Vuodenvaihteen molemmin puolin ovat puhuttaneet salibandyn pääsarjoissa nähdyt kovat otteet.
Joulun alla puhuttivat sekä pelikiellot että tilanteet, joissa rikkeet jäivät täysin rankaisematta. Keskustelua virisi jälleen viikonloppuna SPV-Indians -ottelun jälkimainingeissa, kuten linkin videoista voi päätellä. Sinänsä ei ole tarkoitus nostaa kumpaakaan joukkuetta esille, sillä tapauksia on ollut muutenkin ihan riittämiin.
Joulun jälkeen oli jonkinasteista vuoropuhelua liiton ja Pääkallon välillä Mika Hilskan avatessa kurinpidon toimintaa. Ongelma ei ole kuitenkaan pelkästään kurinpidossa.
Yhä enemmän ja useammin nousee tilanteita joiden osalta herää keskustelua ja kysymyksiä siitä, mitä salibandykentällä saa tehdä. Kurinpidollisesti otetaan useimmiten vakavasti varsinkin päähän kohdistuneet iskut. Se on hyvä linjaus, mutta omasta mielestäni päähän osuneissa kontakteissa rangaistukset ovat jostain syystä pienempiä kuin polviin kohdistuneissa iskuissa. Tästä esimerkkinä Olli Wikstedtin neljän ottelun pelikielto alkukaudesta. Pääosumista tulee yleensä kahden ottelun pelikielto.
Päävammat ovat asia joka pyritään ottamaan jokaisessa lajissa erityisen vakavasti ihan rugbysta jalkapalloon. Ja syystä, sillä päävammat voivat aiheuttaa suuria ongelmia loppuelämän ajan. Salibandyssa ei ole käytännössä ollenkaan suojavarusteita. Ruotsalainen huippupelaaja Alexander Rudd on yksi varoittava esimerkki päävammojen vaaroista. Suomessa vastaavia esimerkkejä ei vielä ole. Odotellaanko niitä vai mitä?
On silti jokseenkin huono juttu, että pelitilanteen ulkopuolisissa taklauksissa ja tuuppauksissa ei ole minkään sortin jälkirangaistusaihioita, vaikka vauhti olisi kova ja loukkaantumisriski suuri. Säännöt selkeästi laahaavat perässä, jos ja kun näin kerran on. Pitää muistaa, että lajissa ei pitäisi saada taklata ollenkaan.
Muutenkin pidän huonona suuntana, että fyysiselle pelille halutaan antaa entistä isompi rooli. Puhutaan ”kansainvälisistä” säännöistä. Eikö salibandyn pääsääntöinen tarkoitus ole nimenomaan olla taitopeli? Eikä lajin sisällä voi olla erilaisia sääntökerroksia. Suomen liigankin sisällä on niin valtavia tasoeroja, että todella fyysinen peli voi olla oikeasti vaarallista.
Melkein kaikki lajit ovat viimeisen kymmenen vuoden aikana pyrkineet nimenomaan pelitaitoa korostavaan suuntaan ihan sääntömuutoksia käyttäen, ja tämä pitäisi olla salibandynkin suunta, mutta ainakin joku tai jotkin tahot haluavat toisin. Alati nopeammassa pelissä kontaktitilanteiden loukkaantumisriskit ovat kasvaneet. Rajat pitää asettaa kentän ulkopuolella.
Osin kyse on myös lajin pienoisesta identiteettikriisistä, josta olen jauhanut aiemminkin. Itse peli on kehittynyt hurjasti ja ammattimaistunut, mutta kaikki lajin elementit eivät ole seuranneet perässä.
Jos ja kun monesti saa kuulla, että huippupelit ovat tylsää nyhjäystä niin osa ongelmaa on myös sallivampi linja fyysisessä pelissä. Repimisen ja roikkumisen osalta olisi paikallaan katsoa vielä tarkemmin pelitilanteita, sillä pelin hidastaminen suosii maalinestopeliin pyrkivää joukkuetta.
Mutta paatoksesta takaisin itse asiaan. F-liigan osalta kaivataan jonkin sortin johtajuutta sen osalta mihin peliä aiotaan viedä jatkossa. F-liigan päätuote ei ole hupparit, vaan peli. Nyt pelin osalta on selkeää epäselvyyttä siitä mitä kentällä saa ja ei saa tehdä. Viestiä kuuluu sekä pelaajilta että valmentajilta.
Omasta mielestä peli Suomessa ei ole vielä mennyt liian likaiseksi ja korjausliikkeitä pitäisikin tehdä nyt. Liigajohto voisi kerätä joukkueiden edustajat, tuomaripomot ja vaikka vielä kurinpidon päättäjät yhteiseen palaveriin ja oikeasti miettiä miltä lajin pitäisi näyttää. Joukkueet eivät näitä linjauksia voi kuitenkaan tehdä. IFF:n mahdollisia sääntömuutoksia ei kannata jäädä odottelemaan.
Se ei palvele ketään, että viikoittain kiertää somessa pätkiä, joissa ihmetellään missä lajissa mennään, eikä asiat etene mihinkään. Kimmo Nurminen, pallo on sinulla. Laji tuskin kaipaa ”vaarallisen pelin” mainetta.