo. Avainsana on kontrolli, jonka avulla voi vähentää sattumaa.

Legendaarisen jalkapallovalmentaja Marcelo Bielsan pelifilosofian perusajatus on usein kuultu klisee: hyökkäys on paras puolustus. Pallonhallintapelin toteutus on tietenkin huomattavasti nyansoidumpaa, mutta sen voi loppuviimein tiivistää pelkistettyyn perusajatukseen.

Aloitteen ottaminen pallon kanssa pitää paitsi vastustajan poissa pelivälineestä, tarjoaa se myös peliä kontrolloivalle joukkueelle huomattavasti enemmän mahdollisuuksia. Vastustajan joutuessa jatkuvasti reagoimaan, vastustaja on yleensä myös jatkuvasti alakynnessä.

Pallokontrollin tarkoitus ei kuitenkaan ole pelkästään kontrolli pelivälineen kanssa. Toki johtoasemassa pallolla puolustaminen on yleensä huomattavasti tehokkaampaa kuin tiiviissä sumpussa kyykkiminen, mutta isossa kuvassa pallonhallinnan pitäisi myös tuottaa maalipaikkoja.

Toinen jalkapallon taktiseen evoluutioon jälkensä vahvasti jättänyt valmentajanero, Manchester Cityä luotsaava Pep Guardiola on sanonut, ettei pallonhallintapelin tarkoitus ole liikuttaa palloa vaan vastustajaa. Tällä tavoin voitetaan tilaa, jota voidaan hyödyntää murtautumisvaiheessa.

Tuominen kirjoittaa artikkelissaan: ”Jalkapallossa FC Barcelonan pallonhallintaan perustuvaa tiki-takaa apinoivat useat muutkin joukkueet. Kunnes huomattiin, että suuret pallonhallintaprosentit eivät enää tuotakaan voittoja. Sivulle ja taaksepäin syöttelemällä on vaikea tehdä maaleja. Suoraviivaisempaa pelitapaa suosivat jalkapallojoukkueet menestyvät paremmin.”

Rohkenen väittää, ettei tämä pidä paikkaansa. Hyvänä esimerkkinä toimii Liverpool, joka otti pari vuotta sitten jalkaa pois kaasulta, lisäsi kontrollia ja on tänä päivänä huomattavasti parin vuoden takaista ”hevimetallifutis”-porukkaa tasapainoisempi kokonaisuus. Palkintokaappiin on sittemmin tarttunut Mestarien liigan voitto ja pitkään himoittu Valioliigan mestaruus.

Saksassa ja Ranskassa eniten palloa pitäneet joukkueet voittivat mestaruuden, Englannissa, Espanjassa ja Italiassa toiseksi eniten pelivälinettä hallinneet joukkueet.

Salibandy on tottakai huomattavasti jalkapalloa sattumanvaraisempaa. Vaikka pelitapa olisi kuinka kontrolloitu, peli heittää edelleen eteen hetkiä, jolloin on yksinkertaisesti pakko reagoida myös opeteltujen ratkaisumallien ulkopuolelta.

Jos kuitenkin onnistut määrittämään pelin virtauksen, sattumanvaraisia hetkiä tulee vähemmän – ja mitä vähemmän sattumanvaraisia hetkiä syntyy, sitä pienempi merkitys on sattumalla.

Vieläkin olennaisempi pointti laadukkaassa pallollisessa pelissä on vaihtoehtojen luominen. Pallollinenkin peli voi olla ennalta-arvattavaa, mutta pallotonta pelaamista on yleensä huomattavasti helpompi ennakoida ja siihen reagoida.

Pelivälineen hallinta myös antaa pelaajille taktisen selkänojan, johon turvautua. Hyvin organisoitu pelitapa on siinäkin mielessä tehokas, että se ei ole niin yksilösidonnainen. Kentällisen ei välttämättä tarvitse sopia kaikkia pallollisen pelin kuvioita uusiksi, jos yksi pelaaja vaihtuu.

Myös palloton joukkue vaikuttaa pelin virtaan

Pelin kulkuun vaikuttaa luonnollisesti myös palloton vastustaja. Pelillisiä trendejä vastaan kulkenut SPV on pyrkinyt aggressiivisella karvauksellaan luomaan kentälle lisää sattumanvaraisia hetkiä, joissa joukkue on ollut vahvoilla laadukkaiden yksilöiden ja vahvan kamppailupelaamisen ansiosta.

