Missään maailmankolkassa ei voi välttyä keskustelulta koronaviruksesta ja sen vaikutuksista. Suurinta debattia käydään tietysti siitä miten pandemiaksi yltyneeseen vitsaukseen tulisi suhtautua, ja miten sen kanssa tulisi elää?
Kotoisessa Suomessa keskustelussa on ollut erilaisia piirteitä eri aikoina, mutta ei täälläkään hysterialta olla vältytty. Jos sanot jotain yleisesti hyväksytyn linjan vastaista jonkin tahon kannalta asiaan liittyvää, niin olet herkästi itsekäs omaan napaan tuijottaja, joka ei ymmärrä yhteistä hyvää vaikeassa tilanteessa. Tuskin asia on koskaan näin mustavalkoinen.
Edelleenkin eniten tilaa saa liian paljon maailmanlopun ajattelu ja jopa paikoin moraalipaniikin piirteitä toistava puheenparsi. Koulujen avaaminen, koulujen päättyminen, urheilun jatkuminen, ja vaikka nuorison sosiaalinen kanssakäyminen ovat suistaneet meidät täydelliseen tuhoon. Vai ovatko?
Keskustelukulttuurillinen jakolinja on aiheuttanut sen, että kiihkoton keskustelu loistaa poissaolollaan sen suhteen, teemmekö lopulta jopa liikaa pandemian kitkemiseksi? Missä on suhteellisen järkevyyden raja rajoitusten ja muiden toimien osalta? Kukaanhan ei sitä ihan sataprosenttisen varmaksi tiedä, mutta joitain asioita on toistaiseksi tehty paljolti varmuuden vuoksi.
Tästä saamme kiittää myös innokkaan opportunistista mediakenttää. Jos ihmishengelle on mahdoton määrittää hintaa niin lehdistö on sen onnistunut tekemään. Mahdollisimman näkyväksi tehty päivittäinen kuolinluku (tai sairasluku) takaa sen, että emme unohda montako klikkiä kukin henkensä menettänyt merkitsee. Kun nämä luvut laskivat tarpeeksi alas niin altistumiset nousivat uuteen arvoon uutishierarkiassa.
Monessa paikassa on suomittu varsinkin pandemian edetessä tätä kurjuuspornoa, mutta hei, taas yksi kuoli jossain, joten muuttakaa joku sitä lukemaa. Vähintään päivittäin lähetettävä Ylen A-studio tuo illalla viimeisen muistutuksen siitä, että uusi normaali on ihmisjoukko keskustelemassa uudesta normaalista.
Ja kyllä. Pääkallossakin on ollut koronauutisia aika ajoin jos artikkeleihin on ollut aihetta.
”Tämän hetken tiedon mukaan yli 95 prosentilla Suomessa koronaan kuolleista on yksi tai useampi pitkäaikaissairaus. Tämä tarkoittaisi, että suurin piirtein kaksikymmentä kuolemaa Suomessa selittyisi pelkästään koronalla.”
Sairaanhoidon kapasiteetti on ollut suuri huolenaihe ja oli sitä varsinkin keväällä ihan syystä. Artikkeli huomauttaa aiheesta seuraavaa:
”Tehohoidon kapasiteetti suunniteltiin nostettavaksi kevään poikkeusoloissa hetkellisesti jopa tuhanteen. Enimmillään tehohoidossa oli kerrallaan seitsemisenkymmentä ihmistä keväällä. Sairaalahoidossa yhteensä oli enimmillään noin 200 ihmistä. Nyt sairaalassa on reilut kuusikymmentä ihmistä, joista tehohoidossa on alle kymmenen koko Suomessa. Sairastuneista 4 500:sta enintään joitakin prosentteja on tarvinnut sairaalahoitoa.”
Kuten artikkelikin huomauttaa niin ei korona tietysti pelkästään tapa, vaan aiheuttaa paikoin myös muita pitkäaikaisia ongelmia. Tällä hetkellä se on vaarallisempi kuin influenssa. Suomessa kuolleisuusluku on 0,4 % todetuista tapauksista. Jossain vaiheissa on myös maailmanlaajuisesti puhuttu siitä, että onko todellinen kuoleman aiheuttaja korona vai jokin muu syy.
