Salibandymaailma sai lukea tiistaina valitettavia uutisia miesten F-liigan finaalien jälkeen, kun Krister Savonen ilmoitti, että peliura on ohi lukuisten päävammojen vuoksi.
Savosen kohdalla voisin ylistää sitä kuinka huima pelaaja hän oli, ja minkälainen kokonaisvaltainen huippupelaaja hän oli. Se olisi täysin oikein, mutta ei ole pelkästään siitä kyse. Saman kohtalon voi kokea kuka vain, eikä se ole leikin asia.
En ole nähnyt kenenkään salibandyjohtajan esittävän mitään konkreettista sen eteen, että pelaajien turvallisuus paranee kentällä. Törmäykset ja pääosumat ovat aina ”valitettavia tapauksia”, mutta se, että Tapiolan seinää pehmustettiin parikymmentä senttiä, ei auta yhtään ketään isossa kuvassa. KrP:n Nico Jonaeson löi päänsä samaan seinään välierissä. Onneksi hiukan ”vähemmän”, eikä ”käynyt pahemmin”.
Jos mietitään Savosen tapausta niin kenen vastuulla se oli? Jos mietitään kokonaisuutta niin vastuun kantaa vain ja ainoastaan pelaaja itse tällä hetkellä kaikkine arjen haasteineen. Kuitenkin jokainen näki ja tietää, että Tapiolan kentän turva-alue ei ole tarpeeksi suuri tälläkään hetkellä. Miksi siellä silti saa pelata?
Miksi jauhetaan yhteisestä tekemisestä, kun yhdessä tehtäessä ei kukaan tunnu ottavan vastuuta mistään asiasta? Jos joukkue a haluaa pelata liian pienellä turva-alueella niin se saa näin tehdä, koska? Jos taas joukkue b haluaa pelata SM-finaalin liian pienellä kapasiteetilla niin se saa näin tehdä, koska?
Tavallaan on siis olemassa lait joita pitäisi noudattaa, mutta ei ole oikein elintä joka valvoisi näiden asioiden toteutumista. Mikä virka on liitoilla tai liigoilla, kurinpitoelimillä tai ties milläkin elimillä, jos niiden käytännön valta ei ulotu edes siihen mikä on kaikkein olennaisinta: pelaajien turvallisuuden ylläpitämiseen.
Toinen asia on pelissä tapahtuvat pääosumat toisten pelaajien toiminnasta johtuen. Ne ovat vahinkoja käytännössä aina. Rangaistavuus niissä pitäisi kuitenkin olla ankarampi, jotta vahingoilta vältyttäisiin. Nyt vaikuttaisi, että painoa on vielä aika paljon siinä miltä tilanne näytti rikkojan kannalta. Totta kai sekin on olennainen pointti, mutta sen painoarvo on oltava suhteessa pienempi jatkossa.
Jos pääosumia ja päävammoja tulee jatkossa niin moni tulee vaatimaan kypäriä pelaajille, eikä vähiten vakuutusyhtiöt. Tiedättekö miksi kypäriä ei kuitenkaan tule? Se saa lajin vaikuttamaan vaarallisemmalta kuin se onkaan.
Näin minulle ainakin perusteltiin sitä miksi kansainvälisissä peleissä ei haluta pakottaa pelaajia käyttämään suojalaseja, vaikka ainakin Suomessa on onnistuttu tällainen pakko luomaan 1999 syntyneille ja nuoremmille. Muita maita tämä sääntö ei kuitenkaan (absurdia kyllä) koske kansainvälisissä peleissä.
Suomi osaa siis olla edelläkävijä tässä suojalasiasiassa, joten kaiketi se voisi salibandymaailman kärkimaana ottaa vakavasti myös tuomiokäytännöt, kovan pelin rajat ja olosuhdevaateet. Ongelmia on jo ihan siitä lähtien, että fyysisen pelin osalta ei ole täyttä selvyyttä mikä on salibandyssa sallittua ja mikä ei.
Jos näihin asioihin suhtaudutaan tarpeellisella vakavuudella niin ehkäpä lisävarusteita ei koskaan tarvita, joten ehkä edes se voisi toimia porkkanana?
Ja tiedän, että olosuhdeasioissa on omat vaikeutensa, eikä suurin osa niistä ratkea hetkessä. Kuitenkin nyt yksi pelaaja maksaa jo päävammoista johtuvien sivuvaikutusten vuoksi näistä puutteista.
Voisi hyvin kysyä, että miksi juuri kentän koko (40×20 metriä) on niin pyhä, että se ajaa turva-alueiden edelle. Metri tai kaksi pois kentän koosta ei välttämättä lajia pilaisi, vaikkakin pienemmässä kaukalossa kontaktivaara kasvaa. Kuitenkin finaalitkin jo osoittivat sen, että esimerkiksi kapasiteettikäytäntöihin löytyy helposti joustoa tarvittaessa. On erikoista miksi jotkin asiat ovat pyhiä, ja joissain asioissa joustovaraa piisaa.
Ajatellapa jos salibandykaukalo olisi oikea työpaikka. Ei varmasti olisi kysymystäkään siitä, että pelaajien työturvallisuus ei täytä oikeita työturvallisuusvaatimuksia. Tätä on syytä miettiä niiden, joilla on myös valtaa päättää näistä asioista, sillä yhteisvastuu-ajattelu ei tunnu tuovan ratkaisua olennaisiin ongelmiin.