Blogit

Blogi: Urheilu sivistyksen ja vapauden merkityksellisenä tienä

13.12.
2020
Blogit

Menestyksen tie avasi Petteri Nykyn ajatusmaailmaa vielä aiempaa syvemmin. Kuva: salibandy.fi

Suomen ykkösketjun urheilutoimittaja Jari Kupila on moneen kertaan perännyt urheiluväkeä pohtimaan urheilun merkitystä, varsinkin yhteiskunnallista. Oskari Saaren tuore teos Petteri Nykky — menestyksen tie sai minut oivaltamaan, mistä yksi hyvä vastaus voisi löytyä: urheilemisen potentiaalista itsensä toteuttamisena, sivistyksestä ja vapaudesta tässä positiivisessa mielessä.

Petteri Nykky on tällä hetkellä maailman paras salibandyvalmentaja, joka on muiden muassa valmentanut Suomen miesten maajoukkueen kolmeen maailmanmestaruuteen lajin emämaata Ruotsia vastaan. Nykky on myös useiden Suomen ykkösrivin golfaajien kuten Matilda Castrénin ja Ursula Wikströmin henkilökohtainen valmentaja.

Salibandyssä Nykyn valmennusajattelua voisi luonnehtia pelaajalähtöiseksi joukkuekeskeisyydeksi. Kun hän valitsee kisajoukkueen, hän haluaa nimenomaan joukkueen isolla jiillä. Kisoihin viimeinen valmistava leiri keskittyy joukkueen ryhmäytymiseen tiiviiksi yhteisöksi, melkein perheeksi. Joukkueella teetetään toistuvasti tehtäviä, joilla tavoitellaan mahdollisimman tiivistä ja hyvin toimivaa ryhmää, mikä on valtava voimavara pelissä. Pyritään siihen, että joukkue on enemmän kuin osiensa summa.

Tulos on sitten seuraus joukkueen toiminnasta. Tulos on kehityskulun päätepiste, mutta urheileminen on jatkuvasti toistuvaa toimintaa, jossa keskittymisen tulee päivittäin olla. Käytännössä tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että maajoukkueleireillä noudatetaan päivästä toiseen leiriohjelmaa säntillisesti työn, ruokailun ja levon oikealla suhteella (Nykyn maajoukkueessa päivittäin on reilusti vapaa-aikaa).

Urheilemisen päämäärä on tältä osin urheilemisessa itsessään. Se on itsetarkoituksellista toimintaa, vaikka siihen olemuksellisesti liittyy ulkoinen tavoite: voitto. Urheilun ulkoinen päämäärä ei saa kuitenkaan viedä voittoa sen itsetarkoituksellisuudesta.

Silti toiminta lähtee aina Nykylle yksittäisistä pelaajista. Saaren mukaan Nykylle pelaajien kasvu yksilöinä ei rajoitu varsinaiseen urheilemiseen, vaan kyse on kokonaisvaltaisesta kasvamisesta ihmisenä eri ulottuvuuksineen. Tämä näkyy Nykyn vakaassa uskossa olympia-aatteeseen (s. 60) ja konkreettisesti esimerkiksi runojen ja kirjallisuuden käyttämisenä valmistautumisessa (s. 249 ja 375).

Urheilussa ilmeinen inhimillinen ulottuvuus on meidän ruumiillisuutemme, mutta siihen ei missään nimessä pidä rajoittua. Olemme myös muiden muassa mielellisiä, tuntevia, toimivia, sosiaalisia, moraalisia, poliittisia, esteettisiä ja ymmärtäviä olentoja.

Kaikki nämä ulottuvuudet ovat läsnä urheilussa, minkä alamme jälleen kenties ymmärtämään, vaikka vielä jonkin aikaa sitten se saattoi kuulostaa menneen maailman sinisilmäiseltä ja kirkasotsaiselta urheilupropagandalta, esimerkiksi osana olympialiikkeen amatööriyden 70-luvun savuverhoa.

