Liigat

Analyysi: Nousijoilla on ollut pitkään vaikeaa liigatasolla – rohkaiseviakin esimerkkejä löytyy

18.02.
2021
Liigat

Kuopion Welhojen liigataival on tällä haavaa jäämässä neljän kauden mittaiseksi. Kuva: Anssi Koskinen

F-liigakausi 2020-21 rupeaa olemaan runkosarjan osalta pian paketissa. Suurin osa sijoituksista on selvinnyt ja tässä vaiheessa voi pitää käytännössä 100-prosenttisen varmana, että Kuopion Welhojen tie vie Divariin.

Analyysin tarkoitus on nostaa esille kuinka kivikkoista monilla liiganousijoilla on ollut vuodesta 2010 eteenpäin, ja kuinka se osin eroaa vuosituhannen ensimmäisestä vuosikymmenestä. Periaatteessa liigan voi jakaa kahteen osioon eli pudotuspelijoukkueisiin (8) ja muihin (6). Suurin osa nousijoiden loppusijoituksista osuu jälkimmäiseen kategoriaan. Vain yksi joukkue on ollut välierissä ja pudotuspeleihin yltäneistä nousijoista yksikään ei ole saavuttanut kotietua pudotuspeleihin runkosarjan päätteeksi.

Kaiken kaikkiaan on nähty ihan ranskalaisia visiittejä, mutta myös sellaisia matkoja, jotka ovat kestäneet muutaman kauden. Kokonaisuutta ajatellen osassa näistä tapauksista voisi olla ollut armollisempaa tippua samantien, mutta ei se toki ihan niin yksiselitteistä ole. Vakaampiakin nousijoita on ja ne on nostettu tässä jutussa esille.

Nousijoiden menestys

Alla on listattu nousijat keväästä 2010 kevääseen 2019, sillä meneillään oleva kausi on vielä kesken. Sen jälkeen on jaoteltu seuroja erinäisiin kategorioihin ja arvioitu syitä ja seurauksia.

Nousijat 2010-2019 (lopulliset sijoitukset sarjassa eri kausina kevääseen 2020 asti):

FBT Pori 2010-12: (2012: 12. ja 2013: 13.)

Loviisan Tor 2010-2014: (2011: 9, 2012: 8., 2013: 9. ja 2014: 14.)

M-Team, Helsinki 2011-2012, 2015-2017: (2012: 14., 2016: 11. ja 2017: 14.)

NST, Lappeenranta 2011-2016 (2012: 12., 2013: 8., 2014: 7., 2015: 10. ja 2016: 14.)

OLS, Oulu 2012- (2013: 13., 2014: 13., 2015: 8., 2016: 8, 2017: 9., 2018: 10, 2019: 9. ja 2020: 10.)

Ilves, Tampere 2012-2013 (2013: 14.)

Indians, Espoo 2013- (2014: 8., 2015: 9., 2016: 9, 2017:8, 2018: 4, 2019: 7 ja 2020: 6. runkosarjassa, pudotuspelit jäi kesken)

SalBa, Rauma 2014-2018 (2015 14., mutta säilyi playoutien kautta, 2016: 13., 2017: 12. ja 2018:14.)

LASB, Lammi/Lahti 2016- (2017: 13., 2018: 9., 2019: 11. ja 2020: 9.)

Steelers, Hämeenlinna 2016- (2017: 10., 2018: 12., 2019: 12. ja 2020: 13.)

Welhot, Kuopio 2017-(2021) (2018: 11, 2019: 10 ja 2020: 12.)

Karhut, Pori 2018-2019: (2019: 13.)

Tiikerit, Vantaa 2019- (2020: 11.)

ÅIF, Sipoo 2019-2020 (2020: 14.)

Ranskalaiset visiitit

Selkeimmin tähän kategoriaan menevät keväällä 2012 yllätysnousun tehnyt Tampereen Ilves sekä samanlaisen tempun keväällä 2019 tehnyt ÅIF. Mukaan voidaan ottaa myös yhden liigakauden 2017-18 pelannut Karhut, joka kuitenkin kuuluu enemmänkin porilaisen salibandyn pitkään jatkumoon, jossa paikalliset joukkueet ovat pitkällä aikavälillä kyllä vierailleet useinkin liigassa, mutta pitkiä visiittejä ei ole nähty.

