Näkökulma: Kävellen Divariin? Pääsarjoihin voi olla nyt tarjolla kaikkien aikojen lyhin tie

Kuvituskuva: Iiro Karesniemi

Kuvituskuva: Iiro Karesniemi

Kun ensimmäisen kerran kuulin tuoreista Suomisarjaa ja Divarikarsintaa koskevista suunnitelmista, mielen valtasivat painokelvottomat ajatukset.

Kun nousukarsintapaikkoja aletaan jakaa kaikille halukkaille kynnelle kykeneville kuin ämpäreitä tai vuoronumeroita, urheilun ihanteet ovat kaukana.

Vallitsevassa tilanteessa on tietysti niin, että hyviä vaihtoehtoja ei ole eivätkä kaikki voi olla tyytyväisiä – yksi vinkuva näkökulmakirjoittaja niistä vähäisimpänä – mutta silti ratkaisu tuntuu pannukakulta.

Suomisarja on ideana onnistunut. Jo vuosikausia sitten todettiin, että miesten kakkosdivisioonan ja Divarin välillä on liian iso kuilu – hyppy oli nousijalle urheilullisesti, toiminnallisesti ja taloudellisesti hurja, ja toisaalta taas alueellisissa kakkosdivarilohkoissa oli varsinkin tavoitteellisemmille joukkueille omat ongelmansa muun muassa suurten tasoerojen vuoksi.

Divarin ja kakkosen väliin perustettu Suomisarja vaikutti täsmäratkaisulta tähän – ja vaikuttaa tietysti edelleenkin, kunhan sitä joskus päästään pelaamaan.

Exceleissä voittajia ja häviäjiä

Suomisarja on kulkenut historiansa alusta saakka murheen alhossa, minkä on aiheuttanut korona. Ensin epidemia katkaisi kauden juuri, kun kakkosdivarilohkoissa piti alkaa jakaa Suomisarjan nousupaikkoja pudotuspelien kautta.

Lopulta kentän sijaan paikat jaettiin Salibandyliiton koneiden Exceleissä, kivuttomammin kuin pahimmillaan näytti. Tässä systeemissä oli voittajia ja häviäjiä, ja jokunen sellainen joukkue saattoi saada paikan, joka ei olisi kevään karsinnoissa sitä pelaamalla saanut.

Lohkot saatiin kasaan, mutta runkosarjassa ei päästy alkua pidemmälle, kun korona sotki taas kaiken. Pelit seis ja pensselit santaan.

Nyt on myönnetty, että Suomisarjaa ei pystytä pelaamaan alkuperäisellä suunnitelmalla. Kahdesta nousupaikasta Divariin halutaan kuitenkin pitää kiinni, joten nyt on rakennettu keväälle Divarikarsinta, johon voivat osallistua kaikki halukkaat Suomisarjan joukkueet.

Vaihtoehtona on myös lopettaa kausi tähän tai sitten ilmoittautua pelaamaan vielä kevääksi panoksetonta Suomisarjaa, jos lieventyvät rajoitukset joskus vielä ennen kesää pelit sallivat. Tämä jälkimmäinen vaihtoehto ei rehellisyyden nimissä kuulosta kovin houkuttelevalta.

Iso kasa muttia

Joku voi ajatella, että Divarsikarsinnan järjestäminen näin on hyvä vaihtoehto. Joukkueille tarjotaan mahdollisuus pelata ja tavoitella nousua, liitto pystyy kuittaamaan sarjamaksut tarjottuaan kilpailutoimintaa ja kaudelle saadaan urheilullinen ratkaisu edelliskevään Excel-pelien sijaan.

Matkassa on vain aika iso kasa muttia, jotka ovat sekä urheilullisia, taloudellisia, toiminnallisia ja periaatteellisia.

Karsintasarjan muoto tarkentuu vasta, kun osallistuvien joukkueiden määrä on tiedossa. Tällä tietoa mukaan on lähdössä ilmeisesti ihan hyvä määrä Suomisarjan joukkueita, joten pystyyn saataneen alkuperäiseen ideaan nähden ainakin ”puolittainen” Suomisarja – toki Divarin sarjamääräyksillä pelattuna, koska tällä taikatempulla ottelut saadaan kilpa- ja huippu-urheilun sateenvarjon alle, minkä toivotaan auttavan esimerkiksi kunnallisten hallien ovien avautumisessa otteluille. Se on kokonaan oma juttunsa, käykö näin todella joka paikassa.

Se tiedetään myös, että vaikka otteluita päästäisiin pelaamaan, kaikki Suomisarjan – tai siis korjaan, Divarikarsinnan – joukkueet eivät pääse kuitenkaan kotipaikkakunnillaan pitämään yhteisharjoituksia. Isolla osalla joukkueista on jo kuukausien tauko harjoittelusta alueellisista rajoituksista johtuen, osa on pystynyt harjoittelemaan tiiviimmin.

Lähtökohtana tämä ei kuulosta kovin reilulta lähteä kevääksi pelaamaan sarjanoususta. Huomioon on otettava sekin, että puutteellisesta harjoittelusta ja tauosta johtuen pelaajien loukkaantumisriski kasvaa, kun yhtäkkiä hypätään kaukaloon pelaamaan taas tosissaan.

Joukkueilta vaaditaan sitoutumista Divarikarsintaan ennen kuin sarjamuoto ja esimerkiksi lohkojako (jos sellainen tulee) on tiedossa. Tämä asettaa joukkueet hankalaan tilanteeseen, kun pelimatkojen pituudet eivät ole tiedossa. Joukkueet ovat varautuneet pelaamaan kesällä jaetuissa runkosarjan lohkoissa ja sen mukaisilla välimatkoilla, mutta yhtäkkiä bussikulut voivatkin pompata uusiin ulottuvuuksiin. Tällaisia rahoja ei välttämättä ole budjetoitu mihinkään.

Lisäksi kuluja tuo myös se, että Divarikarsinta pelataan ylemmän sarjatason sarjamääräyksillä ja erotuomaripalkkioilla, joihin menee enemmän rahaa. Purot voivat kuulostaa pieniltä, mutta niistä kasvaa iso virta – semminkin, jos rahaa ei ole ennen kautta varattu mihinkään.

Tulovirratkin ovat vähissä: yleisöä ei saa ottaa ja sponsorien hankkiminen on koronan vuoksi vielä normaaliakin vaikeampaa.

Sarjapaikat pakastimeen

Riippumatta karsintasarjan muodosta, siitä rakentunee lopulta sellainen, että mikään joukkue ei nouse helpolla. Kaksi keväällä Divariin nousevaa ovat varmasti urheilullisesti parhaat ja paikkansa ansainneet. Vallitsevassa tilanteessa mennään niillä säännöillä, jotka annetaan, eikä siitä voi joukkueita syyttää.

Tuskin kukaan ihan Divariin kävelee. Rehellisyyden nimissä voi kuitenkin sanoa, että kun huomioidaan viime kevään tapahtumat ja tämä tilanne, tarjolla on yksi kaikkien aikojen lyhimmistä teistä kakkosdivarista pääsarjoihin.

Mitä siis olisi pitänyt tehdä? Kuten sanottua, hyviä vaihtoehtoja ei ole, mutta itse olisin suosiolla ”jäädyttänyt” sarjanousut Suomisarjasta tältä keväältä.

Tarvittaessa Divari-paikkoja olisi voinut jakaa vaikka normaalia enemmän sitten, kun yksi kokonainen ja ehjä kausi uutta sarjatasoa olisi saatu pelattua – asiaan kuuluvine kevään putoamis- ja nousukarsintoineen.