Tässä kirjoituksessa pohdin, olisiko niin sanottu salibandysukupolvi tulevaisuudessa aktiivisempi hakeutumaan omasta kotikaupungistaan pois ja tekemään valintoja pelkästään salibandyunelman takia? Idolit oman lajin sisältä ovat asian suhteen suuressa roolissa.
Taustoitan ensin hieman näkemystäni siitä, miten määrittelen salibandysukupolveen kuuluvan. Salibandy on edelleen nuori laji. Suomen salibandyliitto perustettiin vuonna 1985, samana vuonna syntyi juuri 1000 pistettä runkosarjassa täyteen saanut Henri Johansson. Uskon, ettei Johanssonilla ollut lapsuudessa kovinkaan montaa salibandylegendaa esikuvanaan.
Toista se on 2000-luvulla syntyneillä. Heille riittää omasta lajista paljon esikuvia, jotka ovat voittaneet maailmanmestaruuksia ja keikkuvatpa he välillä myös iltapäivälehtien otsikoissa. Mutta ei mennä vielä 2000-luvulla syntyneiden salibandymaailmaan. Käyn läpi omien kokemuksieni ja valintojeni kautta matkaa, miten salibandysta on tullut monelle ykkösvaihtoehto, joka tarjoaa suurimmat unelmat.
Koen, että 1995 syntyneenä olen lähellä kuulua salibandysukupolveen, mutta tarkemmin tarkasteltuna en siihen kuulu. Kun nuoruudessani pelasimme pihapelejä, ei kukaan puhunut OLS:issa tai varsinkaan muissa liigakaupungeissa pelaamisesta. Kukaan ei halunnut olla Tero Tiitu tai Harri Forsten, vaan suurimmat idolit tulivat jääkiekon puolelta, etenkin NHL:stä ja mielestäni se heijastuu edelleen pelityyliini.
Salibandy oli harrastus ja pihapeli, jonka pelaamisesta kirkkaissa valoissa ei juurikaan unelmoitu. Nuoruudessani kaikki halusivat ”änäriin” ja matkin joka ikinen päivä Alexander Ovechkinin lämäriä pihalla, asfaltilla ei edes voinut neuloa taikka kantata. En valinnut salibandya, vaan salibandy valitsi minut, koska en ikinä päässyt edes käymään jääkiekkotreeneissä.
Muistan elävästi, kun Suomi voitti ensimmäisen salibandyn miesten maailmanmestaruuden 2008. Tähän liittyy mielenkiintoinen valinta, joka ei tulisi kuuloonkaan nykypäivän säbäniilolle. Katsoin peliä kotona ja lähdin ulkojäille, kun Suomen 4-0-johto oli kääntynyt 4-6-tappioasemaksi. Joku tuli kertomaan, että Suomi on noussut tasoihin Lassi Vänttisen johdolla, mutta se ei silloin vielä niin hetkauttanut.
Maailmanmestaruuden jälkeen salibandy valtasi kuin varkain suurimman osan ajastani, vaikka edelleen suurimmat idolit ja puheenaiheet liittyivät Sidney Crosbyn ja Ovechkinin väliseen debattiin maailman parhaasta. Tähän oli kuitenkin tulossa muutos, kun nyt jo edesmennyt lapsuuden kaverini soitti kotimme lankapuhelimeen ja kysyi, lähtisinkö ”kylälle” katsomaan keväällä 2009 divarikarsinnoissa pelaavan Kellon Lyönnin peliä. KeLy nousi Divariin ja yhtäkkiä huomasinkin, että haluaisin isona pelata KeLyssä.
Tästä oli kuitenkin pitkä matka haaveiluun salibandyurasta tai liigassa pelaamisesta, enhän ollut koskaan käynyt edes katsomassa liigapeliä. Tämä asia korjaantui vahingossa, kun olimme SSRA:n kanssa Turussa pelaamassa B-junioreiden SM-sarjaa kaudella 2011-2012, se oli ensimmäinen kauteni salibandyjoukkueessa. Jouduimme aikataulujen takia jäämään katsomaan liigapelin TPS-Nokian KrP. Muuan Henri Johansson teki ottelussa kuusi maalia ja koko kaudella ennätykselliset 62 osumaa 26 otteluun. Aika kiva peli ensimmäiseksi kokemukseksi liigasta. Ostinkin seuraavalla viikolla samanlaisen mailan kuin Johanssonilla. Huomasin, että salibandyssakin on todellisia tähtiä ja isoja valoja.