SPV:n ongelma on kuitenkin se, että korkea karvaus on purettavissa – kuten LASB osoitti – jos kärkikarvaajat sinkoilevat päätylankkuun jatkuvasti. Siinä mielessä SPV kuitenkin on piristävä poikkeus liigassa, että korkealta karvatessaan se saa monesti pelin virtaamaan, mikä tuottaa tilanteita molempiin päihin kenttää. Se onko tällä tavalla pelaaminen pitkässä juoksussa järkevää, on toinen kysymys.

Nähdäkseni ei, koska SPV on helposti ennakoitava joukkue. Toisaalta aggressiivinen karvaaminen voisi toimia paremmin jos SPV:n pallollinen pelaaminen olisi laadukkaampaa. Jos se pystyisi liikuttamaan vastustajan puolustusmuotoa tehokkaammin, se saattaisi avata hyviä vastaprässin mahdollisuuksia.

Keskustelu karvaamisesta on kuitenkin usein turhan yksioikoista. Ei karvaaminen ole pelkästään korkeaa, puolikorkeaa tai matalaa. Viime kaudella liigan ehkä parhaiten karvannut joukkue oli Oilers. Espoolaiset osasivat ajoittaa pallottomat täsmäiskunsa melko hyvin. Esimerkiksi viime syksynä Oilersin täsmäprässi yllätti Classicin housut kintuissa. Oilers sai samalla tavalla myös rikottua Indiansin vahvaa pallokontrollia puolivälierissä.

Olennaista Öljymiesten karvauksessa on se, etteivät kärkikarvaajat säntäile, vaan luovat pumppaamalla tilanteita, joissa pallollisen pelaajan vaihtoehdot käyvät vähiin. Silloin joukkue iskee.

Jos palataan Tuomisen pointtiin lajin tylsyydestä, niin rohkenen väittää pallottoman joukkueen olevan pallollista joukkuetta merkittävämmässä asemassa. Esimerkiksi kaudella 2016-17, kun Nokia ja Indians makasivat todella passiivisessa sumpussa – eli bussissa – olivat pelit paikoin todella puuduttavia.

Peli ei kehity lineaarisesti

Joukkuepelit ovat siitä hauskoja konstruktioita, että niiden taktinen kehitys ei ole koskaan lineaarista. Joku keksii jotakin, johon muut reagoivat kehittelemällä antiteesejä ja niin peli kehittyy.

Pallokontrollipelaaminen on pitkälti antiteesi vastaiskupelaamiselle. Sitä oli myös bussissa kyykkiminen. Pallon kanssa maalipaikkoja voi kuitenkin tuottaa toisin kuin ilman palloa.

Peli kehittyy paradigmasta toiseen. Seuraava paradigma on luultavasti se, joka onnistuu tehokkaimmin horjuttamaan pallokontrollipelaamista.

Se, mikä on kunkin mielestä viihdyttävää on lopulta hyvin subjektiivista. Ennemminkin pallokontrolli-trendin suhteen kannattaisi pohtia, mitä se kertoo lajista. Ensinnäkin se kertoo pelaajien taitotason kehittymisestä, mutta myös valmentajien osaamisen lisääntymisestä.

Laadukkaan pallollisen pelin organisoiminen vaatii huomattavasti suurempaa pitkäjänteisyyttä, kuin pelkästään tiiviin puolustuspelin ja terävän kääntöpelin pelaaminen. Toisin sanoen, 2020-luvun päävalmentajat osaavat tutkia, löytää ja lopulta vaikuttaa pidempiin syy-seuraussuhteisiin kuin aiemmin pelin ollessa lähinnä reaktiivista.

Siinä mielessä pallokontrollin lisääntyminen kertoo positiivista kieltä lajin kehittymisestä. On täysin absurdi ajatus lähteä muuttamaan lajin sääntöjä sen takia, että joku satunnainen ”tuulipukukansalainen” viihtyisi katsomossa paremmin. Kyllä jalkapalloakin kuulee haukuttavan tämän tästä tylsäksi. Siltikin kuningaspelillä menee katsojien määrän näkökulmasta ihan mukavasti.

Salibandyn ei siis kannata jäädä sen usein hoetun mantran vangiksi, jonka mukaan laji on viihdyttävä sen takia, koska ”siinä tapahtuu koko ajan”. Pelin pitää antaa kehittyä pelaajien ja valmentajien kautta. Eihän koko lajissa ole muuten mitään järkeä.

Jaakko Tiira
Jaakko Tiira
Pääkallo.fin toimittaja

Asemapaikka: Helsinki

Twitter: @jaakkotiira