Asia ei ole mustavalkoinen tietenkään. Koronaviruksen leviämistahti on huomattavan hankala juttu, vaikka tauti ei ihmisiä tappaisikaan hurjalla tahdilla. En todellakaan ole sitä mieltä, että viruksen pitäisi antaa levitä valtoimenaan, kuten joissain maissa, mutta artikkelin lukeva ja maailman menoa seuraava tajuaa, että Suomen tilanne ei ole pandemian suhteen ollut tai ole niin vakava kuin voisi kaikkein kovimmasta kohkaamisesta päätellä.
Koronavirukseen on kuollut Suomessa tänä vuonna 351 ihmistä, mikä on kiistatta ikävä lukema. Tartuntoja on löydetty testimäärien lisäyksen jälkeen 13 500 (huom. niitä on oletettavasti enemmän). Sen sijaan kuolemien kohdalla voi heittää kysymysmerkin onko kaikissa kyse pelkästään koronasta? Maailmanlaajuisesti lukemat ovat nousussa, kuten Suomessakin. Maailmalla vaikutukset ovat pääsääntöisesti toistaiseksi olleet paikallisia vakavampia.
Tämän vuoksi lienee paikallaan kysyä, että onko lähes jokaisen tartunnan saaneen tai virukselle altistuneen kauhistelu paikallaan? Tämä julkisuuden tuoma erikoinen paine on tehnyt sairastuneista lähes spitaalisia. Onko stigmatisointia mietitty ihan loppuun asti?
Lopullinen hinta
Sanotaan tähän väliin, että minulla on vahva luotto suomalaisiin viranomaisiin. Uskon, että THL:t, AVI:t ja muut viranomaisinstanssit toimivat hankalassa tilanteessa parhaansa mukaan. Rajoitusten ja karanteenien suhteen ei tavan tallaaja välillä pysy kärryillä siitä mitä ollaan hakemassa. Kaikkien ihmishenkien suojaaminen ei ole helppo tehtävä.
Tästä päästään kuitenkin vihdoin urheilupuoleen, mistä tässä kirjoituksessa on kyse. Ensinnäkin voisi hyvin kyseenalaistaa käytännön, jossa suomalaiset urheilujoukkueet laitetaan suoraan 10 päivän karanteeniin, kun joukkueista löytyy yksi tartunta. Näen kuitenkin, että vaikka ulkomailla ammattilaisjoukkueissa voidaan jatkaa laittamalla sairastuneet karanteeniin niin täällä ei amatöörilajien kapasiteetti sellaiseen tule oikein riittämään. Se vaatisi aika tiukkaa kanssakäymistä lääkäreiden kanssa.
Nyt käydään keskustelua siitä, että voidaanko pelaamista jatkaa ja millä tasoilla? Kommentoin aiemmin sosiaalisessa mediassa, että pääsääntöisesti pääsarjojen tulisi jatkua salibandyssa niin kauan kuin se on vain mahdollista. Ihan siksi, että kyse on enemmän liiketoiminnasta kuin harrastepuolella. Tällä hetkellä ei ole ollut sellaisia syitä ilmassa, että pääsarjat olisivat katkeamassa satunnaisista karanteeneista huolimatta.
Mielestäni harrastetason aikuisten salibandy ei ole tässä pohdinnassa kovin tärkeää. En olisi kuitenkaan lopettamassa sitäkään kovin kevyin perustein, vaikka joukkueurheilu ja sisälajit ovat olleet monesti esillä ihan perustellusti ”taudinlevittäjinä”. Salibandy on sen verran suuri liikuttaja, että se on saanut tässä paradoksaalisesti enemmän huomiota, kuin monesti aiemmin positiivisessa mielessä olisi ansainnut.
Jotkut sanovat, että joukkueurheilutoiminnan jatkaminen haastavassa tilanteessa on itsekästä hedonismia. Harrastamisen hyöty on kuitenkin suurelle osalle enemmän henkinen kuin fyysinen. Harrastajat harvoin hakeutuvat sählyn tai salibandyn pariin päästäkseen huippukuntoon, vaan saadakseen elämäänsä muutakin kuin normaalin arjen tuomia haasteita. Vaikka joku sanoo, että ”menkää ulos lenkille”, niin oletettavasti suurin osa ei mene ulos lenkille loka-maaliskuussa.
