Suomen miesten MM-turnaus päättyi pronssimitalin arvoiseen suoritukseen Zurichissa. Se ei ole suomalaisittain riittävän hyvä suoritus.

Jos mennään ajassa taaksepäin suomalaisen miessalibandyn nähtiin elävän kukoistuskauttaan vuoden 2018 MM-kisojen jälkeen. Suomi oli tuore maailmanmestari ja voittanut kahdesti putkeen, Classic voitti Champions Cupin muutamaa viikko myöhemmin ja Suomella oli taskussa kaksi perättäistä U19-ikäluokan MM-kultaa.

Enää tarvittiin kirsikka kakun päälle MM-kotikullan muodossa vuonna 2020. Kuinka sitten kävikään?

No ensinnä tuli tietysti koronaviruspandemia vuoden 2020 alkupuolella. Petteri Nykky on paikoin kommentoinut, että Suomen suurimmat paukut ladattiin siihen projektiin, sille vuodelle. Itse tilanteelle ei tietysti voinut mitään ja sama kalibroinnin paikka oli muillakin mailla.

MM-kotikisat pelattiin kuitenkin vuonna 2021. Silloin Suomi ei ollut parhaimmillaan. Sen lisäksi näytti, että ennakkosuosikkina kisoihin lähteneen Suomen metkut olivat hyvin tiedossa vastustajilla, ja miksei tätä kautta myös vuotta myöhemmin.

Syitä hopeisiin kisoihin oli varmasti monia sairasteluista lähtien, mutta tappio Ruotsille oli kova paikka. Monikaan pelaaja ei saa kahta tilaisuutta pelata MM-kotikisoissa.

Vuoden sisään pelattujen MM-kisojen välissä Suomelta lopetti kokeneita pelaajia, ja poissaolojen kanssa oli vielä harvinaisen huonoa tuuria.

Vuoden 2022 kisojen suurin moka osui alkusarjaan, jolloin Suomi pelasi kehnosti Sveitsiä vastaan. Joukkuetta vastaan, jonka se olisi käytännössä normaalilla pelillä voittanut. Peli oli surkea.

Sveitsissä ei näkynyt hitustakaan sellaista suoritusvarmuutta mihin aiemmissa kisoissa on totuttu. Ehkä pitäisi päästä jo pikku hiljaa ajatuksesta, että Suomi “säästelee” ja “varmistelee” kohti kisojen ratkaisupelejä?

Nykky näytti kyntensä virittäjänä vielä, kun Suomi pelasi parhaan pelinsä vuosiin välierissä Ruotsia vastaan. Jokin muu virsi soisi tässäkin kirjoituksessa, jos rankkarikisan voitto olisi kääntynyt Suomelle. Ei kääntynyt ja hyvä niin isossa kuvassa.

Jos katsoo kylmästi tulostasoa vuoden 2018 jälkeen ei Suomi ole voittanut mitään (kultaa) U19-tasolla tai aikuisissa. Kahdesti se on ajautunut pelaamaan pronssista. Kyse ei ole siitä etteikö Suomi olisi tasonsa puolesta voinut voittaakin.

Vaikea sanoa sanatarkasti mikä milloinkin sakkasi. Sen voi sanoa, että maajoukkueen peli ei ole juurikaan kehittynyt viime vuosien aikana pelillisesti.

En ole kuitenkaan ihan varma siitä yleisesti tappion hetkellä esiin tulevasta narratiivista, että joukkue oli väärä ja yleensä sen valinnut valmentajakin sitä kautta.

Erimerkiksi Lassi Torisevaa ja useita kokeneita Classicin pelaajia soimattiin rajustikin kisojen aikana 2022. Nämä yksilöt olivat lopulta ainoita jotka pärjäsivät huipputasoisesti arvo-ottelun paineessa.

Nykyn jälkeen nähdään mihin Esa Jussila pystyy pestissään. Mikä muuttuu ja mitä jää, se jää nähtäväksi. Suomen kokoonpano lienee jatkossa nykyistä hyökkäävämpi ihan materiaalinkin (palataan tähän aiheeseen myöhemmin) takia. Inhorealistinen maalinestopeli on suunniteltu nimenomaan Ruotsin kaatoon alunperinkin.

