Maajoukkueet

Näkökulma: Riian MM-reissussa oli paljon opittavaa, mutta vanhat kaunat voisi jo unohtaa

13.06.
2021
Maajoukkueet

Risto Kauppinen oli kovassa paikassa keväällä 2001. Arkistokuva: Juha Käenmäki

Jari Kinnusen juontama Suomen Salibandymuseon Nostalgiapaloja-podcast sukelsi viimeisessä kahdessa jaksossaan kiintoisaan aihealueeseen. Latvian Riian 2001 naisten MM-kisat muistetaan sekä ”skandaalina” että Suomen viimeisenä naisten MM-kultareissuna.

Podcastissa oli paljon ansiokasta historiallista kerrontaa, mutta asiasta jää silti vieläkin hiukan epäselvä kuva. Täytyy kuitenkin kehaista, että yritys avata tapahtumia 20 vuotta myöhemmin on ansiokas ja rohkea.

Varmaa on, että Kai ”Midas” Ahlstedtin toiminta ei kestäisi päivänvaloa ainakaan kaikilta osin vuonna 2001 eikä varsinkaan vuonna 2021. Jonna Kettusen toiminnasta jäi hiukan epäselvempi kuva, mutta kotiin lähetetty pelaaja ei ollut itse äänessä podcastissa.

On itse asiassa aika ”turha” kysymys kuka teki tarkalleen mitäkin nimenomaan väärin 20 vuotta myöhemmin pohtien. Kaikesta nimittäin paistaa vielä hyvin nuoren lajin amatöörimäisyys, ja tapahtumaketjua on aika vaikea suomia 20 vuotta myöhemmin kaikki seikat huomioiden.

Ensin kotiin lähetettiin Kettunen, sen jälkeen Ahlstedt vapautettiin tehtävistään pelaajakapinan vuoksi. Sen ansiosta Suomen muu valmennusryhmä erosi lojaaliussyistä. Amatöörimäisen kuuloista, eikö vain? Ja ei tuo nyt täysin tavatonta ole ammattilaislajeissakaan, terveisin Ranskan jalkapallon MM-ryhmä vuosimallia 2010.

Oikeastaan haavastakin on todennäköisesti tullut syvä lähinnä siksi, että joukkueen, liiton ja valmennusjohdon toiminta oli vielä ainakin osin amatöörimäistä, mutta media tarttui tapaukseen kuten mihin tahansa aidosti ammattimaiseen toimintaan. Tähän pyöritykseen ei pystytty vastaamaan, ja se varmasti aiheutti varsinkin pelaajille ikäviä tilanteita.

Podcastissa tuodaan paljon Salibandyliiton toimijoiden kantaa silloisen ja nykyisen puheenjohtajan Risto Kauppisen äänellä, Ahlstedtin paikan ottaneen Jari Oksasen äänellä ja silloisen toiminnanjohtajan Kinnusen äänellä. Myös ainoa pelaajien ääni on nykyisinkin Salibandyliiton hallituksessa oleva Arja Kilpeläinen, joka kuului joukkueen kapteenistoon tuolloin. Vanhoista klipeistä esiin nousee muitakin henkilöhahmoja, kuten kotiin lähetetty Kettunen.

Tiettävästi pelaajat eivät ole vieläkään järin halukkaita kommentoimaan tapahtumia, ja siksi kerronnasta puuttuu osa näkökulmista. Se ei ole podcastin tekijän vika, sillä kommentoijia tiettävästi kartoitettiin. Liiton osalta isoimmaksi virheeksi lasketaan varsinkin se, että pelaajasopimuksia ei oltu tehty, eikä osattu varautua tällaisiin tapauksiin. Aikalaistietojen perusteella Kauppinen oli ainakin kapinoivasta ryhmästä sitä mieltä, että ”se ei voi valmentajaansa itse valita”.

Tässä hän oli oikeassa, sillä valmentajavalinnan takana oli liiton hallitus, joka oli mitä ilmeisimmin epäonnistunut valinnassaan, sillä Ahlstedtin toimintatavat tiedettiin varmasti ennakkoon. Tuoreessa haastattelussa Kauppinen kyllä toteaa, että ei ole enää niin jyrkällä kannalla kapinoinnin osalta. Tilanne on ollut kiistatta hankala, mutta eihän pelaajilla ole ollut liikaa vaihtoehtoja, jos ilmapiiri oli kiristynyt kuvatunlaiseksi ”kauhujen taloksi”. Toisaalta pelaajilla ei saisi olla liikaa valtaakaan.

Jotenkin turhaan tätä toimintaa käännetään jossain välissä jopa vähän ”voitoksi” oppimisprosessin osalta. Ehkä se olikin lajin toimintatapojen muutoksen takia ”voitto” myöhempinä vuosina, mutta pelaajat kärsivät siitä, ja jopa antikristukseksi leimattu Ahlstedt kärsi siitä omalla tavallaan. Kauppinenkaan ei muistele tapahtumia järin iloisena.

Iso instituutio ei voi kärsiä samalla tavalla kuin myrskyn silmässä olevat pelaajat ja valmentaja. Täten on hiukan hassua, että vanhalle valmennustiimille ei voitu jakaa mitaleita edes takautuvasti, sillä ”he itse irtisanoutuivat tehtävistään”. Tämä on tietysti totta, mutta olihan tilanne täysin poikkeuksellinen.