Kuinka paljon on muutenkaan lopulta laskettu mukaan henkisen puolen ongelmia? Lasten osalta koko koronavirusaika on näkynyt henkisen pahoinvoinnin kasvuna erinäisistä syistä. Sen vuoksi on hyvä, että lasten ja nuorten harrastamisen jatkamisen osalta valo on vihreämpi päättäjien päässä.
Entäpä aikuiset sitten? Moni on ajettu etätöihin ja harrastus voi olla se ainoa (mahdollisen perheen lisäksi) sosiaalinen valonpilkahdus pimenevässä marraskuussa. Sitä ei pitäisi väheksyä. On vähintään normaalia, että ihminen tarvitsee myös sosiaalisia kontakteja. Harrastuksen piiristä taudin leviämisen jäljittäminen on helpompaa kuin vaikkapa baariolosuhteista.
Lamojen ja sotien aikoihin korostetaan aina taloudellisia ja suoria fyysisiä tuhoja. Vielä tänäkin päivänä puhutaan ihan liian vähän juuri henkisen puolen ongelmista, ja varsinkin 90-luvun laman aikana henkinen pahoinvointi aiheutti paljon ongelmia pitkällä aikavälillä. Nyt kun myös taloudelliset ongelmat, lomautukset ja irtisanomiset vaivaavat jo useita niin sen yhdistäminen alakuloon ja eristykseen ei tee hyvää.
Urheilu ei ole tässä tietystikään ainoa mahdollinen ongelmanratkoja. Urheilu ei myöskään missään tapauksessa ole kovin korkealla tärkeysjärjestyksessä kun puhutaan niin perustavanlaatuisista asioista kuin ihmisten terveys. Sen vaikutusta ei pitäisi myöskään vähätellä, kuten paikoin vaikuttaa. Henkisen hyvinvoinnin kannalta taide, viihde ja urheilu ovat merkittäviä hyvinvoinnin välittäjiä.
Jos jäi kuva, että mitään ei tarvitse tehdä, niin väärässä olet. Nimenomaan tällä hetkellä meillä pitäisi olla jo keinoja suojautua koronalta siten, että se ei leviä valtoimenaan. Meillä on tiettyjä varotoimia maskeista ja muista järkevistä säännöistä lähtien, eikä siilipuolustuseristäytymistä ole pakko virittää, ellei tilanne sitä oikeasti vaadi. Tilanne elää, ja vaikeammat olot vaativat tietysti kovemmat keinot.
Rokotetta kehitetään kovaa vauhtia, mutta sen aikataulusta ei ole mitään takeita. Odottelusta voi tulla pitkäkin, mutta toivottavasti apu löytyy ensi vuonna. Se tekisi ainakin varotoimista perustellumpia.
Suurin pelkoni piileekin siinä, että kaiken tämän perustellunkin suojelemispolitiikan varjolla syntyy paljon ylimääräistä tuhoa. On perustellumpaa laittaa rajoituksia baareille ja ravintoloille kuin ihmisten tervehenkisille harrastuksille, vaikka HUS jossain tilaisuudessa näitä samalla viivalla vertasikin. Mielestäni kannattaa miettiä, että mitä jää jäljelle kaiken tämän jälkeen, jos käperrymme käpertymistään koloihin?
Me elämme nykyään niin vaaratonta elämää, että kuoleman tai sairastumisen uhka tuntuu huomattavan vaikealta käsitellä. Maailmanhistoriallisesti kyse on kuitenkin harvinaisen seesteisestä tilanteesta, ja näkymättömämpi, mutta vaarallisempi uhka vaanii lopulta ilmastonmuutoksessa.
Kannattaa miettiä kumpi meitä kurittaa juuri nyt enemmän: virus vai viruksen pelko?
Suosittelen lopuksi Kari Enqvistin mainiota kolumnia suhteellisuudentajusta.
Kirjoittaja ei tiedä mitä pitäisi tehdä, mutta tietää kertoa että jotain pitäisi tehdä.