Pääkirjoitus

Pääkirjoitus: Suomessa on syytetty ruotsalaisia viime aikoina ties mistä, mutta HS pudotti riman matalalle

23.11.
2021
Pääkirjoitus

Kuvituskuva: Juhani Järvenpää

Helsingin Sanomat julkaisi tiistaina erikoisen artikkelin salibandyn olosuhdeongelmista. Sen kulma oli niin outo, että joko se oli syötetty suoraan suomalaisten toimesta tai sitten sitä ei oltu kirjoitettu lainkaan tosissaan.

Eikä siinä mitään, juttu on sopivaa jatkumoa aiemmista artikkeleista, joissa suomalaismediat yrittivät kilpaa vierittää naisten MM-kisojen katsomokapasiteettiin liittyvää ongelmaa ruotsalaisten niskaan. Aiheeseen perehtymällä olisi selvinnyt, että taustalla oli enemmän IFF:n sekoilu kisapaikkojen jaon kanssa kuin ruotsalaisten oikeastaan melko jalot teot. Juttujen lähteinä muun muassa HS:ssa käytettiin suomalaisten pelaajien mielipiteitä ja IFF:n suomalaisen pääsihteerin mielipiteitä. Ruotsalaisilta ei kysytty mitään.

Maanantaisessa näkökulmassa oli parikin asiaa pielessä, mutta ”Ruotsalaiset tekivät 40 vuotta sitten salibandya kehittäessään virheen, josta maksetaan nyt hintaa erilaisina vammoina Suomessa” -otsikko oli sellainen, että iltapäivälehdissäkin meni pöksyt märiksi samantien.

Korjaan otsikkoa: ”Ruotsi teki 40 vuotta sitten ruotsalaisten kannalta loogisen ratkaisun, jota suomalaiset ja sveitsiläiset hölmöyttään puolsivat”.

HS:n näkökulma tuntuu sopivan Suomen liiton pirtaan. Salibandyliiton yhteiskuntasuhteiden johtaja ja olosuhdeguru Jari Kinnunen kommentoi asiaa jutussa näin:

”Jälkiviisaana voi sanoa, että olisi pitänyt kehittää neljä vasta neljä -laji, jossa kenttä olisi pienempi”

Myöhemmin Kinnunen kommentoi Twitterissä, että:

”Totuus on, että jos salibandy olisi kehitetty jossain muualla kuin Ruotsissa, niin peliä pelattaisiin 4 vs. 4 tai 3 vs. 3 ja pienemmällä kentällä”

Sinänsä Kinnunen voi olla väitteissään oikeassa tai täysin väärässä. Sellaista todellisuutta ei ole missä laji olisi kehitetty muualla, ja toisaalta olisiko lajia vallan lainkaan jos sitä ei olisi Ruotsissa kehitetty. Joka tapauksessa Kinnunen ei nähnyt HS:n tarjoamaa narratiivia ongelmallisena, vaan kuittasi sen vain keskustelun herättämiseksi.

Itse jutussa oli myös seuraavanlaisia kohtia:

”Ruotsissa salibandyn pioneerit pystyivät käyttämään hyväkseen maan käsipallohalleja, jotka olivat riittävän suuria, ja näin ollen kentän kooksi määriteltiin 40×20 metriä. Se taisi olla yksi suurimpia virheitä, mitä lajin kehittämisessä tehtiin.”

Ja:

”Suomessa salibandy törmäsi ahtaisiin seiniin ihan konkreettisesti. Etenkin vanhat palloiluhallit oli rakennettu 50–60 vuotta sitten aivan muita lajeja silmällä pitäen, kun salibandysta ei ollut vielä tietoakaan.

Salibandykentistä tuli Suomessa siis joko alimittaisia tai sitten täysimittaisia mutta turvattomia, kun seinät ja katsomot olivat liian lähellä kenttää.

Tästä historiallisesta virheestä maksetaan Suomessa edelleen hintaa loukkaantumisina, kun pelejä pelataan vanhoissa halleissa.”

On näkökulmana todella outo, että ruotsalaisten olisi pitänyt miettiä mitään laajempaa kuvaa, jos ja kun ruotsalaiset kehittivät salibandyn Ruotsissa ruotsalaisille. Ruotsi ei kuitenkaan sinällään päättänyt yksin mitä salibandy on, vaan tässä lajikehityksessä tärkeä vuosi oli 1986. 1970-luvulta vuoteen 1986 on kuitenkin matkaa useampi vuosi.

Vuonna 1986 Suomi, Ruotsi ja Sveitsi perustivat kansainvälisen liiton IFF:n ja samalla määritettiin myös lajille nykyisin tutut universaalit säännöt. Juuri tässä vaiheessa Suomen ja Sveitsin olisi pitänyt ajatella laajemmin asiaa, sillä Suomessa ja Sveitsissä ei ollut samanlaista infraa pelikentille kuin Ruotsissa.

Olosuhdehaasteet olivat siis tiedossa varhaisessa vaiheessa, mutta kaikkein vähiten niistä voi juuri Ruotsia syyttää, jolla ei ollut syytä tehdä muutoksia. Näissä muissa lajin isoissa maissa olisi pitänyt nähdä haasteet.

On jälkiviisaasti huvittavaa ajatella, että asian tietynlainen ongelmallisuus olisi ollut tiedossa jo 35 vuotta, mutta asialle ei yritetty aikoinaan tehdä mitään. Varovasti arvioiden sääntöjä ja linjauksia olisi voinut miettiä uusiksi viimeistään 1990-luvulla, jos näin olisi haluttu tehdä. Jos siis on tosiaan oltu jo pitkään sitä mieltä, että lajia pitäisi pelata 4 vastaan 4 pienemmässä kaukalossa.

Itse en syytä Suomen liittoa siitä, että Suomen salibandyn hallitilanne on heikko, ja yhteiskunnallisessa vaikuttamisessa ei ole onnistuttu, mutta toivon, että sielläkään ei sentään kaikenlaiseen populismiin kannata sortua. 1970-luvun ruotsalaisia on paha syyttää siitä, että peliä ei pelata vuonna 2020 pienemmällä kentällä ja pienemmällä pelaajamäärällä.

Kaikkein pöyristyttävintä on ”syyttää” 70-luvun esisählääjiä 2020-luvun pelaajien loukkaantumisista. Yhtä vaarallista se pelaaminen olisi pienemmässä kaukalossakin jos mennään neljällä neljää vastaan. Se onko joka paikassa tietyt varoalueet, koskee myös sitä mitä vaaditaan miltäkin pelipaikalta. 2020-luvulla voi siis pohtia onko olennaisempi asia kentän tarkka koko vai varoalueet varsinkaan jokaisella sarjatasolla?

Se taas että vaaralliseksi tiedettyä betoniseinää ei ole pehmustettu, on kaiken kaikkiaan suomalaisen saamattomuuden symboli, eikä liity mihinkään muuhun kuin yleiseen hölmöilyyn. Sen vuoksi Suomen ykköspakkia ei välttämättä nähdä MM-kotikisoissa. Vihjailu muuhun suuntaan kuulostaa erikoiselta.

Joel Siltanen
Pääkallo.fi:n päätoimittaja

Asemapaikka: Helsinki

Twitter: @joelsiltanen