Joni Henttonen (vas.) nousi Ilveksen paidassa liigaan. Henttonen jäi ylimmälle tasolle, vaikka Ilveksen liigataru jäikin sillä erää lyhyeksi. Arkistokuva: Kari Saha/Urheilusuomi.com

Ilves nousi keväällä 2012 pitkälti vahvojen kärkiyksilöiden kautta, mutta joukkue oli myös hengeltään tiivis ja vahva ”kaveriporukka”. Kyse oli tuohon aikaan Tampereen alueen ”nelosjoukkueesta” liigaryhmien osalta. Kuitenkin nimet kuten Tommi Merto ja Joni Henttonen tekivät vaikutuksen myös myöhemmillä liigakausilla. Henttonen kuuluu edelleen erinomaisten liigapelaajien kerhoon Nokian KrP:ssa. Liigakauden jälkeen Ilveksessä nähtiin ulospuhallus ja materiaalin tyhjennys. Joukkue tippui samantien kakkoseen ja pelaa nyt Suomisarjassa.

ÅIF nousi taistelusählyllään melkoisen tuhkimotarinan päätteeksi liigaan Divarin pudotuspelien ja liigakarsintojen kautta. Alkuun joukkue pyristeli tuulimyllyjä vastaan liigassa, mutta lopulta kohtalona oli tippua suoraan ensimmäisenä koronakeväänä. Kokenut poppoo ei kumarrellut ketään ja tuntui ammentavan voimaa juuri siitä, että kovinkaan moni ei odottanut joukkueelta mitään. Talentti Oliver Sillanpää siirtyi EräViikinkehin, mutta kausi helsinkiläisten riveissä ei ollut mairitteleva. Moni varmasti odotti, että ÅIF putoaa kauden päätteeksi pääsarjoista, mutta se on jo varmistanut paikkansa ensi kauden Divarissa. Sitkeitä sissejä nuo sipoolaiset.

Karhut on jatkumoa FBT Porille, joten lienee hyvä huomioida molemmat edustusjoukkeen nimet samassa yhteydessä. FBT Porin kahden vaikean liigakauden jälkeen seura oli sekaisin kuin seinäkello. Karhut järkevöitti toimintaa ja liiganousu keväällä 2018 ei ollut lopulta yllätys. Seuraavalla Divarin kaudella Karhuilla oli isoja vaikeuksia kokoonpanon osalta, mutta lopulta kausi päättyi putoamisen välttämiseen. Tällä kaudella Karhut on ollut Divarin kärkeä, joten putoamisen jälkeinen hissi onnistuttiin pysäyttämään. Porista on tullut vuosien varrella isokin määrä hyviäkin liigapelaajia, mutta paikallisesti menestys on kiertänyt kaupungin. Tämän hetken kirkkain talentti on Juuso Ahola.

Pyristelijät

Pyristelijät-kategoriaan kuuluu montakin joukkuetta. Oikeastaan mukaan on nyt laskettu ryhmiä, jotka vielä tälläkin hetkellä pelaavat liigassa. Nämä ovat joukkueita, jotka ovat joutuneet liigassa lähinnä taistelemaan paikastaan, eikä tuloksellista eteenpäinmenoa ole ollut havaittavissa isossa kuvassa. Muutama ryhmä voi olla kiistanalainen tässä kategoriassa.

M-Teamia hymyilytti harvoin joukkueen ollessa liigassa. Divarissa sillä on vakiintunut asema. Arkistokuva: Juhani Järvenpää

M-Team on noussut liigaan kahdesti tällä aikavälillä. Kahdesti se on myös tippunut liigasta, mutta kaudella 15-16 joukkue oli 11. säilyttäen paikkansa ilman karsintoja. M-Team oli näinä vuosina joko Helsingin selkeä kolmosjoukkue tai viimeisellä kaudella kakkosjoukkue ErVin takana. M-Teamissa pelasi varsin hyviäkin liigapelaajia vuosien varrella, mutta kaikkiaan materiaali ei ollut liigassa kovimmasta päästä. Putoamisen jälkeen on säilyttänyt hyvin asemiaan Divarissa ja pelaa keväällä pudotuspelejä. Divari näyttäisi olevan seuralle ja joukkueelle hyvä taso tällä hetkellä. Junioriputkesta on tullut ihan kelpoja liigapelaajia ja junioreiden SM-sarjapaikkoja on ollut seuran hallussa viime vuosina.

