Liigat

Kirja-arvio: Petteri Nykky – Menestyksen tie

18.10.
2020
Liigat

Menestyksen tie -kirja kertoo maajoukkueen päävalmentajan Petteri Nykyn tarinan. Kuva: Salibandy.fi

Salibandyn ja median moniottelija Oskari Saari on kirjoittanut kauan kaivatun toisen, korjatun ja laajennetun laitoksen vuonna 2011 ilmestyneeseen Alkemisti – Petteri Nykyn tarinaan.

Samalla kirjan nimeä on vaihdettu. Nyt kannessa komeilee kohteensa kuvan lisäksi Petteri Nykky – Menestyksen tie. Kustantaja on vaihtunut Helsinki-kirjoista WSOY:hyn.

”Menestyksen tie” on (tarkoituksellisen) monimielinen. Toisaalta kyse on Petteri Nykyn tiestä menestykseen salibandyvalmentamisen saralla. Toisaalta kirja avaa Nykyn ohjenuoria menestykseen joukkueurheiluvalmennuksessa. Saari keskittyy salibandyyn ja siirtää Nykyn toisen lajin golfin sivuun. Sikäli kirjaa on arvioitava kahdesta eri näkökulmasta: Nykyn tienä ja Nykyn joukkuevalmennusfilosofiana. Keskityn jälkimmäiseen, mutta aloitan edellisestä.

Saari kirjoittaa sujuvaa, sanomalehtimäistä tekstiä. Nykyn tie menestykseen tuodaan vetävästi esiin Lauritsalan lapsuudesta Jyväskylän, Espoon, tuplamaailmanmestaruuden ja Sveitsin vuosien kautta Classicin triplamestaruuteen ja Prahan maailmanmestaruuteen joulukuussa 2018.

Kyseessä on todellakin tarina. Se sisältää melkoisen määrän informaatiota Nykyn matkan käänteistä. Näin varmasti varsinkin heille, jotka eivät ole ensimmäistä laitosta lukeneet. Harva esimerkiksi varmaan tietää, että Nykky on alun perin golf-valmentaja (nykyisyys tunnettaneen paremmin).

Voinkin vain toistaa sanani Alkemistista (kirjan nimi muutettu sitaatissa):

”Ainakin salibandyyn seonneelle Menestyksen tie on kirja, jota on äärimmäisen vaikea laskea käsistään. Se on melkein pakko lukea yhdellä istumalla. Saaren teksti rullaa kuin salibandyleijonien rintamahyökkäys ja kiinnostavia tapahtumia riittää.”

Saarta voi onnitella siitä, että hän ei ole lähtenyt mukaan viime aikojen trendiin, jossa urheilukirjassa revitellään kohteensa yksityiselämän varjopuolilla. Tämä revittely on muodostunut jo kliseeksi.

En tarkoita vihjata, että Nykyn yksityiselämä olisi kuin Jere Karalahdella tai Hannes Hyvösellä. On kuitenkin oikea ratkaisu jättää esimerkiksi Nykyn avioero käsittelemättä, vaikka Nykyn oppien mukaan valmentajaa ei voi erottaa hänen siviilipersoonastaan.

Valmentaminen ei ole rooli, joka välillä otetaan, kun ollaan niissä töissä. Valmentaja valmentaa ja hänen pitääkin valmentaa omana itsenään. Sama pätee pelaamiseen ja urheilemiseen.

Lievänä kritiikkinä voisi huomauttaa, että Saaren kertomus Nykyn tiestä menestykseen on jonkin verran tasoiteltu kuoppien osalta.

Maajoukkueen alkoholin maltillinen käyttö leireillä on herättänyt keskustelua pelaajistonkin keskuudessa. Sitä käsitellään kahteen otteeseen (ss. 54–58 ja 372–373). Päävalmentajan omasta käytöstä todetaan: ”Olihan päävalmentajalla itselläänkin tapana ottaa leireillä olut, viinilasillinen tai naukku Jägermeisteria silloin tällöin.” (s. 58)

Syvempi tarkastelu jää kuitenkin tekemättä. Mikäli olen muista lähteistä oikein ymmärtänyt, Nykyn mukaan alkoholi toisaalta paljastaa ihmisestä piileviä puolia ja toisaalta vapauttaa hänen henkisiä voimavarojaan. Sikäli alkoholin maltillinen käyttö on perusteltua maajoukkueessa henkisen kasvun vuoksi (vrt. sivistys alla).

Vaikeat vaiheet seuravalmennuksessa HaKissa ja Oilersissa reilut kymmenen vuotta sitten jäävät Saarelta vaille varsinaista käsittelyä. HaKia ei edes mainita koko teoksessa.

Sveitsin vuodet Alligator Malansin peräsimessä jäävät muutaman maininnan asteelle. Ei Nykky Malansissa mitenkään epäonnistunut, mutta kaivattua mestaruutta ei tullut ja nämä kolme esimerkkiä muodostavat melkoisen kontrastin Classicin kolmen mestaruuden hehkutukselle. Suurin osa valmentajista on seuravalmentajia ja heidän olisi varmasti mielenkiintoista kuulla enemmän siitä, mitä Nykky on oppinut seuravalmennuksen vaikeammista vaiheista.

