Jokainen meistä on saanut viimeisen vuoden aikana kyllästymiseen asti vastaanottaa uutta normaalia, poikkeustilannetta ja näitä erikoisia aikoja. Edes sana pandemia ei enää herätä juurikaan mielenkiintoa vaan tuntuu – noh, uudelta normaalilta.
Tukalan kevään, melko valoisan kesän ja toiveikkaan syksyn jälkeen on käynnissä jo aiemmin ennustettu toinen aalto, jossa lomautuksia satelee, etätyöntekijät hajoilevat neljän seinän sisälle, opiskelijat kaipaavat yhteisöllistä opiskelijakulttuuria ja kokoontumisrajoitusten takia moni niin lapsen kuin aikuisenkin harrastus on tauolla. Viime keväänä rajoituksia noudatettiin jokseenkin kuuliaisesti, mutta nyt taisteluväsymys pukkaa päälle.
Samanlainen koronauupumus lienee läsnä myös monen joukkuelajeja harrastavan elämässä. Viime viikkoina tapetilla on ollut etenkin lasten ja nuorten harrastaminen, joka on nähty erityisen tärkeänä niin itse lapsille kuin heidän perheillensäkin elämänlaatua merkittävästi parantavana tekijänä – täysin perustellusti. Helsingissä harrastuksia on pyritty taas jatkamaan, kun taas esimerkiksi Jyväskylässä ne jouduttiin laittamaan tauolle. Tilanne vaihtelee maakunnittain, mutta paine etenkin lasten ja nuorten harrastustoiminnan jatkamiselle niin taloudellisten, sosiaalisten kuin fyysistenkin syiden takia lienee kova. Mutta kuka puhuu nuorten aikuisten ja aikuisten harrastamisesta?
Kotikaupungissani Jyväskylässä salibandyn alasarjojen harrastajat ovat piakkoin noin vuoden kestäneen pandemia-ajan aikana joutuneet pitämään taukoa harrastuksestaan noin viisi kuukautta. Kun ensimmäinen keskeytys keväällä 2020 tuli, kausi loppui monella kesken, ja sarjat jäivät ratkaisematta. Monet jäivät niin sanotulle kesälomalle kuukausi pari etukäteen, mutta sarjojen lopputulos jäi roikkumaan – kuka nousee, kuka putoaa ja kuka säilyy? Kesällä treeneihin sai hetkeksi palata, ja intoa tuntui olevan monella kuin ensimmäisenä koulupäivänä konsanaan. Kesän ohjelma oli totutusti monella fysiikkapainotteista, joten normaalista kautta edeltävästä harjoittelusta ei juuri tingitty. Loppukesästä tuli tieto uusista sarjapaikoista, jotka herättivät keskustelua ja saattoivat perustellustikin tuntua monista epäreiluilta; olihan pelejä jäänyt paljon myös pelaamatta. Kauden 2020–2021 piti näyttää, kuinka onnistuneita sarjatasojaot todellisuudessa olisivat olleet, vaan minkäs teet – turnauksia peruttiin ja marraskuun lopussa kaikki jouduttiin taas keskeyttämään.
Ja jotta sopeutuminen ihan vain siihen, ettei treenejä eikä pelejä ole, olisi entistä haastavampaa, tietoa sallitusta ja kielletystä on kauden aikana tulvinut sieltä sun täältä. Ensin saa harrastaa, jos on varovainen, mutta turnauksia kuitenkin perutaan ja kauden jatko on epävarmaa, sitten ei saa harrastaa ollenkaan eikä varsinkaan pelata, sitten kuitenkin ilmoitetaan tulevasta turnauksesta. Facebook- ja WhatsApp-ryhmät käyvät kuumina, kun spekuloidaan päätöstä siitä, että turnauksia järjestetään, vaikkei treenaamaankaan ole päästy. Mitä tässä nyt oikein pitäisi tehdä? Lopulta turnaukset kuitenkin perutaan, tietenkin.
Toisen koronasulun alussa esimerkiksi omassa joukkueessani kolmosdivarissa motivaatiota oli helppo pitää yllä. Juoksimme intervalleja lumihangessa sen voimalla, että pian pääsemme taas pelaamaan. Kuntoa täytyi pitää edes jollain tavalla yllä, kun lajitreeneihin ei päässyt. Pian kuitenkin huomasimme, että tilanne pitkittyi pitkittymistään: tuli joulu, vuosi vaihtui, ja viimeisenkin toivonkipinän sammutti suuret tartuntaketjut jyväskyläläisellä kuntosalilla ja anniskeluravintolassa, joista uutisoitiin Helsingin Sanomissa asti. Tilanteen epävarmuus ja kauden kohtalo alkoivat varmasti viimeistään tässä vaiheessa kalvamaan yhä vahvemmin jokaisen pelaajan mieltä.
On varmasti turha painottaa sitä, kuinka tärkeä harrastus salibandy monelle on. Samanlaista keskittymistä, pelaamisen iloja ja suruja sekä tietysti myös fyysistä rasitusta on monen harrastajan vaikea saada muualta. Näiden lisäksi korona-aika on osoittanut kouriintuntuvasti myös lajin sosiaalisen merkityksen. Kun esimerkiksi opiskelijoiden ja etätyöläisten sosiaaliset kontaktit ovat vain kasvoja tietokoneen näytöllä, oppii ymmärtämään, kuinka suuri sosiaalinen merkitys on viikoittaisilla tapaamisilla joukkueen kanssa.
Tarkoitukseni ei ole tässä kirjoituksessa syytellä ketään, ei valtakunnallisten tai alueellisten rajoitusten tekijöitä eikä edes sitä kuuluisaa liittoa, sillä jokainen rajoitus ja sääntö näinä erikoisina aikoina lienee kuitenkin jokaisen turvallisuuden ja terveyden eteen tehty. Tarkoituksena on valottaa sitä, kuinka suuri merkitys harrastuksilla on myös aikuisille. Poikkeusajan jälkeisestä ajasta emme vieläkään tiedä juuri mitään, mutta ehkä se on kuitenkin auttanut meitä hieman avaamaan silmiä: salibandy on liikunnan lisäksi myös ennen kaikkea yhdessä tekemistä ja kokemista, jota osaamme toivottavasti arvostaa vieläkin enemmän sitten, kun pääsemme taas askiin.