Uransa lopettanut Henri Heinola näkee salibandyn kurinpitoprosesissa ongelmia: ”Mulla voisi olla ehkä annettavaa kurinpitäjänä”

Manu Marttinen (vas.) ja Henri Heinola ovat viheltäneet salibandyn huipulla jo pitkään. Heinola lopetti uransa kauden jälkeen. Kuva: Esa Takalo

Manu Marttinen (vas.) ja Henri Heinola ovat viheltäneet salibandyn huipulla jo pitkään. Heinola lopetti uransa kauden jälkeen. Kuva: Esa Takalo

Henri Heinola päätti salibandytuomarin uransa tähän kauteen. Kaikkiaan 15 liigakautta ja 329 peliä myöhemmin porilaislähtöinen 39-vuotias Heinola puhalsi pilliinsä viimeisen kerran F-liigan kolmannessa miesten finaalipelissä.

Helsingin ydinkeskustassa koiransa kanssa asuva Heinola työskentelee siviiliammatissaan ohjelmistomyyjänä, ja tekee kauppaa suuryritysten kanssa. Vihellysurallakin oli kyse eräänlaisesta kaupankäynnistä. Erotuomari joutuu tekemään peleissä nopeita ratkaisuja, ja yrittää kaupata lopputulosta pelin osapuolille joskus siinä onnistuen, ja joskus taas ei.

Heinola parinsa Manu Marttisen kanssa on onnistunut tässä ainakin pelaajien osalta. Kaksikko valittiin miesten liigan parhaaksi erotuomaripariksi menneellä kaudella, ja kaksikko on ollut viime vuodet kiistatta valtakunnan eliittiä erotuomaripuolella.

Tuomariuran perään löytyi heti toinen aikaa vievä harrastus, eli musiikkiura, joka lähti lennokkaasti liikkelle. M3NO-yhtye sai debyyttisinglensä ”Sankarit” soimaan Suomen ottelulähetyksiin MTV:n ja C Moren puolella. Heinola kertoo oheisessa haastattelussa menneestä urastaan tuomarina ja avaa miksi se päättyi nyt, tulevasta urastaan muusikkona sekä ottaa vahvasti kantaa salibandyssa puhuttaneisiin seikkoihin liittyen pelin luonteeseen sekä kurinpitoon.

Alku ja loppu

Olin muistaakseni 15-vuotias, kun mentiin SBS Porin C-juniorijengin kanssa tuomarikurssille. Porissa on ollut ja on edelleen aika huono tuomaritilanne. Tultiin ikään kuin hakemaan sen ikäisiä pelaajia, jotka voisi viheltää pelejä. Mukana oli muutama hyvä kaveri ja siitä se sitten lähti liikkeelle omalta osalta.

24 vuotta olen ollut erotuomarina, ja se on tosi pitkä pätkä, kun ei ole vielä 40 vuotta ikääkään. Kyseessä on hiton hieno laji. Aluksi motivoi fyrkka, ja sitten kun on ollut aikuinen ja tehnyt töitä, niin sittemmin on motivoinut haaste siitä, että haluaisi olla paras tuomari, vetää vikat pelit ja löytää yhteinen sävel niin pelaajien kuin sidosryhmienkin kanssa. Vaikka tässä roolissa sitä ei oikein koskaan pysty täysin löytämään.

Salibandyliigaa on tullut vihellettyä 329 ottelua. Yksi peli vie ajallisesti noin 10 tuntia, jos kyseessä on reissupeli. Kun siis ottaa vähän töistä vapaata ja lähtee matsiin kaikkine valmistautumisineen ja on paikalla 2 tuntia ennen peliä. Tunti pelin jälkeen käydään ottelua läpi otteluvalvojan kanssa ja päälle tulee vielä suihku, jonka jälkeen ajellaan kotiin. Pääsarjaerotuomarina olin kaikkiaan 15 vuotta.

Se tarkoittaa joka vuosi myös kolmea kokonaista viikonloppua koulutuksia. Siinä on jo 45 viikonloppua, eli kolmisen kuukautta pelkkiä koulutuksia. Siihen päälle kaikki se mitä ollaan katsottu pelejä, ja mitä on oltu reissussa. Ei varmasti paljoa sadasta kansainvälisestä pelistä puutu. Kyllä sen aika kivaa täytyy olla, että sitä haluaa tehdä. Oli tosi hauskaa ja tuli kivoja kokemuksia.