Urheileminen ei ole nimittäin vain ruumiillista toimintaa. Siinä esimerkiksi tunnetaan, tiedetään, toimitaan, ajatellaan, ymmärretään, ollaan mukana sosiaalisessa toiminnassa (yksilölajeissakin), luodaan kauneutta ja ylevyyttä sekä noudatetaan aina joitakin moraalinormeja. Kuten olen aiemmin argumentoinut, urheileminen on myös poliittista vähintäänkin epämuodollisessa mielessä. Siinä kamppaillaan valta-asemasta: voitosta.

Aikanamme urheilijoiden on sitä paitsi hyvin vaikea olla ottamatta vähintään yksityisesti tai teoillaan kantaa esimerkiksi ihmisoikeuksiin ja ilmastonmuutokseen. Kansainväliset urheilujärjestöt vievät arvokisoja yhä enemmän totalitaristisiin maihin, joissa ei kysellä hankalia kysymyksiä, mikä asettaa vapaiden yhteiskuntien urheilijat hankalaan välikäteen.

Ilmastonmuutos uhkaa viedä talvilajien edustajilta kunnon mahdollisuudet lajinsa harrastamiseen ja autioittaa osan maapallosta urheilukelvottomaksi. Onko silloin enää oikeutettua lennellä ympäri maailmaa vaikka ajamaan polttomoottorilla rataa ympäri? Urheileminen asettaa (huippu-)urheilijat näiden poliittis-moraalisten kysymysten eteen väistämättä – halusivat he sitä tai eivät.

Niiden kysymysten kohtaamisessa on kuitenkin kasvun mahdollisuus aivan kuten kirvelevissä tappioissa. Urheilemisessa on siis mahdollisuuksia todellistaa ihmisen potentiaalia monilla eri ulottuvuuksilla (vaikkei aivan kaikilla), jopa moraalis-poliittisilla. Kyse on avoimesta prosessista, jossa tavoitellaan kenties tavoittamatonta: ihmisen täydellistymistä jossa hänen potentiaalinsa todellistuu.

Tämä ei tarkoita sitoutumista uskonnolliseen käsitykseen ihmisestä kuolemattomana sieluna tai Jumalan kuvana vaan kunkin meistä – ja meidän – pyrkimyksestä kohti itsensä mahdollisimman monipuolista toteuttamista.

Siitä ei myöskään seuraa, että kunkin potentiaalin täydellistymä olisi ulkoa annettu ideaali tai tiukasti sidottu johonkin uskontoon, ideologiaan, kulttuuriin tai yhteiskuntajärjestykseen. Kyse on avoimesta prosessista myös siinä mielessä, että päämääräkin on avoin. Mennään kohti jotakin muttei tiedetä mitä. Päämäärä muotoutuu täydellistymisprosessin aikana tapauskohtaisesti.

Ei olekaan ihme, että urheilijat puhuvat usein rajojensa etsimisestä ja löytämisestä. Rajoilla ollaan juuri oman potentiaalin toteutumisessa ainakin joillakin ulottuvuuksilla.

Urheilu sivistyksenä

Filosofille tulee tässä kohtaa väistämättä mieleen kolme filosofista käsitettä. Eräs niistä on sivistys (saks. Bildung), jota varsinkin saksalaiset 1800-luvun filosofit korostivat (esim. varhaisromantikot, Hegel ja Wilhelm von Humboldt). Sivistys oli saksalaisen 1800-luvun ja 1900-luvun alun porvariston ideaali ennen natsien valtaantuloa. Siitä oli kilpailevia tarkempia käsityksiä, mutta varsin jaettu ymmärrys oli, että sivistyksessä on ytimeltään kyse juuri ihmisen, yhteisön, yhteiskunnan, kansa- tai ihmiskunnan täydellistymisestä potentiaalinsa todellistumisena.