Voi hyvin todeta, että muutos tulee oikeaan aikaan. Viimeiseen vuoteen osui paljon muutoksia pelaajistossa ja Jussilalle taasen vuoden valmistautumisaika tässä välissä olisi ollut vaikea paikka. Nyt hän pääsee aloittamaan puhtaalta pöydältä. Suomi kaipaa muutosta ja uudistumistakin, vaikka kaikkea vanhaa ja hyväksi todettua ei ole järkevää hylätä.

Suomesta löytyy kyllä lahjakkuutta, mutta sekin pitäisi pystyä jalostamaan oikealla tavalla maajoukkueen käyttöön. Edelleen on liigatähtiä, joilta voisi odottaa maajoukkueessa parempaakin. Onko se sitten johtunut materiaalin käyttäjistäkin? Sitä on vaikea sanoa.

Nykky, Samu Kuitunen ja Jussi Jäntti ovat tehneet valtavan päivätyön suomalaisen salibandyn eteen vuosikymmenten aikana. Heitä pitää kunnioittaa pääosin hienosti tehdystä työstä. Vaikka viimeisin sivu maajoukkueessa ei ollut kultareunuksin koristeltu, oli kokonaismatka kaikkinensa hurjan hieno ja menestyksekäs.

Ehkäpä kaikkea ei ole vielä nähty heidän osaltaan salibandymaailmassa, mutta nyt on joka tapauksessa enemmänkin kiitosten kuin sättimisten aika. Jokainen saa toki toimia haluamallaan tavalla, enkä tarkoita etteikö peliesityksiä ja valmennuksen työpanosta saisi ruotia.

Ruotsilla näyttäisi olevan vielä tällä hetkellä laajempi kokoonpano laadullisesti, mutta Ruotsissa tiettävästi moni huippupelaajaa lopettaa 2022 tai viimeistään kotikisojen jälkeen 2024. Puhutaan ainakin kentällisestä “kultaisen polven pelaaja”, jolloin Ruotsilla on pitkälti sama tilanne mikä Suomella on ollut käsillään viime vuosina. Ehkä vaikeampikin, sillä Ruotsin edellisestä miesten junnukullasta on pian 10 vuotta, eikä se ikäluokka ollut ihan länsinaapurin priimaa.

Neljän huipun välillä erot ovat marginaalisia ja kiviä pitää käännellä sen mukaisesti. Suomen ei tarvitse kurkkia ainakaan olkansa yli, sillä se ei ole kilpajuoksussa kärkipaikalla. Tshekki meni 2022 finaaliin hyvillä esityksillä ja on ottanut kaksi U19-kultaa putkeen. Se on tullut ryminällä maailman huipulle.

Mielestäni maajoukkueiden mittaaminen tapahtuu aika kapealla aikajänteellä ja siitä ei pitäisi tehdä aina ihan liian pitkiä päätelmiä. Mitalin väri ei aina kerro niin paljoa kokonaisuudesta, kuin siitä tunnutaan päättelevän. Tämä koskee myös kultamitaleja.

Kun nyt “kuiva kausi” on ainakin viiden vuoden mittainen miehissä ja pojissa (viimeksi 2003-2008), voinee sanoa jonkin epäonnistuneen tässä välissä.

Salibandyliitto satsaa maajoukkuetoimintaan ja sen johdannaisiin junioriputkineen ja maajoukkueteineen paljon resursseja ja rahaa. Sillä pitäisi saada myös vastinetta. Ovatko kaikki uudistukset ja satsaukset olleet tarpeellisia tai onnistuneita? Sitä en osaa suoraan sanoa, mutta sitä sopii silti pohtia.

Korostan kuitenkin, että suurin työ pelaajakehityksessä tehdään jossain muualla kuin maajoukkuetoiminnassa.

Se on selvää, että maajoukkueilta pitää voida odottaa enemmän kuin mitä viimeisten vuosien aikana on nähty. Muuten suunnitelmat maailman parhaasta liigasta ja salibandymaasta jäävät toteutumatta.