Salibandyssa nähdään harvoin valmentajien potkuja, vaikka valmentajat vaihtuvat tiuhaan sopimuskausien päättyessä.

Viime aikoina yhdet potkut ja yhden sopimuskauden päättyminen on laittanut pohtimaan esimiesten vastuuta heikosta menestyksessä ja/tai heikosta toimintakulttuurista. Kirjoitan tässä EräViikinkien Tomi Rastaasta ja miesten maajoukkueen Petteri Nykystä.

Rastas sai potkut joukkueen syyskauden heikkojen esitysten perusteella. Tulostaso huomioiden ei voi puhua mistään suuresta vääryydestä, mutta mitä seuran ja varsinkin edustusjoukkueiden vastuuhenkilöt tekivät?

Ensinnä on outo kuvio, että Rastas jatkoi vielä pestissään yhden kauden heikon viime kauden jälkeen. Samalla oli päätetty, että Miro Mäkelä ottaa päävalmennusvastuun ensi kaudella. Jo aikoinaan Mäkelä loikkasi Tiikereistä EräViikinkeihin sillä pieteetillä, että hän olisi Bengt Lodeniuksen manttelinperijä. Jostain syystä seuran uskollinen työmyyrä Rastas hoiti pestiä näinkin pitkään.

Sählyohjelman haastattelussa Rastas kertoi yllättyneensä potkuista. Ymmärrän Rastasta. Vaikka tulostaso on ollut heikko, on EräViikingeistä annettu ulospäin kuva, että tämä on kausi jolloin ei tuijotella liiaksi sarjataulukkoa. Joka tapauksessa potkuja voi pitää täysin perustelluina jos katsoo myös pelisuorituksia.

Seuran edustusjoukkueiden esihenkilön Olli Lähdesmäen kommenteista ei taasen saanut paljoakaan selvää. Kiertelyn ja kaartelun lomasta selvisi, että nyt oli sittenkin oikea aika vaihtaa valmentajaa. Seurajohdolta voisi kuitenkin kysyä ihan rehdisti, että eikö tällaisessa uudenlaisessa projektissa se kaikista paras aika olisi ollut juuri kausien välissä?

Entäpä joukkueen rakennus? Siitä ei voi ainakaan Rastasta syyttää. Eikä siitä, että suurseuran statuksestaan ErVi on menettänyt vetovoimaansa vuosi vuodelta enemmän. Ilkeää tai ei niin EräViikinkien historian aikana on tehty enemmän huonoja päätöksiä johtotasolla kuin yhdenkään joukkueen valmennuksessa. Vaihdokset ovat kuitenkin koskeneet tähän mennessä vain joukkueita ja niiden valmentajia.

Nykyn valmennuspesti päättyi heikohkojen MM-kisojen jälkeen marraskuussa. Suomi ylsi vain pronssille Sveitsissä ja maajoukkueen tuloskäyrä on ollut selkeästi laskeva. Nykyn vaihtaminen pestistään on perusteltua tulosten ja kokonaistoiminnan valossa.

Nykyn päävalmentajauran loppuminen oli jo jokseenkin selkeä tapaus, mutta huippu-urheilujohtaja Jarkko Rantalan antama haastattelu Salibandyliiton sivuilla nostatti allekirjoittaneen kulmakarvoja. Samalla kun julkaistiin uuden maajoukkueen uusi valmennusryhmä, Rantala kommentoi seuraavasti erillisessä artikkelissa:

”Niin päävalmentajan kuin nyt nimettyjen lajivalmentajien valinnoissa iso kuva alkoi piirtyä kuluvan vuoden tammikuussa, kun liiton hallitus vahvisti muistion, jossa keskeisenä asiana oli, että Sveitsin MM2022-kisojen jälkeen miesten maajoukkueen toimintatapoihin halutaan muutoksia, Rantala taustoittaa ja jatkaa:

Tiivistetysti viesti oli, että yhteistoiminta F-liigaseurojen suuntaan on parannuttava ja itse peliin, tarkemmin pelin tuomiin haasteisiin on pystyttävä puuttumaan uudella otteella. Miesten maajoukkueen tulokset tammikuun jälkeen – etenkin marraskuun MM-kisoissa ja myös tekemämme pelianalyysit osoittavat, että maajoukkueen peli kaipaa uudistusta ja muutosta.”

