Epätieteelliselle julkaisulle tyypillisellä tavalla aloitetaan pääkirjoitus lainauksella Wikipediasta: ”Ajattelu on aivoissa tapahtuva prosessi, jonka avulla jotkin eliöt yrittävät hahmottaa ja jäsentää todellisuutta.”
Salibandykentällä todellisuus on aika paljon normaalia todellisuutta nopeampaa pelitasosta riippuen toki. Käytännössä fyysiset taidot, selkärangasta tulevat pelaamisen mallit, ”pelitaktiikka” ja yleinen taitotaso vaikuttavat kaikki pelaajan pärjäämiseen. Hyvällä ajatustyöllä pystyy korvaamaan paljon näitä eri osa-alueita. Varsinaista ajattelua kuitenkin vähätellään monesti urheilussa, ja ehkä myös salibandyssa.
Tämä aihe nousi jälleen mieleen, kun keskustelimme viime viikolla Petteri Nykyn kanssa KalloCast-podcastin nauhoitusten yhteydessä. Hän kertoi muun muassa sitä, miten Mika Kohonen oli lapsena kelannut videoita mitä Maradona teki oikein kentällä ollakseen itsekin muiden edellä. Hetkinen? Katseli videoita? Eikö kaikkien urheilusankareiden lapsuus ollut mekaanista hampaat irvessä harjoittelua pakkasesta ja tuiskeesta välittämättä?
Kohonen oli monessa lajissa huippu, eikä tietynlaista palloilulahjakkuutta voi kukaan vähätellä. Silti maailman parhaaksi pelaajaksi kasvetaan monipuolisen oppimisprosessin kautta. Siihen liittyy paljon toistoja ja toistoa, mutta myös taitoa improvisoida tilanteen tullen. Sen suhteen ajattelua ei kannata vähätellä kentällä. Tilaa ajattelulle ja improvisoinnille antaa tietysti yleinen taitotaso muissa asioissa. Kohosen tärkein apu uralla on ollut pelisilmä ja kokonaisuuksien hahmottaminen.
Tuomo Reposen Sählyohjelmassa vieraillut suomalaistalentti Joona Rantala kertoi katsovansa omia pelejään nauhalta oppiakseen lisää. Rantala onkin nuoreksi pelaajaksi oikealla tiellä, sillä monesti kuulee, että ”videotalkoita” monesti vierastetaan ja jopa inhotaan.
Parasta oppia on tietysti syy- ja seuraussuhteiden summaaminen mahdollisimman laajalti. Kahden eri joukkueen kolmen eri viisikon erilainen toiminta ja sen seuraamusten ymmärtäminen on salibandyssakin lopulta hyvin mielenkiintoinen kudelma, joka vaatii paljon ymmärrystä, jotta sen voi sulatella. Varsinkin kun se sisältää toiminnan pelivälineen kanssa ja ilman
Nykky korostaa valmennusfilosofiassaan itseoppimista, varsinkin itseoivalluksen kautta, ja käyttää yhtenä opetusmetodinaan lukemista. En näe lukemisessa muuta funktiota kuin ajattelun opettaminen. Vaikka pelaaja ymmärtäisi lukemaansa yleisesti ottaen heikostikin, niin lukeminen todennäköisesti laajentaa ajattelua johonkin suuntaan. Tämä tuskin haittaa myöskään kentällä toimimista, vaikka eihän missään tapauksessa voi sanoa, että yhden kirjan lukeminen tekisi kenestäkään vielä parempaa pelaajaa.
Nuoruuden urheilukokemusten sanotaan monesti auttavan myöhemmällä iällä fyysisesti, jollei henkilö ole sitten tärvännyt kroppaansa harrastuksen yhteydessä. Voisi ajatella, että jos monimutkaisiin pelikokemuksiin pistää oikeasti ajatusta niin se saattaa avittaa korvien välistä maailmaa vielä vanhemmallakin iällä.
On tärkeää, että urheilussa korostetaan kovan harjoittelun tuloksia, ja paikoin turhan paljon puhdasta lahjakkuuttakin. Lahjakkuus on vain osa sitä, että pelaajasta VOI tulla hyvä. Suojuoksujen tilalla voisi nostaa monesti enemmän ajatusprosesseja varsinkin urheilijoiden elämäkerroissa.
Olisihan se hassua jos valmentajien elämäkerroissa jauhettaisiin vain siitä kuinka hyviä he ovat vetämään harjoituksia, piirtämään taululle ja puhaltamaan pilliin. Pelaajien osalta ajattelemista voisi korostaa entistä enemmän niin ettei tulisi kuvaa siitä, että pelaajien ajatustyö on ulkoistettu valmennukselle.
Urheilijaelämäkerroissa vedetään usein viivoja, eikä kyse oli sikatestistä. Joskus ajattelun korostaminen ei haittaisi, vaikka se ei välttämättä tee kenestäkään mielenkiintoista persoonaa. Se onkin sitten toinen keskustelu.