Sen sijaan maajoukkuevalmennuksen sukellusta Sveitsissä kisaperiodilla 2012-2014 käsitellään varsin hyvin (sivulta 307 eteenpäin). Toki siinäkin on pientä makua syyn vierittämisestä pelaajien ja Sveitsin liiton päälle.

Totuuden nimissä on kuitenkin todettava, että Saari tuo esiin, että sukellus otti Nykylle koville ja hänen säälimätöntä itsekritiikkinsä käsitellään. Nykyn mukaan hänen perusvirheensä oli liiallinen fokusoituminen kotikisoihin vuonna 2012. Sen jälkeen tapahtui ulospuhallus, mikä näkyi heikompana motivaationa ja sitoutumisena matkalla kohti Göteborgin kisoja vuonna 2014. Sitoutuminen onkin Nykyn valmennusfilosofian kulmakiviä.

Kisaperiodilla 2008-2010 Suomessa käytiin vääntöä maajoukkuepelaajien korvauksista ja miesten maajoukkueen budjetista. Siinäkin Saaren tarinassa ”roistoina” näyttäytyvät silloinen liiton puheenjohtaja Matti Ahde ja toiminnanjohtaja Jari Kinnunen. Edesmennyt ministeri Ahde ei ole enää täällä itseään puolustamassa, mutta Kinnunen on antanut Twitterissä ymmärtää, että Saaren tarina ei ole täysin kohdallinen. Jäämme odottamaan Kinnusen versiota.

Loppua kohden kirjaan tulee hieman liikaa ähäkutitusta ”toriparlamentille” tms. esimerkiksi Mika Kohosen ja Juha Kivilehdon kisavalintojen kohdalla (sivulta 356 alkaen).

Tämä on mielestäni turhaa, koska urheilun julkiseen keskusteluun kuuluu, että pelaajavalinnoista ja vastaavista asioista tulee vähemmänkin tasokasta palautetta. Sen tasolle ei kannattaisi itse laskeutua. Nyt Saari tämän virheen tekee jossain määrin, mikä tuo tekstiin turhaa pikkumaisuutta.

Sen sijaan on hyvä, että Nykyn viime vuosina saamaa tasokkaampaa julkista kritiikkiä käsitellään kohtuullisen avoimesti vaikkakin osittain kriitikoiden nimiä mainitsematta. Polttopisteessä ovat Urheilulehden juttu ”farkkusaarnaajasta” ja allekirjoittaneen analyysi Nykyn ja Samu Kuitusen valmennustiimistä Pääkallossa, kumpikin reilun kolmen vuoden takaa.

Valitettavasti vain näitä kirjoituksia yhdistävä kriittinen näkökohta on jäänyt Saarelta kunnolla ymmärtämättä. Kun puhutaan viisikkopelin rakenteista, ei tarkoiteta nykyään ”tiukkoja muotoja” saati perinteisiä ennalta harjoiteltuja kuvioita (”sommitelmia”) (ss. 336, 340).

Kyse on pikemmin kenttäpelaajien muodostamasta jossain määrin muuttuvasta rakenteesta, joka mahdollistaa useita eri pelillisiä kombinaatioita ja pallon liikeratoja. Ajatus on siis luoda omille pelaajille tuttuja vaihtoehtoja, joista he pääsevät valitsemaan yhdessä, mikä nostaa pelinopeutta rakenteistuneen hyökkäämisen vuoksi.

Ajatus olisi siis, että hyökkääminen ei olisi vastustajan helposti ennakoitavaa ja pelihitauden vuoksi poispelattavaa. Rakenteet eivät ole hyökkäyspelin monipuolisuuden ja yllätyksellisyyden este vaan niiden mahdollistaja. Rakenteistunut hyökkäyspeli on nykypäivää esimerkiksi jalkapallossa. Salibandyväki ei ole sitä keksinyt.

Toinen keskeinen käsite, jota Saari ei ole ymmärtänyt oikein on pelinopeus. Kirjan mukaan pelinopeus on reagoinnin ja ratkaisunteon nopeutta erityisesti yksittäisen pelaajan kohdalla (s. 36).

Tämä nopeus on tietenkin tärkeätä, mutta viimeisen vuosikymmenen aikana Suomessa pelinopeuden merkitykseksi on joukkueen pallollisessa pelissä kutakuinkin vakiintunut hyökkäyksen edistymisen ja murtautumisen nopeus. Pelinopeus on siis kentällisen eikä yksilön ominaisuus. Olisi hyvä, että keskeisiä käsitteitä käytettäisiin niiden vakiintuneissa merkityksissä, jollei ole painavia perusteita epästandardiin käyttöön.

Yleisesti kirjaa vaivaa joukkuepallopeliä koskevan tieteellisen tutkimuksen puute. En tarkoita, että Menestyksen tien tulisi olla tieteellinen teos joukkuepallopelistä. Olisi kuitenkin hyvä pohjata tieteelliseen tutkimukseen.