Pitää kuitenkin muistaa, että pelaajatkin uhkasivat irtisanoutua, mutta heillä ei oikeastaan edes ollut sopimusta mistä irtisanoutua, mikä tekee tapauksesta hiukan surkuhupaisankin. Ahlstedt nostaa omassa puheenvuorossaan isosti esille sen, että haluaisi nimenomaan mitalit muulle vanhalle valmennustiimille, että asialle voisi antaa rauhan.

Jos joukkuetta miettii niin nyt olisi ollut hyvä sauma tulla paremmin esille joukkueen sisältä, jos juuri se julkisuudessa tullut rapa on ollut kaikki nämä vuodet ongelmana. Sitä puhdistusta ei pysty tekemään kukaan muu, joten 20 vuotta myöhemmin pitäisi pystyä puhumaan asioista. Tiettävästi tarinalla oli kuitenkin edes jossain määrin onnellinen loppu.

Suomalaisesta salibandysta tapaus ei antanut tietenkään kovin hyvää kuvaa, mutta hyvääkin tapahtui. Kuuleman mukaan liitto toimi nopeasti kriisin puhjettua, mikä on hyvä asia. Myös selvitystyöryhmän perustaminen kuulostaa järkitoiminnalta, kuten sitä kautta selvinneet asiat ja parannukset toimintaan. Liiton toiminta onkin kehittynyt reippaasti näistä vuosista, kuten muidenkin osapuolten.

Joukkueen kannalta tietysti positiivisinta oli mestaruuden voittaminen kaikista vaikeuksista huolimatta. Toisaalta se sai myös ”tahtonsa läpi”, mikä kuvastaa sitä, että sitä kuunneltiin. Tässä kohtaa pitää vielä huomauttaa, että hiukan erikoisena voi pitää sitä, että Ahlstedtin osalta ongelmat eivät tulleet aiemmin esille, mutta siitä otti liittokin vastuunsa.

Ahlstedt voitti myös tietysti mestaruuden, ja olihan hän valmennusportaassa tehnyt isoimman työn ennen kisoja. Tapa ei ollut kuitenkaan kaunein mahdollinen, ja Ahlstedt sai julkisuudessa paljon rapaa. Salibandymaajoukkueissa häntä ei enää sittemmin nähty.

Loppujen lopuksi kaikki myös hävisivät Riian tapahtumien vuoksi. Liiton osalta reissu osoitti, että kehitettävää piisaa edelleen merkittävästi viestinnässä, ja ihan yleisessä toiminnassakin maajoukkueiden osalta. Tämä oli tuohon aikaan ymmärrettävää, mutta ei se nyt ihan mikään sulka ole hattuun, että muillakaan maajoukkueilla ei ollut pelaajasopimuksia. Enemmänkin kyse on ajankuvasta, jota tuskin kukaan jälkikäteen pystyy arvostelemaan.

Pelaajat tuntuvat ainakin osin olevan edelleen katkeria toiminnasta ja tapahtumista. Lumipallo vierähti varmasti väärään suuntaan, mutta antoi tapahtumat varmasti oppia sen suhteen minkälaisiin toimenpiteisiin pelaajilla on varaa ryhtyä kesken turnauksen, ja mitä julkisuus on raadollisimmillaan. Osa pelaajista on varmasti myös katkeria Ahlstedtille, jonka valmennustapaa kuvaillaan jopa poikkeuksellisen autoritäärisenä.

Mitä tulee Ahlstedtiin niin ainakaan hän ei itse ihan suoraan myönnä tehneensä isompia virheitä. ”Midas” poistui pikku hiljaa pois lajin parista ja menestyksekäs väriläiskä on jäänyt elämään lähinnä legendoihin ja tarinoihin. Jää kuva, että Ahstedtilla on omat katkeruutensa tapauksessa ja senkin ymmärtää. Sitä voikin olla vaikeampi ymmärtää miksi hän sälyttää osan vastuistaan tilalle tulleen Oksasen niskaan. Tästäkin totuuden kaivaminen lienee mahdotonta.

Jos tapahtumissa ei ole jotain täysin poikkeuksellisia lisäkierteitä niin on vaikea ymmärtää miksi asia tuntuu olevan edelleen osalle niin vaikea asia. On ymmärrettävää, että osa sai liikaa rapaa ja ryöpytystä, mutta toisaalta aikaakin on kulunut jo helposti täysi-ikäisen ihmisen ihmisiän verran.

Ulkopuolisena on todettava, että ainakin nykypäivän perspektiivistä olisi paikallaan löytää rauha asiassa. Nykypäivän näkökulmasta tapaus oli tietysti erittäin ikävä, mutta ehkäpä kuitenkin sellainen, jossa oli jotain hyvääkin. Luulen, että kuka tahansa voi nähdä tapauksessa inhimillisiä piirteitä ja sen vuoksi olisi asiallista suhtautua tapaukseen armollisesti kaikkien osapuolten osalta.

Ehkä ainoa mahdollisuus päästä Riian peikosta on Suomen uusi naisten maailmanmestaruus. Hullultahan se kuulostaa, mutta Riian vivahteikkaan reissun mestaruus on viimeisin Suomen naisten maailmanmestaruus. Edellinen mestaruus tuntuu kiinnostavan aina vain ja edelleen osin senkin vuoksi.

Jaksot kuunneltavissa täältä ja Soundcloudista:

Joel Siltanen
Pääkallo.fi:n päätoimittaja

Asemapaikka: Helsinki

Twitter: @joelsiltanen