Vasta myöhemmin olen tajunnut tuon pelin vaikuttaneen suuresti valintoihini elämässäni, josta salibandy oli saanut lopullisen otteen.
Tästä päästäänkin siihen, miksi uskon esimerkiksi tällä hetkellä 16-18 -vuotiaan pääsarjatason ovia kolkuttelevan pelaajan liikkuvan herkemmin salibandyunelman perässä. Salibandyhalleilla ja koko lapsuuden ja nuoruuden maailmanmestareita ja nykyajan säbätähtiä nähneelle juniorille nimenomaan salibandy on se ykkösjuttu.
Minunkin joukkueissani on aina pelannut entisiä futareita ja varsinkin entisiä lätkänpelaajia. Nykyään nuorempi sukupolvi alkaa olla niitä, joille salibandy on ollut selvä ykköslaji tai ainakin yksi niistä. Heille on kerrottu tarinoita oman seuran legendoista ja olenpa nähnyt jonkun taustakuvanakin salibandytähden. Joskus vuonna 2010 taustakuvalle olisi naurettu, ei salibandyn pelaaja voinut olla mikään idoli tai tähti. Nykyään se on normaalia. Olen ollut mukana vetämässä oman seurani leirejä junioreille ja siellä moni haluaa ampua kuin Lastikka tai tehdä pörssejä, kuten Kotilainen.
Esikuvat ovat avainasemassa siinä, minkälaista pelityyliä junioripelaaja matkii. Ei salibandya voi tulla enää pelaamaan suoraan lätkäkaukalosta, salibandyn parissa kasvaneet ovat taitavampia ja ratkaisevat tilanteita kentällä salibandyyn paremmin soveltuvin tavoin. Nautin suunnattomasti, kun taannoin Oulussa junioripelaaja piti pilkkanaan salibandyn kesäsarjassa NHL- ja KHL-tason jääkiekkoammattilaisia. Jossain B-junioreiden SM-sarjassa ei varmasti ole yhtäkään pelaajaa, joka ei osaa kantata tai neuloa rankkarista.
Moni nykyinen pääsarjatason pelaaja joutuu painimaan sen kanssa, meneekö salibandy työn edelle tai toisinpäin. Salibandy olisi varmasti unelmissa ja arvoasteikolla korkeammalla, jos ensimmäinen kosketus lajiin tulee esimerkiksi liigapelistä, jossa tunnelma on korkealla ja maajoukkuetähdet pistävät parastaan.
En halua kritisoida heitä, jotka haluavat panostaa työuraan salibandyuran kustannuksella, mielestäni se on järkevää ja salibandypelaajan palkkioihin nähden erittäin suotavaa. Jonkun täytyy kuitenkin olla äänekkäästi eri mieltä ja julistaa haluavansa olla salibandyammattilainen ja lajin rokkitähti. Näin kävi esimerkiksi suomalaisessa hip hop- skenessä, kun räppärit ilmoittivat olevansa räppäreitä ammatikseen, eikä kukaan aluksi uskonut sen olevan mahdollista. Euroja ei varmasti tullut montaa kuukausittain, mutta katsokaa mitä he tienaavat nykyään.
Okei, musiikkimaailmassa markkinat ovat lähes aina valmiina uudelle musiikille, mutta jotain tällaista toivon jonkun salibandysukupolven edustajan tekevän. Opiskella voi aina ja sitä voi tehdä kaikissa kaupungeissa. Haluan nähdä asian niin, että salibandyunelma on salibandysukupolven pelaajalle kuitenkin niin vahva, että perhe, kaverit ja opiskelupaikan ykkösvaihtoehto jäävät taakse siksi, kun unelmana on Suomen maajoukkue ja vaikkapa pelaaminen Classicin ykköskentässä, kuten idolitkin.
Urheiluromantikkona ja lajia kovasti rakastavana, en haluaisi kuulla yhtäkään tarinaa siitä, että joku ei saavuttanut unelmiaan salibandykentillä siksi, koska aika ei riittänyt muun elämän takia. Tiedän kuitenkin, että näin ei varmaan koskaan tule olemaan, mutta toivon että nuoret haluavat elää enemmän ja enemmän salibandykuplassa. Hyvä nuori salibandylahjakkuus, uskalla olla rokkitähti.