Salibandyn naisten MM-kisoja on pelattu nyt viikon ajan Singaporessa.

Yksi asia on noussut keskusteluissa esille enemmän kuin muut aiheet: kisojen heikot yleisömäärät. Asiaa puitiin muun muassa Aamulehdessä, ja erityisen hyvää on ollut Ylen asian seuranta. Pääsihteeri Pi Liljelund käväisi myös selittämässä tilannetta Puola-pelin tauolla. Aihe nosti tietysti pulssia myös Pääkallon julkaisemassa KalloCastissa.

Pääsihteeri Liljelundin kommenteista sai jostain syystä kuvan, että hän (ja IFF) olisivat asioista pettyneitä ja yllättyneitä. Kisojen alkuun mennessä yllätys ei voinut olla suuri, jos miettii, että lippuja oli myyty marraskuussa koko kisoihin yhteensä noin 4500. Toistaiseksi ihan parhaissakin peleissä on ollut vähän alle 700 katsojaa, ja keskiarvo on ollut muutama sata per peli. Toki edessä on vielä finaaliviikonloppu, johon lippujen hintoja alennettiin puoleen.

IFF:n halu levittäytyä Aasiaan on ollut kyllä tiedossa, mutta nyt otettu riski on iso. Samaa luokkaa kuin sekin, että täysin salibandykatveessa olevan Kiinan oletettiin voivan järjestää kisat 2020-luvulla. Eikä tässä voi vetää Singaporen suhteen yhtäläisyysmerkkejä vuoden 2005 MM-kisoihin, koska siitä on kulunut jo 18 vuotta. Vaikea sanoa mikä silloin onnistui, mutta se ei ole toistaiseksi monistunut 2023 kisoihin.

IFF:llä ja koko lajiväellä oli kuitenkin jo esimerkkejä MM-riskeistä viime vuosikymmeneltä. Jos mietitään sekä naisten että miesten kisoja, yleisömääriltään pettymyksiä olivat miesten Riian kisat 2016 ja Slovakian naisten kisat 2017, ja varsinkin finaalien osalta. Riiassa finaalissa oli ”vain” noin 8300 katsojaa. Bratislavassa yleisömäärä jäi finaalissa alle 3700. Siihen on yksi selkeä syy: järjestäjämailla ei ollut mitään asiaa finaaleihin, eikä edes välieriin, vaan molemmat tippuivat viimeistään puolivälierissä.

Vertailun vuoksi naisten kisoissa Neuchatelissa 2019 Sveitsi-Suomi alkusarjan peli keräsi 3542 katsojaa ja sekä Sveitsin välierä että finaalipeli enemmän katsojia kuin kaksi vuotta aiemmin pelattu finaali. Riika taasen kalpenee siinä määrin kaksi vuotta myöhemmin pelatuille Prahan (2018) miesten kisoille, että siellä finaali veti yli 16 000 katsojaa eli lähes tuplasti enemmän.

Mitä tässä yritän sanoa? Nämä Slovakiat ja Latviat on ehdottomasti kokeilun arvoisia maita salibandyn MM-järjestäjiksi, mutta niillä on ilmeinen ongelma siinä, että ne eivät ole top4-maita, jotka pelaavat viikonlopun tärkeissä peleissä. Jos Singaporessa oli Liljelundin mukaan markkinointi epäonnistunut, niin on se markkinointi toki vaikeampaa maissa, jotka pelaavat sijoista ynnä muut. Latvia ja Slovakia ovat sentään tasoa 5-8, kun Singapore on enemmänkin 9-16 ja sielläkin häntäpäätä.

Onko tosiaan varaa kaikkiin kokeiluihin?

Tämä Singapore-kokeilu tehtiin myös väärään väliin lajin isossa kuvassa. Vuonna 2018 tehtiin Prahan kisoissa kaikkien aikojen yleisöennätys miesten kisoissa ja vuotta myöhemmin kaikkien aikojen yleisöennätys naisten kisoissa Sveitsin Nuechatelissa. Koronan jälkeen olisi kaivattu erityisesti vakauttamista salibandyn juurilla, Euroopassa.

Olen itsekin arvostellut MM-kisojen kaksijakoista luonnetta ja sitä, että lopulta vain päätösviikonlopulla on isommin väliä. Mutta vaikka kuinka tuotetta arvostelee, niin onhan se silti kova juttu ihan kaikesta ennalta-arvattavuudesta huolimatta. Ja jos yleisö olisi oikeasti todella tympääntynyt tähän top4- ja Suomi-Ruotsi -asetelmaan, niin sen olisi jo aikapäiviä pitänyt näkyä huonompina lukuina MM-kisojen osalta.