SalBasta tuli suorastaan legenda juuri säilymiskykynsä vuoksi. Se oli parhaimmillaan neljän kauden taipaleella 12. Ensimmäisellä kaudella se olisi tippunut, mutta juuri tuolla ainoalla kaudella koko ajanjaksolla sarjataulukon viimeinen ei pudonnut suoraan. Koirasählystä tunnettu raumalaisryhmä ei ollut järin omavarainen, mutta se sai kahmittua tarpeellisen määrän pelaajia aina läheltä tai vähän kauempaakin. Oman kylän talenteista Janne Hyvönen vakuutti liigatasolla myöhemmin ErVissäkin. Kaikkiaan raumalaisten selviytymistarina oli rankka monille mukana olleille. Tie vei Divaristakin suoraan alaspäin 2019. Pelasi yhden kauden kakkosta ja on nyt Suomisarjassa.

Seuraavaan nippuun tulee mukaan useampi joukkue, joista osa nähdään varmasti liigassa vielä ensi kaudella. Keväällä 2016 kabinetista noussut Steelers, 2017 noussut Welhot, 2019 noussut Tiikerit sekä 2020 kabinetissa noussut Jymy.

Minkään näiden joukkueiden liigapaikka ei ole vielä varma ensi kaudeksi, mutta Welhojen voi sanoa putoavan varmasti. Sitä joukkueelta on odotettu monella kaudella, mutta joukkue on pyristellyt mukana. Paras sija on ollut 10., mutta monella kaudella joukkue on tyhjennetty kesän aikana. Iiro Lankinen, Aleksi Ahokas ja Riku Tuononen ovat vakiintuneet kovina liigapelaajina Kuopiosta. Kaikkiaan joukkueella on ollut materiaaliongelmia koko ajan, vaikka uusia nuoria pelaajiakin on noussut liigaan. Putoamisen jälkeen mitataan organisaation vahvuutta.

Steelers pitää todennäköisesti paikkansa liigassa suoraan kauden päätteeksi, mutta senkin liigataival on ollut kivikkoinen. Paras sijoitus (10.) tuli ensimmäisellä kaudella, mutta sitä seurasi kolme perättäistä kevättä karsijan paikalla. Welhojen tavoin on Steelersistäkin monesti kadonnut kauden jälkeen osaamista. Ville Lastikka ja Nico Jonaeson ovat maajoukkuetason liigapelaajia. Seuraavana jonossa on todennäköisesti Markus Sipronen. Steelersin on osin pelastanut se, että joukkueessa on ollut hyviä juniori-ikäluokkia. Eero Kososen kaappaus oli kova osoitus organisaatiolta. Joka tapauksessa Steelersillä on ollut myös seuratason ongelmia. Kaikkinensa se on useimmiten selviytynyt kuin suorittanut. Hämeenlinnan salibandyhistoria on suhteellisen pitkä, mutta kaupungissa on pompittu sarjatasojen sekä eri seuranimien ja -logojen alla.

Tikkurilan Tiikereiden ja Nurmon Jymyn otanta on vielä pieni. Molemmat ovat tällä haavaa karsimassa paikastaan tänä keväänä. Tiikerit esiintyi kelvosti ensimmäisellä liigakaudellaan, mutta toinen on ollut vaikeampi. Jymyn pelastaa suoralta putoamiselta vain Welhojen äärimmäisen heikko kausi. Molemmat ovat tässä kategoriassa vähän kyseenalaisia, mutta ainakin tällä hetkellä trendi näyttää säilymisestä taistolta enemmän kuin tulevaisuuden pudotuspeleiltä. Tiikereistä on kohonnut useita hyviä liigapelaajia esimerkiksi Joakim Lundin ja Nemo Sipilän muodossa. Jymynkin junioreista osa on mukana nuorisomaajoukkueissa, mikä on hyvä merkki toisaalta.

