F-liigakauden 2020-21 voi muistaa monesta asiasta koronakurimuksesta lähtien, mutta erityisen synkeä se oli helsinkiläiselle salibandylle.

Pääkaupunkiseudulta on tullut koko lajihistorian ajan merkittävä määrä lajiosaamista ja helsinkiläiset seurat ovat olleet pitkään myös lajin edelläkävijöitä monella saralla varsinkin miesten liigassa. EräViikingeillä ei ole kulkenut naisten liigassakaan, mutta tämä kirjoitus koskee juuri miesten liigaa.

10 vuotta sitten päättyi yksi aikakausi, kun SSV:n mestaruusputki katkesi. Sen jälkeen ei ole muuten juhlittu yhtäkään mestaruutta koko pääkaupunkiseudulla, vaikka 1990-2000-luvulla Helsinki, Espoo ja Vantaa suorastaan dominoivat lajissa. Pitää muistaa, että vielä keväällä 2009 ja 2010 maan salibandyvaltikasta kamppailivat kiihkeissä finaalisarjoissa helsinkiläiset Tapanilan Erä ja SSV.

SSV:n mestaruusdynastian jälkeen se otti vielä kaksi hopeaa putkeen. Sen jälkeen vielä pari pronssiakin. Keväällä 2016 Viikingit-nimellä operoineen joukkueen (SSV) pitkä mitaliputki katkesi. Silloin oli jo kerrottu kahden menestysseuran Erän ja SSV:n shokkifuusiosta. Kaudella 2015-16 liigassa pelasi vielä kolme helsinkiläista joukkuetta, kun kaksikon lisäksi mukana oli vielä M-Team, joka pelaa tällä hetkellä Divarissa pudottuaan liigasta keväällä 2017.

EräViikingit-nimen alle mennyt seura selvisi alkujäristyksestä näin jälkikäteen miettien harvinaisen hyvin ja fuusioseuraan saatiin kasattua todellinen huippunippu kaudelle 2016-17. Avauskaudella se riitti hopeaan asti Classicin ollessa kovempi, mutta joukkue saavutti myös Suomen Cupin voiton. Alku oli tuloksellisesti ehkä liiankin ruusuinen.

Seuraavana keväänä odotti nimittäin uusi todellisuus. EräViikingit hävisi Indiansille puolivälierissä ja kyseessä oli ensimmäinen kerta kun helsinkiläistä joukkuetta ei nähty välierissä tai ylipäänsä neljän joukossa. Pääkaupungista oli löytynyt joukkue kärkinelikkoon aina ensimmäisestä liigakaudesta 1986-87 lähtien.

Seuraavana vuonna tie pysähtyi myös puolivälieriin. Kevään 2020 tuloksia ei voida arvioida, mutta hyvän runkosarjan pelannut EräViikingit oli vaikeuksissa SPV:tä vastaan ja kausi olisi hyvinkin voinut päättyä jälleen puolivälieriin. Täten taso jokseenkin vakautui sijoille 5-8, vaikka seuran tavoitteet olivat, ja ovat korkeammalla.

Tästä päästään nykyiseen kauteen, jolloin todistettiin toistaiseksi suurin pohjakosketus pääkaupunkiseudun salibandyhistoriassa. Kuten jo tiedetään, EräViikinkejä ei nähdä pudotuspeleissä. Meni 34 vuotta ennen kuin miesten liigan pudotuspelejä pelataan ilman helsinkiläisiä joukkueita. Kyseessä on siis hyvinkin historiallinen tapahtuma.

En mene tässä niihin yksityiskohtiin, mitä seurassa tai seuroissa on mahdollisesti tehty väärin Helsingissä. Aiheesta on kirjoitettu suhteessa paljonkin. On selvää, että maailman suurimmalta salibandyseuralta pitää odottaa parempaa, mutta se varmasti tiedetään ihan siellä Pihtiputaan mummolassakin.

Sen sijaan on tarkoitus nostaa esiin se, että helsinkiläisen salibandyn luisu on ollut lopulta aika pitkäikäinen prosessi, vaikka tulokset näkyvät viimeisten vuosien osalta. Seurafuusiohan oli osin korjausliike kehitykselle joka oli menossa alati huonompaan suuntaan taloudellisesti ja menestyksellisesti.

On vaarana, että jollain aikavälillä pääkaupungista ei enää löydy joukkuetta miesten liigatasolle. Näin kävi Ruotsissa jo aiemmin, vaikka se ei vielä 2000-luvulla tuntunut todennäköiseltä lopputulemalta, mutta toisaalta kahdeksan parhaan ulkopuolelle tippuminenkaan ei vaikuttanut vielä pari vuotta sitten kovin todennäköiseltä. Tällä hetkellä tuo kehitys ei näytä Suomessa todennäköiseltä, mutta ryhtiliikettä Helsingin joukkueet kaipaavat, että liuku alaspäin pysähtyisi.

Onko sillä sitten väliä onko pääkaupungista joukkuetta vai ei? On sillä, sillä iso osa valtakunnallisesta päätöksenteosta tehdään Helsingissä ja on hyvä jos lajilla on jotain merkitystä pääkaupungissa. Onhan liigassa tietysti vantaalainen joukkue ja kaksi espoolaistakin tällä hetkellä, mutta kyse ei ole aivan samasta asiasta symbolisesti. Sekin on totta, että EräViikingit pelaa oikeasti Helsingin ulkopuolella.

Joka tapauksessa suurseurassa lienee paikallaan ajatella tätä pohjakosketuksena, vuotena nolla. Ynnä muut -sijoilta kun luiskahtaa helposti vieläkin alemmaksi, ja ylöskiipeäminen on aina vaikeampaa. Kaikki seikat huomioiden voisi sanoa, että helsinkiläisten suunta salibandyssa on tällä hetkellä vain ylöspäin.