Finaalit ja välierät ovat Euroopan top4-maissa salibandyn NHL-tuotteita. Esimerkiksi Suomi-Ruotsi -finaali pärjää kyllä lähes kaikille urheilutapahtumille, joita Suomessa voi järjestää lajista riippumatta.

Salibandyn seuraava vaihe olisi yrittää saada tällaiset tapahtumat isoiksi Euroopan muissa kuin top4-maissa. Se on oikeasti seuraava askel. Aasian valloitus Singaporen kautta on ehkä viiden askeleen hyppäys kerrallaan, ja se näkyy nyt karusti. Tämä oli toki nähtävissä, kuten oli nähtävissä esimerkiksi kokeilu MM-karsinnoista – salibandyn MM-maissa on valtavia kehityseroja.

Vaikka lajia kuvaillaan usein notkeaksi ja ketteräksi, niin kuinka usein laji voi tehdä harharetkiä ja isoja virhearvioita? Koko 2010-luku lajin kansainvälisen kehityksen kärkenä oli olympiahaave, josta myös Aasia-toiveet kumpuavat. Tähän liittyy toki muutakin lähtien mahdollisista sääntömuutoksista ja lajin luonteen muokkaamisista erilaiseen, kuulemma viihdyttävään suuntaan.

Mihin kysymyksiin nämä ajatukset vastaavat? Kun seuraa lajikeskustelua onkin vaikea saada kiinni mitä kukin muutosehdotuksillaan hakee. Pitäisi luoda selkeä esimerkiksi lajin kymmenen kipeimmän kysymyksen listaus, ja lähteä avoimesti setvimään niitä. Nyt ammuskellaan umpimähkään vastauksia, ja ajatellaan, että kaikkea voi noin vain kokeilla.

Ei voi, sillä jokainen tällainen Singaporen retki käy lajille kalliiksi, ja kuitenkin aika monen motivaattori kaikenlaisille muutoksille on nimenomaan raha ja sen lisääminen lajiin. Jos ollaan niin epätoivoisia, että mitä vaan kannattaa tehdä, tulee lähinnä epätoivoisia päätöksiä. Onko se sitten oikea suunta kehittyvälle lajille?

Sen suhteen on pakko kysyä, että onko Euroopan koko potentiaali tosiaankin jo testattu? Olisiko mahdollista yrittää markkinoida kisoja esimerkiksi Saksaan top4-maiden yhteisenä ponnistuksena? Tai pelata vaikka Saksan ja Sveitsin yhteiskisat?

Kisoista enemmän irti?

Lopuksi vielä konkreettinen ehdotus miten kisoista saa ainakin huomattavasti halvemmat, kun se tuntuu todella usein huolettavan: Ensimmäinen ja helppo ratkaisu olisi vähentää kisamaita. Tällöin varsinkin pisimmät matkat jäisivät vähemmälle, ja pelimäärä sekä turnauksen pituus laskisi.

Näin ei kuitenkaan tunnu mikään taho haluavan, niin ehdotan turhien pelien vähentämistä huomattavasti. MM-kisoissa kun pelataan 24 alkusarjan peliä, ja sen päälle 24 jatkopeliä. Se on aivan tuhottoman paljon liikaa. Miksei esimerkiksi neljännesvälierissä hävinneen joukkueen turnaus pääty siihen samantien? Miksei lohkossa hännille jääneen joukkueen turnaus pääty alkulohkoon? Tällöin järjestäjä säästäisi varmasti erinäisissä hallikuluissa ja muussakin.

Tällöin turnauksesta maksavien köyhempien maiden pelaajien kisamatkasta tulisi reippaasti halvempi. Nyt on outo ajatus siitä, että pelataan vielä ihan tuhoton määrä turhia sijoituspelejä, jotta kaikille tulisi hyvä fiilis. Tätä ei tehdä missään muussa lajissa. Esimerkiksi jalkapallossa Suomi jäi EM-kisojen alkulohkoon vuonna 2021, ja turnaus kesti kolme peliä. Se on urheilussa melko normaali tapa, että jos taso ei riitä sen pidemmälle, niin se on sitten siinä.

Eikä siinä jos IFF haluaa pitää kisat semmoisina, että ne miellyttävät nimenomaan ihan jokaista osapuolta, mutta älkää kutsuko niitä sitten maailmanmestaruuskisoiksi.

P.S. MM-kisoille on jo tulossa uudenlainen formaatti, mutta siihen ei oteta vielä laajemmin kantaa ennen lopullisia linjanvetoja.