Siis maajoukkueen toiminnan heikkoudesta on tiedetty koko vuosi ja esimies, tässä tapauksessa Rantala, on katsonut sitä vierestä? Rantala ei ole siis täyttänyt omia velvotteitaan ja suomii julkisesti alaistaan heikosta toimintakultuurista ja tulostasosta. Eikö esihenkilön tehtävänä olisi nimenomaan puuttua tällaisiin asioihin, eikä kommentoida niitä julkisesti jälkiviisaana? Kiinnostaa todella mitä Rantala olisi sanonut, jos Suomi olisi voittanut MM-kultaa, kun Nykyn pestin päättymisestä oli päätetty jo etukäteen.

On julkinen salaisuus, että Rantalan ja Nykyn välit eivät ole olleet erityisen hyvät. Nykky on omalta osaltaan omapäinen, ja Rantalan nostamat kritiikin aiheet ovat varmasti totta. Jos Nykky ei ole ollut valmis vastaanottamaan palautetta niin silloin olisi varmasti ollut perusteltua katkaista työsuhde jo kotikisojen jälkeen.

Kokonaisuutena asia ei ole kuitenkaan niin, että ongelmat olisivat tulleet Rantalalle ja Salibandyliitolle yllätyksenä. Pidän erikoisena Rantalan käyttämiä sanoja ”kun liiton hallitus vahvisti muistion, jossa keskeisenä asiana oli, että Sveitsin MM2022-kisojen jälkeen miesten maajoukkueen toimintatapoihin halutaan muutoksia”.

Siis miksi liiton hallituksen esiinnosto on tässä olennaista? Enemmänhän on kyse muistiosta, josta oletettavasti vastaa Rantala itse. Salibandyliitossa liiton hallitus sanoo kyllä aina viimeisen sanan asiassa kuin asiassa, ja sen taakse ei kannata piiloutua.

Uuden valmentajan valintaprosessi herätti närää varsinkin roolistaan väistyvän Nykyn toimesta, ja hän puhui KalloCastissa asiasta suoraan. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että vaihto tai valinta olisi väärä.

Nykky ei ollut Rantalan valinta, mutta Jussilan valmennuksessa (tiimeineen) näkyy myös hänen kädenjälkensä jo vahvasti. Ottaako hän nyt myös itse vastuuta?

”Suomen peli MM-kisoissa oli heikohkoa isossa kuvassa ja trendi ollut laskeva. Pronssi on vaatimattomin suoritus miehiltä 18 vuoteen”

Rantala on ollut huippu-urheilujohtaja kesästä 2017 ja tulostrendi on ollut laskeva jokaisessa maajoukkueessa, vaikka maajoukkuetoimintaa on vain lisätty ja rahaa sijoitettu siihen koko ajan yhä enemmän. Mikä on hänen vastuunsa siitä? En muista, että korviin olisi kuulunut liiton esihenkilöitä koskevia vaihdospuheita. Jos Jussila tiimeineen ei onnistu, pitää Rantalan kantaa oma vastuunsa. Huippu-urheilujohtaja on yksi lajin merkittävimmistä pesteistä ja siinä varsinkin pitäisi olla tulosvastuuta.

Haluan myös sanoa loppuun, että EräViikingit toimi jälkikäteen jokseenkin kunnioittavasti Rastasta kohtaan julkisesti, eikä ainakaan haukkunut hänen toimintatapojaan.

Siinä missä Rantala tiivisti Nykyn, Samu Kuitusen sekä Jussi Jäntin mittavan salibandyperinnön melko vaatimattomasti ja osin virheellisesti:

Toisaalta on kiistaton tosiasia, että Petterin Nykyn johdolla erityisesti puolustuspelaaminen mullistettiin 2010-luvulla, ja sitä kautta mahdollistettiin ensimmäiset maailmanmestaruudet. Sitä perintöä ei pidä unohtaa, kuten ei myöskään Petri Kettusen merkitystä miesten maajoukkueen kivijalan luomisessa, jonka päälle uusi tiimi pääsee rakentamaan omaa toimintaansa. Pelin ja voittamisen lisäksi muistuttaisin vielä aikaisempien valmentajien merkityksen salibandyn merkittävässä kehittämisessä kohti huippu-urheilua.