Luonteeni on kilpailullinen kaikessa. Haluaisin aina olla siinä parhaassa pelissä ja se paras. Se on ajanut pitkään ja olisin halunnut saada myös uralle kruununjalokiven eli MM-finaalin vihellettäväksi. Suomi oli liian hyvä siihen, eikä sitä oikein voinut ääneen toivoa, että sinne itse joskus pääsisi. Viime vuonna olisi tosin ollut hyvä sauma.

Rehellisesti sanottuna isoimpana syynä lopettamiseen oli prioriteetit, ja niillä en tarkoita pelkästään omia prioriteettejani. Kulunut kalenterivuosi on ollut hemmetin haastava salibandyssa varsinkin liigatuomarin ja kansainvälisen erotuomarin näkökulmasta.

Ensin Helsingin MM-kisat siirtyi vuodella eteenpäin vuoden 2021 joulukuulle. Siinä meni reilu viikko kun oltiin siellä ja sen jälkeen pelattiin uudet MM-karsinnat heti perään keväällä. Sittemmin meidät nimettiin World Gameseihin ja oltiin siellä 11 päivää. Tässä vaiheessa voi ynnäillä, että jos on kolme viikon reissua, ja on kuukausi kesälomaa käytössä tähän harrastukseen, niin työssäkäyvälle ihmiselle se on haaste, ja Manulla on perhe.

MM-kisat Sveitsissä olisi tullut tarjolle ja sinne me ei pystytty lähtemään, minkä ymmärrän täysin. Siis ne syyt siellä taustalla. Se oli mulle tosi kova paikka, ja vielä se, että Suomi ei tällä kertaa ollut finaalissa.

Keväällä oli uusi vaikea paikka, kun pelejä tuli niin paljon niin lyhyessä ajassa ja niihin ei pystynyt millään tavalla valmistautumaan. Meillä oli esteitä, jotka vaikeutti sitä, että ei voinut kaikkiin peleihin lähteä mihin olisi mahdollisesti päässyt. Se, että ei ollut mahdollisuutta olla kaikissa peleissä käytettävissä antoi painetta erotuomarijohdolle antaa vastuuta viimeisistä finaaleista muille.

Se oli henkilökohtaisesti aika raskas asia, niin ajattelin, että jos en pysty olemaan täysillä mukana, niin sitten ei kannata olla mukana ollenkaan, vaan keskittää tarmoa sellaisiin asioihin, joissa pystyy panostamaan omaehtoisesti 100 %.

Manu (Marttinen) on läheinen ystävä ja ymmärrän hänen valintansa. Hänen puolisonsa joutuu kuitenkin olemaan noina reissuaikoina kahden alle kolmevuotiaan kanssa pitkiä aikoja. Silloin ymmärtää, että ei voi lähteä esimerkiksi Sveitsiin 12 päiväksi viheltämään salibandya.

Sovittiin, että jään pois ja Manu jää pienemmällä aikapaineella ja pienemmällä tavoitteellisuudella tekemään liigatuomarin hommia.

Henri Heinolalla on hyviä muistoja esimerkiksi Prahan kisojen välieristä. Mattias Hofbauerille (kuvassa) muisto voi olla kirvelevämpi. Kuva: IFF

Hyvät ja huonot hetket

Erotuomareille ehkä isoin voitto on se, että tulee hyväksytyksi. Itselläni on aika mustavalkoinen luonne, ja katson siitä kulmasta, että onko tuo virhe vai eikö tuo ole virhe. Koen olevani hyvä tulkitsemaan riketilanteita eri kulmista. Ensimmäiset 10 vuotta ihmettelin sitä, että miksi on niin vaikea päästä tiettyjen joukkueiden kanssa yhteisymmärrykseen eri tilanteista.

Jälkikäteen on huomannut, että sitten kun alkaa olla sen 300 peliä liigassa, niin pelaajat ovat pääosin tulleet sinne silloin, kun olen ollut siellä jo. He ikään kuin kokevat, että tuo on täällä, eikä ole heti häipymässä. Samalla ajatellaan, että on jokin luottamussuhde taustalla, koska Heinola on ollut mukana kun ollaan hävitty tai voitettu jokin sarja tai merkityksellinen peli.

Silloin on yhteistä tarttumapintaa. Kaikki kiteytyy luottamus-sanaan. Jumalauta kun on hiffannut, että pelaajat luottaa suhun, ja niiden kanssa pystyy keskustelemaan kuin ihminen ihmiselle. Että en oo aina oikeessa, mutta oon täällä joka kerta kuitenkin. Että meidän kannattaa tulla toimeen ja koetetaan ymmärtää toisiamme. Yhteinen tekeminen muuttuu ihan merkittävästi helpommaksi. Pelaajat luottaa siihen, että teet parhaasi.