Erityisesti taide ja tiede nähtiin teinä sivistykseen (”sivistystä tieteen kautta”). Osittain kyse oli Saksan ja Itävalta-Unkarin keisarikunnissa porvariston mahdollisuudesta loistaa näillä kentillä ja professioissa kuten lääkäreinä, kun poliittinen valta oli pitkälti aatelin käsissä.

Näin ei kuitenkaan tarvitse olla. Filosofi Timo Miettinen onkin hiljattain kirjoittanut hienon raportin Sitralle sivistyksen historiasta, nykypäivästä ja tulevaisuudesta (ks. myös valtiotieteilijä Mikko Lahtisen kriittisempi tuore näkökulma). Sivistys on tekemässä paluuta pandemian ja ekokatastrofien maailmassa. Puhtaan välineellinen suhtautuminen erityisesti muuhun luontoon ja muihin eläimiin kuin ihmisiin on tulossa tiensä päähän. Tarvitaan uusi, ekososiaalisesti sivistynyt käsitys ihmisen maailmasuhteesta.

Nykyään voisimmekin jälleen ulottaa sivistysajattelun myös urheiluun. Urheilijan ei tarvitse muuttua taiteilijaksi tai tieteilijäksi eikä tieteilijän urheilijaksi. Urheilijan täydellistyminen korostaa varmasti eri inhimillisiä ulottuvuuksia kuin tieteilijän. Mutta myös urheilussa urheillaan kokonaisena ihmisenä eri puolineen ja voittaminenkin edellyttää niiden oikeaa tasapainoa kuten Alpo Suhonen on toistuvasti painottanut. Urheilussa on sivistyspotentiaalia. Sitä pitää vain aktualisoida valmennuksenkin keinoin ja avoimin mielin.

Tämä ei ole naiivia haihattelua. Suomestakin löytyy pitkä rivi fiksuja nykyisiä tai entisiä huippu-urheilijoita eduskuntaa myöten. He ovat onnistuneet kehittämään itseään monella ihmisenä olemisen ulottuvuudella. On Susanna Rahkamoa ja Sari Multalaa, Sari Essayahia ja Marko Asellia. Marjo Matikainen-Kallström ei jäänyt vain huutamaan havuja. Menneiltä vuosilta löytyvät Antti Kalliomäki ja Voitto Hellsten sekä kermana kakun päällä tietenkin itse ”Keisari-Kekkonen”. Hiihtoihmiset ovat saaneet viime vuosina nauttia Sami Jauhojärven analyyttisista kommenteista Ylellä. Vain muutamia esimerkkejä mainitakseni. Salibandyihmisenä pitää tietenkin lisätä listaan tv:stäkin tuttu Tero Tiitu.

Sivistysajattelu toisi urheiluun kauan kaivattua syvällisempää merkitystä yli ja ohi tulosten, johon varsinkin urheilun seuraamisessa on liian kauan keskitytty ja jota ammattilaistunut viihdeurheilu ylikorostaa.

Urheilun merkitys

Toinen mieleen tuleva käsite onkin merkitys (engl. meaning, saks. Sinn). Suomen kielessäkin eräs ”merkityksen” merkitys on tarkoitus tai päämäärä. Sen näemme esimerkiksi ilmaisussa ”elämän tarkoitus”, joka voidaan sanoa toisin sanoin elämän merkityksenä.

Urheileminen voi itsensä toteuttamisena antaa juuri merkitystä elämään tarkoituksen tai päämäärän mielessä, joka ei ole sidottu pelkästään menestymiseen kilpailuissa vaan on itse urheilemiselle sisäistä. Päämäärä on itsetarkoituksellinen. Päämääränä on pohjimmiltaan oman potentiaalinsa todellistaminen.

”Merkityksen” toinen merkitys suomessa on ”merkityksellisyys”. Merkityksellinen on sellaista, josta välitämme (mikä merkitsee meille), mitkä ovat arvomme ja normimme – moraaliset, poliittiset ja esteettiset. Urheilijalle olisi hyvä, jos urheileminen merkitsisi hänelle, olisi jotain, josta hän välittää.