Salibandystä ei valitettavasti oikeastaan varsinaista tieteellistä tutkimusta ole. Edes maajoukkuetta ei valmenneta tieteelliseen lajianalyysiin perustuen (siinäpä liitolle työsarkaa rahoittaa lajianalyysi). Erityisesti jalkapallosta tieteellistä tutkimusta on kuitenkin jo paljon, mitä voisi soveltaa salibandyyn. Sitä ovat tunnetusti tehneet erityisesti Antti Hänninen ja Perttu Kytöhonka salibandyn kompleksisuutta käsittelevissä kirjoituksissaan.

Kenties tämä puute johtuu siitä, että Saarin keskeinen teesi on seuraava: Nykky ei valmenna peliä. Teesi on nähdäkseni hieman huolimattomasti muotoiltu. Yksikään salibandyvalmentaja ei voi olla valmentamatta peliä, koska salibandy on peli, mikä pätee myös Nykyn salibandyvalmentamiseen.

Nähdäkseni kyse on painotuksesta. Nykky valmentaa peliä hyvin painotetusti pelaajien ja joukkueen kautta. Painopiste on pelaajien ja sikäli joukkueen kehittämisessä. Asiat pelissä ovat seurausta tästä.

Nykky ei ole kiinnostunut ”mikromanageeraamaan” peliä (s. 342). Saaren keskeisen teesin voisikin yrittää muotoilla uudelleen: Nykky ei valmenna painotetusti peliä. Tässä on selkeä ero esimerkiksi Jukka Jalosen painotukseen, minkä Saari tuo myös oikein esille (s. 336).

Menestyksen tiestä ilmeneekin hienosti, että valmentaminen toimintana on taito eikä (tieteellistä) tietoa, minkä pitäisi itse kunkin aina muistaa. Tätä taitoa kiistatta Nykyllä on ainakin salibandyn mittapuilla kenties enemmän ja syvemmin kuin kenelläkään muulla tällä hetkellä.

Vaikka olisin hieman varovainen yleistämään amatöörilajista suurin ammattilaislajeihin kuten jalka- ja koripalloon, uskoisin, että Nykyn valmennusfilosofiaa kannattaa kuunnella myös ammattilaislajeissa. Inhimillisestä ryhmätoiminnasta urheilun saralla niissäkin on nimittäin kyse. Nykyn valmennusfilosofian ytimen voisi mielestäni tiivistää kolmella käsitteellä: pelaajalähtöinen joukkuekeskeisyys ja kenties ehkä hieman yllättäen sivistys (saks. Bildung) sekä vapaus.

Vahvasta pelaajalähtöisyydestä huolimatta Nykky ei sorru yksilökeskeisyyteen kuten Alpo Suhonen jääkiekon puolella eksistentialistisen filosofiansa (esim. Albert Camus ja Jean-Paul Sartre) vuoksi.

Saari kuvaa toistuvasti, kuinka joukkue on Nykyllä keskiössä. Kun Nykky valitsee kisajoukkueen, hän haluaa nimenomaan joukkueen isolla jiillä. Kisoihin viimeinen valmistava leiri keskittyy joukkueen ryhmäytymiseen tiiviiksi yhteisöksi, melkein perheeksi. Joukkueella teetetään toistuvasti tehtäviä, joilla tavoitellaan mahdollisimman tiivistä ja hyvin toimivaa ryhmää, mikä on valtava voimavara pelissä. Pyritään siihen, että joukkue on enemmän kuin osiensa summa.

Tulos on sitten seuraus joukkueen toiminnasta. Tulos on kehityskulun päätepiste mutta urheileminen on jatkuvasti toistuvaa toimintaa, jossa fokuksen tulee olla.

Silti toiminta lähtee aina Nykylle yksittäisistä pelaajista kuten yllä jo kävi ilmi. Tästä pääsemmekin sivistyksen käsitteeseen. Saaren mukaan Nykylle pelaajien kasvu yksilöinä ei rajoitu varsinaiseen urheilemiseen vaan kyse on kokonaisvaltaisesta kasvamisesta ihmisenä eri ulottuvuuksineen (fyysinen, henkinen, sosiaalinen, moraalinen, tiedollinen jne.).

Tämä luo urheilemiseen syvällisempää merkitystä yli ja ohi tulosten. Se näkyy Nykyn vakaassa uskossa olympia-aatteeseen (s. 60) ja konkreettisesti esimerkiksi runojen ja kirjallisuuden käyttämisenä valmistautumisessa (ss. 249, 375).

Kyse on sanalla sanoen sivistyksestä avoimena prosessina, jossa pyrkimys on todellistaa kunkin ihmisen potentiaali monilla ulottuvuuksilla (s. 344). Kenties tavoittamattoman mutta tavoiteltavana maalina on itsensä toteuttaminen ja todellistaminen, joka on vapautta positiivisessa mielessä.

Menestyksen tie saakin kysymään, onko urheilemisessa perimmältään kyse positiivisesta vapaudesta? Ei vapaudesta kuin taivaan lintu vailla esteitä vaan vapaudesta itsensä toteuttamisena.

Jani Hakkarainen
Jani Hakkarainen
Analyytikko, asiantuntija ja filosofi.
Twitter: @hakkarainenjani