Yksi parhaista yksittäisistä muistoista on kansainvälisiltä kentiltä. Oltiin välierissä vuoden 2018 MM-kisoissa Prahassa. Välierässä Sveitsi-Ruotsi oli loppuunmyyty O2 Areena, aivan huikea peli ja se meni aina rankkareille asti. Ruotsi oli erittäin lähellä tappiota. Sveitsi johti peliä, mutta Ruotsi tasoitti ja voitti lopulta rankkarikisassa.

Sveitsiläinen pelaajalegenda Mattias Hofbauer itki silloin pelin jälkeen käytävällä. Sanoin hänelle, että “uskomaton peli, että harmi teille ettette voittaneet”. Hän oli hiljaa ja nyökkäsi ja sanoi, että “we had them”. Tuollaisesta harvinaisesta tilanteesta pystyy nauttimaan, kun et ole erotuomarina se jota käännytään katsomaan siten, että tuossa on ulkoinen syy miksi hävittiin. Monesti paskaa kaivetaan jostain muualta kuin peilistä.

Tärkeää, että tuollainen valtava lajihahmo, joka on ollut pitkään mukana, hyväksyy sut ja hänen kanssaan pystyy käymään merkityksellistä keskustelua. Hän kertoi asioista ja avautui. Vaikka se ei tunnu miltään pokaalinnostatuksilta, niin juuri noista asioista jää tosi pitkiä muistijälkiä. Mulla on noita prenikoita kyllä paljonkin, mutta ei niihin johtaneista tapahtumista ole jäänyt mitään muistijälkiä.

Sen sijaan on paljonkin muistijälkiä jutuista, joita olen mokannut joissain isoissa peleissä tai saanut pelaajan hyväksynnän jollekin ratkaisulle, joka ei ole ollut helppo ostaa. Hävityn pelin jälkeen saatu kiitos, että “sä olit tänään hyvä, eikä jäänyt susta kiinni”, jää ihan eri tavalla mieleen.

Yksi prenikoista. Marttinen ja Heinola tuomitsivat vuoden 2017 Superfinaalin. Arkistokuva: Topi Naskali

Tähän harrastukseen liittyy myös aika paljon epäreiluutta. Olen antanut monta kertaa sen esimerkin, että on runkosarjan päätöskierros, ja joukkueet on sijoilla 8-9. Toinen menee pudotuspeleihin. Sijalla 9 oleva joukkue tarvitsee voiton ja sijalla 8 oleva tarvitsee tasurin. Viimeisellä sekunnilla tulee ysinä olevalta joukkueelta korkea lättysyöttö ja joukkueen pistekuningas lapioi sen sisään pikkuisen korkealla mailalla.

Tuomarilla on nanosekunti aikaa valita, että kumpi joukkue menee pudotuspeleihin ja päätös on pakko tehdä. Ihan sama kumman päätöksen tekee, niin toinen joukkue on sitä mieltä, että henkilökohtaisesti päätit heidän kautensa. Huono puoli on tosiaan se, että päätöksenteko on subjektiivista ja tulkinta jokaisen ihmisen silmässä. Parhaimmillaan erotuomari pystyy sellaiseen suoritukseen, jossa se ei ollut kenenkään mielestä paska.

Monesti me myös vain ollaan sitä mieltä, että tuosta olisi pitänyt tehdä eri tavalla. Mitä kauemmas me mennään siitä mitä tuomari päättää, niin sitä enemmän ollaan sitä mieltä, että se on huono. Koskaan ei pääse sen “noin sen pitikin mennä” -tason yläpuolelle.

Oman kokemuspohjan mukaan voi mennä vain alaspäin neutraalista, ja parhaimmillaan se voi sitten taas palautua neutraaliin takaisin. Se, että on jokin maailman isoin seuraus maailman pienimmällä päätöksellä, niin erotuomari ei voi sille mitään. Se voi aiheuttaa myös tunnereaktion, joka on aivan valtava. Päätös on silti vain tehtävä jompaan kumpaan suuntaan.

Voisin antaa varmaan 100 esimerkkiä tilanteista, joista on jäänyt tosi paha mieli. Että on kokenut, että päätös henkilöitetään. Osa niistä on ollut toki aiheellisiakin, en mä sitä sano. Olisi voinut tehdä paremman päätöksen, kun näkee tilanteen uudestaan.