Pudotuspelikokemustakin karttui, mutta tie vei alaspäin

Tässä kategoriassa on vain kaksi ryhmää. Sekä NST että Loviisan Tor palasivat liigaan vuosikymmenen vaihteessa. Molemmilla oli kokemusta liigasta jo ennestään.

Loviisan Torin äänekkätfanit ovat vuosien varrella ihastuttaneet niin koti- kuin vieraskatsomoissa. Arkistokuva: Esa Takalo

Tor oli viimeisen päälle ”kyläseura” ja joukkue oli tunnettu myös riehakkaasta kotiyleisöstään, joka seurasi vieraspeleihin. Mukana oli huippupelaajia kuten Peik Salminen, Andreas Hietala ja Joni Niiranen. Pelasipa muuan Juha Kivilehtokin Loviisassa, joten joukkueella oli tietynlaista taloudellista selkärankaa. Kaiken kaikkiaan Loviisa ei ollut kuitenkaan järin ”omavarainen” seura pelaajien osalta. Kolme ensimmäistä liigakautta olivat hyviä, ja Tor pelasi ihan pudotuspelejäkin, sekä jäi kahdesti yhdeksänneksi. Tie vei kuitenkin alaspäin 2014. Loviisa pelasi monta hyvää kautta vielä Divarissa, mutta ydinryhmä vanheni käsiin. Vielä keväällä 2018 oli mukana liigakarsinnoissa ja Suomen Cupin finaalissa.

NST:ltä löytyi paljon hyviä pelaajia 1980-luvun ikäluokista ja vielä 1990-luvun alustakin. NST pelasi kahdesti perättäin pudotuspelejä, mutta trendi oli laskeva sittemmin. Seurasi toista idän perinteistä joukkuetta Josbaa Divariin 2016 ja joutui siellä jopa karsimaan paikastaan avauskaudella. Sittemmin vakiintunut hyvänä Divarin seurana ja viime vuonna vaihtoi logonsa SaiPan alle, jota kautta haetaan uutta nousua vakaamman organisaation alla. Lappeenranta on tarjonnut salibandykartalle useita huippupelaajia ja viime vuosien huipuista NST:n viimeisellä kaudella hurmasi muuan Joona Rantala.

Vakaat liigajoukkueet

Nousijoista otetaan vielä kolme esimerkkiä siitä miten ryhmät ovat onnistuneet vakiinnuttamaan liigapaikkaansa ja kehittymään. OLS, Indians tai LASB ei ole ollut koskaan mitaleilla, mutta minään heittopusseina niitä ei voi pitää.

Oululaisilla on välillä ollut vaikeuksia materiaalin suhteen, mutta pohjoista voimaa on näytetty hyvillä täsmähankinnoilla alasarjoista. Kaksi ensimäistä kautta tuoreimman nousun (2012) jälkeen oli toiseksi viimeinen, mutta sittemmin on joka kausi ollut sijoilla 8-10. Kymmenes sija tulee olemaan joukkueen sijoitus tälläkin kaudella. Oli viimeksi pudotuspeleissä 2016, mutta toisaalta ei ole ollut lähellä putoamistakaan, vaikka sitä on välillä odotettu tyhjennysmyyntien ansiosta. Lähteneistä pelaajista Joni-Arttu Sieppi, Antti Suomela ja Matias Veikkola kolkuttelevat maajoukkueen portteja. OLS:llakin on takanaan menestystä junioripuolella, joten oululaisilla on tiettyyn pisteeseen asti omavaraisuutta. Ainoana pohjoisen joukkueena se hyötyy hiukan siitäkin asemasta.

