Viime viikonloppuna julkaistiin Suomen Salibandyliiton hallituksen puheenjohtajan Kaarina Vuoren haastattelu sivustollamme.
Asia koski viime vuosina paljon puhuttanutta mahdollista muutosta salibandyn peliajan lyhentämiseen ja kokoonpanojen supistamiseen liittyen. MM-kisoihin on siis suunniteltu muutosta, jonka myötä peliaika muuttuisi muotoon 3×15 minuuttia ja kokoonpanot olisivat kisoissa jatkossa muodossa 2+15.
Pelkkä muutosajatus ei ole hiertänyt Suomessa, vaan ongelmaksi on nähty vuosien aikana muutokseen liittyvät perustelut, joita on tarjoiltu hyvin ohuin argumentein. Yksi argumentti on ollut tasoerojen kaventaminen. Toisaalta on puhuttu siitä, että lyhyemmillä peliajoilla saataisiin kisoihin lisää pelejä ja joukkueita. On ollut myös puhetta, että pelit kestävät liian kauan.
Olympiaunelmasta on ilmeisesti luovuttu toistaiseksi. Tai ainakin osa on luopunut. Ainakin toistaiseksi.
Lyhyempää peliaikaa on testattu viime vuosina useammissa eri yhteyksissä. Varsinkin viime kevään MM-karsinnat ja kesän World Games olivat tärkeitä tapahtumia testauksen osalta. Tämän hetken tietojen valossa kokeilut eivät ole tukeneet niitä hypoteeseja, mitä kokeiluille asetettiin.
Suomen liiton kanta on viimeistään nyt selvä, kun loputkin testit on tehty, eikä Suomi siis aio kannattaa muutosta. Lopulta tiedämme kuitenkin aika vähän siitä mihin kukin kantansa perustaa. Tshekki tai ainakin Tshekin edustaja tiettävästi kannattaa muutosta, Sveitsi ei ja Ruotsin kohdalla tilanne on ollut jokseenkin avoin.
Annan Suomen johdolle pisteet siitä, että täällä on oltu kohtuullisen avoimia kommentoimaan tilannetta. Samaa ei voi sanoa esimerkiksi Ruotsista. Kun keväällä kysyin Ruotsin kollegoilta, että mitä Ruotsin liitto on mieltä tällaisesta muutoksesta, niin he kertoivat, että liitto ei halua kommentoida asiaa.
Se on outoa, koska muutos kaikkine heijastevaikutuksineen voisi olla lajihistoriallisesti todella merkittävä. En tarkoita, että Ruotsin liitolla pitäisi olla apteekin hyllyltä vastaus, vaan enemmänkin näkisin, että maailman merkittävimmällä salibandymaalla pitäisi olla myös halua siihen, että Ruotsissa keskusteltaisiin asiasta julkisesti. Suomessa näin tehtiin.
Ei ole tiedossa voiko muutos vielä mennä läpi ja esitetäänkö tämänkaltaista muutosta lokakuun IFF:n hallituksen kokouksessa marraskuun yleiskokoukselle vai ei. Huolestuttavaa on se, että jos varsinainen data (jota meillä tavan lajiseuraajilla ei ole käytössä) ei tosiaan tue muutosta, ja se silti voisi mennä läpi.
Tällöin monelta voi kadota uskoa päätöksentekoon entisestään. IFF:n sääntömuutokset esimerkiksi heijastuvat jokaisen pelaajan arkeen. Tiedämme lopulta vähän lajin merkittävistä päätöksentekijöistä, heidän motiiveistaan ja perusteistaan. Tämä on tietysti myös journalistinen haaste.
IFF:n suomalaispomo John ”Pi” Liljelund on useimmiten ollut omalla nimellään ja naamallaan esillä, mistä pitää antaa pisteet, sillä palaute ei ole läheskään aina ollut positiivista IFF:n suuntaan.
IFF:n satojen pöytäkirjasivujen välistä tietoa löytyy jonkin verran, mutta sitä on sanalla sanoen hankala kaivaa PDF-pläjäyksistä, eikä niihin päädy kaikki mahdollinen tai tarvittava informaatio. Kaipaankin siis enemmän avoimuutta lajin kansainväliseen päätöksentekoon, ja yksi keino lisätä sitä olisi avoimempi viestintä.