Urheilemisen merkitys merkityksellisyyden mielessä voi olla kuitenkin enemmän: kirkastaa urheilijalle hänen moraalisia, poliittisia ja esteettisiä arvojaan ja normejaan.

Talvilajin edustaja voi esimerkiksi ymmärtää kouriintuntuvasti ilmastonmuutoksen hidastamisen arvon. Jalkapalloilija voi tiedostaa, että pelaaminen Qatarin MM-kisoissa on hänen moraalisia normejaan vastaan. Koripalloilija voi ymmärtää hienosti toimivan joukkuepelaamisen kauneuden tehokkuuden lisäksi. En väitä, että näin käy edes suurimmassa osassa tapauksista – toivottavasti mahdollisimman monessa –, mutta kyse onkin urheilemisen potentiaalista eikä monesti karustakin todellisuudesta.

Urheilu positiivisen vapauden polkuna

Lopulta tulemme vapauteen. Emme negatiivisessa mielessä esteiden, estämisen tai pakon poissaolona vaan positiivisessa mielessä itsensä toteuttamisena: jonakin jota on tai jota tavoitellaan. Positiivisesti vapaa on ”oman itsensä herra”: todellistaa omaa potentiaaliaan. Urheilu voi olla tie vapauteen juuri oman potentiaalinsa todellistamisena, polkuna omien mahdollisuuksiensa rajoille mahdollisimman hyväksi omaksi itsekseen.

Kyse ei ole kuitenkaan siitä, että mikä tahansa itsensä toteuttaminen olisi positiivista vapautta vaan vapaus positiivisessa mielessä yhdistyy merkityksellisyyteen: arvoihin ja normeihin. Positiivisesti vapaa toteuttaa itseään moraalisesti, poliittisesti tai esteettisesti arvokkaalla tai oikealla eli merkitsevällä tavalla. Urheilemisessa tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että omaa potentiaalia pyritään todellistamaan arvokkaalla tai oikealla tavalla sekä keinojen että päämäärien suhteen, mikä tarkoittaa kasvua ja kypsymistä ihmisenä. Seuraus valmentamiseen on, että valmentaminen on aina kasvattamista, absoluuttisella huipputasollakin.

Miten tämä liittyy urheilun yhteiskunnalliseen merkitykseen? Yllä olen jo maininnut urheilun poliittisen ulottuvuuden. Miettisen mukaan sivistyksen kolmas ulottuvuus koskee julkisuutta tai kansalaisyhteiskuntaa (s. 13). Kansalaisyhteiskunta erotetaan toisaalta valtiosta yhteiskunnan jäsenten vapauden piirinä ja toisaalta yksityiselämästä kuten perheestä julkisuutena. Erilainen järjestötoiminta vaikkapa urheiluseuroissa on hyvä esimerkki kansalaisyhteiskunnan toiminnasta.

Modernin (liberaalin) demokratian eräs ydinpiirre on toimiva kansalaisyhteiskunta. Se erottaa Suomen esimerkiksi Venäjästä, joka ei ole demokratia muodollisista vaaleista huolimatta. Miettisen mukaan sivistyksen kolmas ulottuvuus onkin toimia hyvää kansalaisyhteiskuntaa ja demokratiaa kannattelevana periaatteena. Mahdollisimman sivistyneiden, positiivisesti vapaiden ihmisten yhteiskunta on luultavasti hyvä kansalaisyhteiskunta, jossa voidaan muiden muassa käydä rakentavaa julkista keskustelua asioiden kehittämiseksi.

Tähän urheilu sivistyksen ja positiivisen vapauden tienä voi antaa oman panoksensa taiteen ja tieteen ohella. Ainakin nykyään urheilijat kasvavat käymään avointa, yksityiskohtaista keskustelua urheilemisensa parantamiseksi.

Aiheeseesta lisää: Kirja-arvio: Petteri Nykky – Menestyksen tie

Jani Hakkarainen
Jani Hakkarainen
Analyytikko, asiantuntija ja filosofi.
Twitter: @hakkarainenjani