Indiansin seurahistorian toistaiseksi suurin hetki liigassa: jatkoaikavoitto seitsemännessä puolivälierässä EräViikingeistä keväällä 2018. Arkistokuva: Juhani Järvenpää

Indians ylsi heti ensimmäisellä liigakaudellaan pudotuspeleihin ja sellaiseen ei ole moni nousija pystynyt. Paras sijoitus on neljäs vuodelta 2018, mutta huonoin 9, joten suoritustaso ei ole hirveästi heitellyt. Kuvaavaa on, että tuo neljäs sija on vuoden 2010 jälkee nousseiden paras suoritus. Täten joukkueet ovat voittaneet yhteensä yhden pudotuspelisarjan. 2013 noussut joukkue on ollut pudotuspeleissä kuudesti tämä kevät mukaanlukien. Espoon toiseksi paras liigajoukkue ei ole retostellut rahalla, mutta se on tehnyt monta asiaa oikein. Se on varsinkin pelitavallisilla ja valmennuksellisilla avuilla pystynyt houkuttelemaan talentteja joukkoihinsa, vaikka se on kovia nimiä menettänytkin. Näyttöinä seuralla on myös nuorten pelaajien kehittäminen. Aaro Astala, Otto Lehkosuo ja Valtteri Kainulainen ovat liigan eliittiä ja maajoukkuemiehiä.

LASB nousi kyläjoukkueena ja Divarin voittajana liigaan nimellä Lammin Salibandy (LaSB). Sittemin lahtelaistunut joukkue sai ja on saanut rivehinsä monia lähialueen talentteja. Kuuluisimpina tietysti Kainulaisen veljekset, joista yksikään ei tosin pelaa enää Lahdessa. LASB pelaa tänä kevään ensimmäisen kerran pudotuspelejä. Ensimmäisen ja vaikean kauden jälkeen se on vakiintunut ainakin siihen pudotuspelien tuntumaan sijoille 9-11. LASBista täytyy sekin nostaa, että se on kehinnyt myös pelillisesti ja on myös sitä kautta saanut vakautta ja jatkuvuutta. Tehnyt hyviä hankintoja pääkaupunkiseudulta ja pystynyt ylittämään materiaaliin kohdistettuja odotuksia. Miska Mäkinen on noussut Lahdessa huipputasolle.

Analyysi

Menestyksen suhteen on lähtökohtaisesti kyse pitkälti organisaatioiden kyvystä kehittyä ja myös organisaation vahvuudesta nousuhetkellä. 2000-luvulla nousseet Classic (2000), Tapanilan Erä (2003), SPV (2004), TPS (2007) ja Nokian KrP (2008) ovat kaikille jo tuttuja menestyneinä vakaina liigaseuroina.

Vuodesta 2010 ylöspäin tulleista joukkueista yksikään ei ole kuitenkaan yltänyt mitaleille, eikä todennäköisesti ylläkään vuonna 2021. Yksikään ei ole myöskään saavuttanut kotietua pudotuspeleihin. Nykyliigassa tasoeroja on monenlaisia ja sijoilta 8-10 on olla todella pitkä matka sijoille 1-4.

Mistä tämä ero menestyksessä sitten johtuu 2000-luvulla ja 2010-luvulla nousseiden välillä?

No otetaan ensin tuo 2000-luku. Classic, Erä ja SPV nousivat kaikki aika vakaina joukkueina ja seuroina ylös. Kaikki olivat myös mukana pudotuspeleissä ja mitalipeleissä jo melko varhain. Classicilla ja Erällä oli hiukan vakaampi pohja organisaatioina, mutta SPV sai alkuun etua siitä, että se oli Pohjanmaan ykkösseura. Sillä oli myös hyviä ikäluokkia juuri sopivasti 1980-luvun puolivälistä.

Erä ei koskaan voittanut mestaruutta, mutta saavutti mitaleita, ja oli junioripuolella suorastaan ylivoimainen. SPV on kolminkertainen Suomen mestari ja hallitsi 2010-luvun alkuvuosia ja Classic nelinkertainen halliten eritoten vuosikymmenen jälkipuolta. Classicillakin kasvu absoluuttiselle huipulle otti aikansa, vaikka finaalipaikkoja tuli sitä ennenkin. Sekä Classic että SPV ovat olleet vahvoja siirtomarkkinoilla. Nurinkurisesti SPV on niittänyt menestystä vasta nyt junioripuolella, kun Classic loi omaa perustaansa sitä kautta, kuten Eräkin. Seinäjoki on kuitenkin alueena pienempi kuin Helsinki ja Tampere. Erä on tietenkin nykyisin osa EräViikinkejä.