Fyysinen peli, kurinpito ja sääntökirja

Fyysinen ja kova pelaaminen on ihan omia lempiaiheita. Tietynlaiset lainalaisuudet on ehkä välillä vähän hukassa. Yksi esimerkki on käsivarsi ja sen käyttö. Jos käsivarsi heilahtaa tai se on vaikka kämmen mikä heilahtaa vastustajaan, niin se ei ole kauhean vaarallinen asia.

Eri asia jos tulee kyynärpäästä isosti, mutta jos käsivarsi heilahtaa korkealle ja osuu päähän, niin se ei voi olla niin, että siitä tuomitaan samalla tavalla kuin siitä, että joku taklaa olkapäällä toista pään seudulle, joka on aivan uskomattoman vaarallista.

Kurinpidon päätökset on ehkä viime aikoina menneet niin, että se on rangaistavaa, että pystytään kiistatta osoittamaan, että mikä osuu mihin. Kunhan jokin osuu päähän, niin se on rangaistavaa ja tulee pelirangaistus. Kaveri puhaltelee hetken ja jatkaa peliä versus se, että kolataan kylmäksi ihan helkkarin kovalla vauhdilla lajissa, jossa ei saa taklata.

Jos voidaan katsoa, että taklaus ei osunut suoraan päähän, vaan se osui vaikka rintaan ja sen jälkeen päähän, niin sitten se ei olekaan yhtäkkiä pelikielto. Tässä ollaan etäännytty tosi kauaksi siitä, että mikä on salibandyn oikea mentaliteetti.

Yksi seikka on se, että pelaaja on kyyryssä ja esimerkiksi käsivarsi osuu siihen. Se on ollut viime aikoina niin, että jos käsi osuu päähän, niin se on punainen kortti. Mihin tulkinta jäi, ja mihin jäi pelisilmä? Se on viime aikoina häirinnyt, että on menty vähän sellaiseen, että koska näin tilattiin, niin tätä nyt sitten saa. On vähän huvittanut osa kurinpidon päätöksistä tilanteista joita olen ollut tuomitsemassa pelissä.

Salibandy menee koko ajan siihen suuntaan, että pelaajat ovat nopeampia. Toisaalta ne on myös valmiimpia ottamaan vastaan iskuja ja varomaan, mutta kiperiä tilanteita tulee koko ajan enemmän. Itseäni häiritsee sekin, että on paljon keissejä joissa jokin osuu päähän, mutta sitten ei katsota sitä, että osutaanko päähän vai osuuko pää johonkin.

Jos juoksee pää alhaalla odottamattomaan suuntaan, niin saa päänsä osumaan johonkin aika varmasti. Tuntuu, että nykyisellään ei ole vastuuta sellaisilla, jotka aiheuttaa omalla koohotuksellaan itselleen harmia. Sellaisia tilanteita vietiin eteenpäin aika paljon tällä kaudella, joita en olisi kuuna päivänä vienyt kurinpitoon ja videotuomarille.

Sääntökirja pystyy vain tiettyyn pisteeseen asti tukemaan erotuomarin tekemistä ja se on fakta. Tuntuu itse asiassa, että viimeisin versio sääntökirjasta paransi sitä todella paljon. Iso kiitos Mikko Alakareelle, joka on ollut mukana pitkään siinä prosessissa. Mikko on jalkapallon huippuerotuomari ja juristi. Ehkäpä kovin osaaja joka meillä on ollut tässä lajissa kuunaan, jos mietitään laji- ja sääntötietämystä.

Salibandyn sääntöjä vietiin uusimmassa versiossa enemmän jalkapallon sääntöjen suuntaan. Tietyt sanamuodot antaa enemmän tulkintaa erotuomareille. Ne sanamuodot eivät ole ristiriidassa, kuten ne oli aikaisemmassa sääntökirjassa. Siellä oli todella erikoisia sanamuotoja, jotka soti keskenään toisiaan vastaan. Uusi asteikko, jossa puhutaan varomattomuudesta, piittaamattomuudesta, väkivaltaisuudesta ja raakuudesta, on mun mielestä tosi hyvä.

Henri Heinola tarjosi itseään kurinpitäjäksi F-liigaan. Arkistokuva: Anssi Koskinen

Lopetukseni jälkeen tarjosin itseäni epävirallisesti F-liigalle ja sanoin, että mulla voisi olla ehkä annettavaa kurinpitäjänä. Koen itse, että kurinpito toimii parhaiten silloin kun se henkilöityy. On oma naama, oma nimi, ja seistään sen asian takana mitä linjataan ja linjataan johdonmukaisesti.

