Tällä viikolla pelataan salibandyn naisten MM-karsinnat viimeisen kerran nykymuodossaan. Suomi on viimeisen kerran mukana ja miesten osalta viimeinen kerta on vuonna 2024.
Sen jälkeen siirrytään EM-kisoihin, ja Euroopan kärkimaat eivät ole enää mukana. Hyvä muutos, mutta miten ihmeessä karsintoja pelattiin tässä muodossa yli 10 vuotta?
Muistan hyvin keskustelut 2010-luvun alusta, jolloin järkeviä kommentteja ei otettu kuuleviin korviin lajipäättäjien toimesta. Lähes jokainen realismiin taipuvaisilla hoksottimilla varustettu ihminen näki, että siinä, että kaikki maat osallistuvat karsintoihin, ei ole mitään pointtia.
Silloin varoiteltiin, että edessä on lähinnä murskajaisia. Lopputulos: murskajaisia on nähty jatkuvasti ja erot ovat kasvaneet.
Eikä pienten, eikä varsinkaan todella pienten salibandymaiden kehityksestä ole annettu näyttöä, vaikka tämä oli yksi päätöksen vahvoja taustavaikuttimia. Kiinnostaisi oikeasti tietää logiikka sen ajatuksen taustalla, että kymmenien tai satojen lisenssipelaajien mailla olisi jotain järkeä pelata tuhansien tai kymmenien tuhansien lisenssipelaajien maita vastaan?
Ja kyse ei siis ole oikeasti pelaajamääristä tai voittomahdollisuuksista. Määrät kertovat enemmän siitä, että toisissa maissa on pitkälle järjestäytynyttä salibandytoimintaa laajalla rintamalla ja pitkällä aikavälillä. Näissä kymmenien tai satojen pelaajien maissa ei ole mitään vastaavaa ja on suorastaan kiusaamista, että näistä lähtökohdista on pitänyt lähteä haastamaan pitkälle kehittyneitä salibandymaita. Se on myös eriskummallinen lähtökohta maaottelulle.
Tämä ei kuitenkaan tarkoita etteikö ottelut samantasoisia tai jonkin verran parempia vastaan kehittäisi.
Salibandyn lahjahevonen eli olympiaunelma on ollut lajin suuri troijalainen. Se on vienyt lajia monissa asioissa taaksepäin, kun päätökset on tehty olympiarenkaat mielessä. Lajin kannalta kriittistä aikaa oli vahvimman nousun periodi 2000-2018, mutta siitä ajasta iso osa tuhrattiin epärealistiseen haihatteluun. Sittemmin on etsitty ratkaisuja milloin mistäkin sääntömuutoksesta.
IFF:ssa on täydytty tietää, että se pelaa riskipeliä, ja että MM-karsinnoissa ainoa hopeareunus saattaa olla pienellä todennäköisyydellä lajin olympiapaikka. Kaiketi isot tasoerot oli tiedossa, sillä itse MM-kisoissa siirryttiin juuri tähän aikaan tasolohkomalliin. Onkin jokseenkin erikoista kuinka paljon nämä kaksi asiaa ovat ristiriidassa keskenään.
Korostan tässä vielä, että itseäni ei varsinaiset murskajaiset häiritse. Enemmän on kyse hukkaan heitetystä ajasta sekä resursseista ja molempia tuhrattiin täysin perusteetta. IFF olisi voinut vielä korjata asian jo ensimmäisten karsintojen jälkeen, mutta se vetkutti päätöstä melko pitkään ja 2018 päädyttiin EM-kisamalliin. Ilman koronaa EM-kisat olisi pelattu ensi kerran vuonna 2023. Nyt ne pelataan 2025.
Parempi myöhään kuin ei milloinkaan, mutta salibandylla ei ollut hyvää syytä tällaiseen harharetkeen. Kun miettii lajin viimeistä 10-15 vuotta niin isompia ja pienempiä virheitä on tehty ylätasolla liian paljon, ja välillä on ammuttu liian paljon maalin ohi.
P.s. MM-karsinnat ovat monissa maissa sekoittaneet suuren määrän maajoukkuetilastoja. Olisi hyvä jos karsintatilastot deletoitaisiin kokonaan. Sen lisäksi oma sekoittimensa on vielä sekin, että välillä karsinnoissa on pelattu 3×15 minuutin säännöillä ja välillä normaalein säännöin.