TPS:ssa on tehty junioripuolella vahvaa työtä pitkään, mutta aikuismenestystä saatiin odotella. Kuva: Anssi Koskinen

TPS on outolintu, koska se aloitti vahvasti liigassa, mutta sittemmin tuli vaikeitakin vuosia. Pahimmillaan se käväisi ihan liigakarsinnoissakin. Kevällä 2019 se oli ensi kertaa välierissä ja haastoi finaalissa Classicin. Junioripuolella Turussa on tehty vahvaa työtä pitkään, mutta aikuismenestystä ei tullut. Se johtui varmasti osin siitä, että taloudellinen puoli oli haaste ja kaupungissa on urheilun suhteen paljon kilpailijoita. Tuo seikka ei kuitenkaan poikkea muiden isojen kaupunkien tilanteista.

KrP on näistä tuorein nousija ja sen alku oli kohtuullinen, mutta 2010-luvun alkupuoliskolla oli vaikeita vuosia. Nousuhetkellä se oli vasta alueen kolmosjoukkue, mikä vaikutti. Seuralla ei ollut tuolloin vahvaa junioripohjaa ja se oli ”ostojoukkue” monien mielessä. Sekalaista seurakuntaa riittikin, mutta Henri Johanssonin hankkiminen oli aikoinaan loistoveto Marko Salmelalta. Johansson todennäköisesti pelasti joukkueen parikin kertaa vaikeilla kausilla pelkästään omalla erinomaisuudellaan. KrP:n nousu kohti liigan kärkiryhmiä alkoi 2010-luvun jälkipuoliskolla, kun se nousi Kooveen ohi kaupungin sisäisessä rankingissa. Palkintokaapissa on nyt pronssi keväältä 2018 ja saavutuksena voi pitää myös kahta perättäistä Suomen Cupin finaalipaikkaa.

Mitä tulee keväällä 2010 ja sen jälkeen nousseisiin niin ne ovat monesti olleet joko tiettyjen pienempien alueiden ykkösjoukkueita tai isompien alueiden kakkos- tai jopa kolmosjoukkueita. Kuopio, Lappeenranta, Joensuu, Pori ja Oulu ovat kohtuullisen kokoisia kaupunkeja, joissa on opiskelumahdollisuuksia, mutta niiden vetovoima ei ole samaa luokkaa kuin etelän isojen kaupunkien.

Seinäjoki ja Jyväskylä pyristelevät tätä kehitystä vastaan, mutta toisaalta ne myös napsivat talenttia esimerkiksi Oulusta ja Kuopiosta. Toisaalta SPV myös hyötyi Happeen 2000-luvun lopun kurimuksesta ja sai Jyväskylästä pelaajia, joita se ei välttämättä olisi muuten saanut hankittua kilpailijalta. SPV ja Happee ovat myös päässeet kehittämään seurarakennettaan pitkään. Itäinen Suomi on itsessään ollut jo useamman vuoden liigasalibandyn musta aukko, vaikka sillä on kunniakas historia. Ehkäpä SaiPa pystyy nousemaan alueen lipunkantajaksi ajan mittaan.

Joka tapauksessa nousijoilla voi olla vaikeaa tehdä menestyksestä jatkumoa, jos menestystä ei tule heti. Vakaammat liigaseurat pystyvät usein houkuttelemaan alempien joukkueiden tähtiä riveihinsä. Rahallakin on väliä. Vaikka sitä ei ole erityisen paljoa kellään, niin osa joukkueista pystyy kilpailemaan senkin saralla eri nivaskalla.

Monessa seurassa on ollut myös pitkän linjan seurapomoja, jotka ovat uhranneet paljon seuran eteen. Vaikkapa Pasi Peltolan, Tommy Koposen ja Salmelan henkilökohtaiset panokset ovat merkinneet paljon. Samanlaista ilmiötä ei ole näkynyt 2010-luvun nousijoissa, vaikka tietysti kovan luokan tekijöistä seuroista löytyykin. On myös hyvä, että seura ei liikaa henkilöidy yksittäisten ihmisten panoksiin, sillä ne ovat myös sen varassa monesti liiaksi.