Se, että nykyjärjestelmässä on videotuomari-instanssi joka tekee jotain, delegaatio joka tekee jotain ja joku porukka jolle voi valittaa, ja sitten on vielä oikeusaste, jossa voidaan vielä käydä asioita läpi. Kokonaisprosessi on jotenkin ehkä vähän rikki tällä hetkellä.

Päätökset on aika odottamattomia ja niitä ei ehkä perustella niin johdonmukaisesti ja hyvin kuin voitaisiin. Sen lisäksi sitä ihmistä, joka on tehnyt viimeisen päätöksen ja seisoo sen takana, ei pysty oikein henkilöimään. Ollaan ehkä hitusen pihalla siitä, että mitä pitäisi tehdä tai mikä olisi oikein.

Näyttää siltä, että sellaista roolia ei ole tällä hetkellä tarjolla. On tuo delegaatio ja se on tietyn kokoinen, kun se on liittohallituksessa tai muussa instanssissa niin määritelty. Ei siinä mitään.

Uusi ura

Hyvän ystäväni Jerome Saarisen kanssa pohdimme suomalaista musiikkikenttää pitkään. Hän on tehnyt dj-uraa toistakymmentä vuotta. Ollaan mietitty sitä, että suomalaiset tykkää aika paljon suomenkielisestä musiikista genrestä riippumatta. Jos katsotaan tanssimusiikkia, niin suomenkielistä materiaalia on vähemmän kuin monessa muussa genressä, vaikka suomalaiset kuluttavat tanssimusiikkia paljon.

Lähdettiin sellaisesta ajatuksesta, että pitää olla jotain tuttua, jotain uutta ja jotain yllättävää. Voidaan tuoda energiaa, mutta samalla olisi jokin tunnistettava tai kiinnostava elementti siinä biisissä. Helpoin tapa ryhtyä siihen oli tehdä covereita olemassa olevista biiseistä.

Eli ottaa joko laulu, kertosäe tai melodia, joka on tosi tunnistettava ja rakentaa sen ympärille tanssittava kappale, joka on suomenkielinen. Tehtiin demoja ja tehtiin muutama niitä ennen kuin lähdettiin soittamaan niitä yhdelle Suomen tunnetuimmista tuottajista. Hän innostui ajatuksesta, että tässä voi olla jotain.

Sitten oltiinkin palaverissa miettimässä, että pitäisikö meidän tehdä levytyssopimus tästä, ja oikeasti julkaista muutama kappale. Kaikki tapahtui todella nopeasti. Tehtiin demoja ja niistä mietittiin aika nopeasti sitä, että mikä biiseistä voisi sopia tällaiseen kevääseen. Lätkässähän pelataan MM-kisat ja mikä biisi voisi sopia teemaan. Meillä tuli mieleen, että 1995 MM-joukkueella oli levytyskin J. Karjalaisen Sankarit-biisistä.

Mietittiin, että se ei ole varsinaisesti urheilukappale alunperin, mutta jos soundin uudistaisi ja tuunaisi siihen hiukan 2020-lukulaisemman ja ”upbeatimman” meiningin, niin josko siinä voisi olla jotain. Demon jälkeen kysyimme J. Karjalaisen mielipidettä ja hän oli sitä mieltä, että idea on hyvä ja saatte julkaista kappaleen. Lyriikkaa ei saanut vaihtaa, mutta mehän yritettiin sitäkin.

Varsinaisesti ei olla striimimäärissä päästy kovin korkealle, eikä meillä ollut varsinaista tavoitettakaan. Tosi kiva päästä tekemään oma kappale ja yritetään päästä tekemään lisää musiikkia. Kaikennäköisiä keikkoja on tiedossa ja ollaan menossa RMJ:hin soittamaan.

Kun on päässyt tekemään musiikkia, niin se on ollut inspiroivaa ja kiva siirtymä. Salibandy jäi, niin tilalle tuli uusi harrastus lennosta tilalle. Aina kun lähden jotain tekemään niin suhtaudun siihen kunnianhimolla. Olisi kiva päästä tekemään juttuja, jotka tuntuu merkityksellisiltä ja tämä tuntuu merkitykselliseltä.

En tiedä tavoittelenko mitään määriteltävää menestystä. Tässä on jo tosi paljon kaikkea kivaa tapahtunut ja toivottavasti tapahtuu jatkossakin. Ei me nyt ainakaan olla hidastamassa vauhtia. Se mitä se tarkoittaa, niin sitä on täysin mahdoton ennustaa, mutta kyllä me täysillä pusketaan eteenpäin kuten tähänkin asti.