Salibandyn pelaajamäärien lasku on puhuttanut viimeisinä vuosina.

Sen lisäksi, että lisenssi- tai rekisteröityneiden pelaajien määrät olivat laskussa jo ennen koronapandemiaa, tuli laskua lisää koronan myötä. Rekisteröityneitä pelaaja oli kuitenkin noin lähes 50 000, joten lukemat ovat edelleen hyviä suhteessa. Koronan myötä lopettamisia nähtiin muissakin lajeissa.

Tieto ei kuitenkaan poista sitä seikkaa, että määrät laskivat jo aiemmin. Esitän seuraavassa teorian minkä myötä laji voisi ehkä saada hiukan kirittyä laskeneita määriä takaisin. Seuraavaa tarkoitan ihan tosissani.

Salibandy voisi palata yhä vahvemmin vanhaan. Tarkoittaen sitä, että lajin ei kannattaisi korostaa liikaa ammattimaisia ja ammattilaismaisia piirteitä varsinkaan nuorille, kun se ei ole ammattilaislaji, vaan enemmän on kyse siitä, että maksetaan harrastuksesta. Tämä ulottuu monilta osin ihan korkeillekin sarjatasoille asti.

Nimenomaan näen asian niin, että matalan kynnyksen harrastamisen voisi ottaa pääkärjeksi junioripuolella, eikä sitä maajoukkuetie/huippu-urheilu-kulmaa (koskee myös seuroja, ei pelkästään liittoa), joka on kuitenkin vain harvojen huvia. Ehkä salibandyn menestysreseptissä yksi merkittävä asia onkin ollut sen kokonaisvaltainen rentous, eikä pelkästään aloittamisen helppous?

Voisi harrastaa vähän vähemmän hampaat irvessä, eikä tarvitsisi ottaa isoa urheilullista painetta. Samalla keskiössä olisi enemmänkin pelikaverit ja heidän tapaaminen. Treenejä voisi olla vähemmän, ja silloin kulutkin pysyisivät maltillisina. Jos useimmissa paikoissa toiminta olisi hiukan kevyempää niin ehkä myöskään olosuhteiden priimaluokkaisuus ei olisi niin korkealla arvoasteikossa.

Totta kai tällaista toimintaa on tarjolla nytkin, mutta ”pelkkää harrastamista” voi pitää eri tuotteena. Se taas ei välttämättä houkuta, jos rinnalla on myös toisenlainen vaihtoehto, jonka laadukkuutta korostetaan. On tietysti niinkin, että harrastuksesta maksavat vaativat aina jotain, ja sen kanssa on seurojen yritettävä luovia. Ei ole myöskään yksinkertaista rikkoa jo olemassa olevia rakenteita.

Tiedän, että kirjoitan tässä osin itseäni vastaan ja olen vuosien varrella ollut lajin suhteen enemmän huippu-urheilun kuin harrastamisen kelkassa, ja näin tulee olemaan pitkälti jatkossakin. Olen myös juurikin huippu-urheilun suhteen kuulunut enemmän tosikkosiipeen kuin moni muu. Salibandy on kuitenkin urheilullisessa mielessä kohonnut jo hyvin korkealle.

Jos taas olisin pelaaja/vanhempi, miettisin kyllä tosissani onko siinä järkeä, että lajiin jossa ei ole suuremmin saavutettavissa taloudellista hyötyä tai suurempaa kansainvälisen tai kansallisen tason gloriaa, laittaa kiinni saman verran aikaa ja taloudellisia resursseja kuin vaikkapa jääkiekkoon tai jalkapalloon? Varsinkin kun vapaa-ajan suhteen löytyy kilpailijoita ihan riittämiin urheilun ulkopuoleltakin.

Täysin varmaa tietoa ei ole, mutta uskoisin, että lajista elantonsa saa useampi henkilö kentän ulkopuolella kuin sen sisäpuolella. Kenenkään panosta ei ole tarkoitus vähätellä, mutta kyllähän se kertoo myös lajin tilanteesta jotain olennaista.

Ymmärrän, että laji ei välttämättä kehity samalla tavoin, jos urheilulliseen puoleen ei satsata. Oma näkemykseni on kuitenkin se, että urheilullinen puoli on mennyt raketin lailla eteenpäin ja lähes kaikki muu on laahannut perässä. Pieni downshiftaaminen ja lajin todellisen luonteen pohtiminen ei olisi pahasta, eikä se välttämättä tuhoaisi yhtään mitään.

Nuorisolla menee tällä hetkellä henkisesti huonosti, kertoi muun muassa Ylen mainio Uutispodcast monipuolisessa katsauksessaan. Kyseisestä jaksosta tuli lisävahvistuksena mieleen se, että lapset ja nuoret tuntuvat kokevan pandemioiden ja sotien keskellä monet yksinkertaisetkin asiat liian painostavina ja haastavina.

Urheilu ja liikunta tarjoaa fyysisen panoksen lisäksi myös ainakin jossain määrin apua sosiaalisiin ongelmiin. Näinä aikoina haluaisin ajatella, että on tärkeämpää, että lasten harrastustoiminta olisi oikeasti todella matalan kynnyksen toimintaa ja helposti lähestyttävää kaikilta osin.

Ne kaikista kovimmat ja motivoituneimmat erottuvat varmasti joukosta ajan myötä joka tapauksessa, ja vakavammin ehtii halutessaan harjoitella myöhemmälläkin iällä. Huippu-urheiluaspektia ei kuulu hävittää, mutta sen merkityksen korostamista voisi vähentää nykyisestään junioreista puhuttaessa.

Vaikka uskottavuuden kannalta on nähty tärkeänä korostaa juuri urheilullista puolta, on se toisaalta lähes jokaisen muunkin lajin vahvuus, joten pelkään ettei laji tällä hetkellä oikein erotu edukseen kepeämpien arvojen osalta, kuten se joskus aikoinaan teki.