Joka tapauksessa jos katsoo liigakarttaa niin melko eteläpainotteinenhan se on. Esimerkiksi pääkaupunkiseudusta Tampereella siihen lisäten Lahden ja Hämeenlinnan seudun, saadaan jo kahdeksan liigaseuraa. Se kertoo myös ihan yleisestä yhteiskunnan kehityksestä, sekä siitä, että salibandyn pelaajat eivät liiku niinkään työn perässä. Tai voivat liikkua töiden ja opiskelun perässä, mutta näistä kumpikaan ei useimmin liity salibandyyn. Tämän vuoksi myös tältä alueelta nousseilla joukkueilla on vaikeuksia kerätä kovia nippuja, koska on olemassa jo useampi vakaa ja valmis liigajoukkue.

Salibandy on jo mennyt sen verran eteenpäin, että ihan huipulle on selkeästi vaikeampaa murtautua kuin vuosituhannen ensimmäisellä vuosikymmenellä ja voisi sanoa, että kärkikahdeksikkoon meneminen taasen selkeästi vaikeampaa kuin vuosina 2011-15.

Siitä on seurannut ”superkaseja”, ”bottom kutosia” ja muita instuutioita. Kärkiseurat ovat aika selkeitä osin siksi, että niillä on jo selkeä etumatka ja se voi olla nousijaan nähden muutaman vuoden sijasta jopa vuosikymmeniä parempia seurarakenteita. Useilla seuroilla on jo junioriputket FBA-toimintoineen, akatemiajoukkueita ja joukkue kaikissa SM-ikäluokissa. Tällöin myös nuorelle pelaajalle on tarjota enemmän vaihtoehtoja. Yksinkertaisuudessaan kamppailaan eri skaalan ongelmien kanssa.

Pitkällä tähtäimellä järkevintä on tietysti yrittää kehittää omaa seuratoimintaansa ennen nousua, mutta ei sekään yksinkertaista ole. Varsinkin jos nousun tullessa tai vaikka sitä ei tulisikaan, joku muu seura kerää oman juniorituotannon hedelmät. Pienemmille paikkakunnille kuten vaikka Loviisa, Sipoo ja Rauma nousu on jatkossa yhä vaikeampaa ja varsinkin liigapaikan pitäminen. Liigasta on tullut yhä vahvemmin isojen kaupunkien leikkikenttä.

Viimeisin Divarista takaisin ulos kivunnut joukkue on periaatteessa Karhut. Toisaalta jos puhutaan seuroista samalla nimellä niin se on ollut M-Team. Jos taas puhutaan niistä joukkueista, jotka nyt ovat liigassa, niin viimeisin on OLS (2012). Se kertoo siitä, että varsinaisia hissijoukkeitakaan ei oikeastaan ole. Toisaalta se kertoo sitä kuinka vaikeaa nouseminen on, ja kuinka vaikeaa se on putoamisesta johtuneen töyssyn jälkeen.

Joka tapauksessa liigataso ei ole kaikille, ja jos nyt päädytään 12 liigajoukkueeseen, on se hyvä ratkaisu. Joillekin seuroille Divari on oikein sopiva sarjataso. Suomisarja on uudistuksena hyvä, sillä sitä kautta seuroilla on yksi ponnistuslauta enemmän, ja toisaalta yksi pehmeämpi alastulopaikka, jos tie pääsarjoista johtaa hissikuiluun.

Hopeareunuksena alati kasvavissa vaatimuksissa on tämä: huipulle pääseminen on vaikeampaa, mutta toisaalta seurat eivät katoa enää totaalisesti kartalta tai kaadu talousvaikeuksiin. Sellaista nähtiin useammin 2000-luvulla.

Päivitetty 18.2. 21.38: FBT Pori on saman seuran jatkumoa kuin Karhut, vaikka edustusjoukkueen nimi vaihtui välissä.

Joel Siltanen
Joel Siltanen
Pääkallo.fi:n päätoimittaja

Asemapaikka: Helsinki

Twitter: @joelsiltanen