Tällä viikolla virisi jälleen keskustelua sosiaalisessa mediassa salibandyn ikiliikkujasta eli lajin muokkaamisesta sääntömuutosten kautta.
Siihen riitti yksi lause Salibandyliton hallituksen pöytäkirjassa kohdasta kansainväliset asiat: ”Alustuksen perusteella käytiin keskustelua erityisesti toimenpiteistä pelin aktivoimiseksi sekä kansainvälisestä kilpailukalenterista”
Nyt ei toki keskusteltu edes suoraan mitä tällaiset toimenpiteet ovat, mutta viime vuodet on puhuttu siitä, että pelaamiseen liittyvästä ”alakolmiohinkkaamisesta” pitäisi päästä pois. ”On puhuttu” on hähmäinen käsite, koska kukaan ei tunnu tietävän kelle tämä pelitaparatkaisu on lopulta edes ongelma? No ainakin muutamalle ihmiselle tarpeeksi korkeilla palleilla.
Haluaisin kääntää keskustelun päälaelleen. Jos jossain tarvitaan lisää toimintaa niin se on kaikkien maiden eri liitoissa ja erityisesti Kansainvälisessä salibandyliitossa IFF:ssä. Jos jossain seisoskellaan ja pallo pyörii alakolmiossa, niin se on juuri päättävissä elimissä. Valitettavasti.
Kun laji on mennyt kentällä ohjuksen lailla eteenpäin vuosikymmeniä, on lähes kaikki lajipäättäjät lähes kaikissa avauksissaan myöhässä tai vastaantulijoiden kaistalla. Jos vuosi sitten seisoskeltiin liikaa, niin tällä kaudella miesten finaaleissa tehtiin jopa 11 maalia per peli. Jokainen joukkue ei pelaa samalla tavalla, eikä ole koskaan pelannutkaan. Tämä kuvaa liian hyvin päätöksentekijöiden ymmärtämättömyyttä pelin lainalaisuuksista.
Samat lajipäättäjät eivät ole osanneet ratkaista lajin turvallisuuskysymyksiä edes auttavasti, eivätkä myöskään keksineet tapaa myydä lajia eteenpäin markkinamielessä. Tekemisen meiningin puutteen näkee varsinkin siitä, että on aikaa miettiä pelin sisäisiä seikkoja vuodesta toiseen. Lajin heikoimpia osa-alueita ovat olosuhteiden lisäksi markkinointi ja myyminen.
On hyvä muistaa, että laji käytti vähistä voimavaroistaan ainakin vuosikymmenen vatuloiden sen kanssa, että pitäisikö kentällä pelata 4v4, millä peliajalla ja montako maksajaa joukkueessa saa olla. Ilmeisesti action-alttarille uhrataan seuraavat 10 vuotta, eikä tiedetä mitä haetaan ja millä hinnalla.
Vaikka Yhdysvaltain pääsarja NAFL ei ole ollut suurmenestys, niin tervehdin ilolla paikallista tekemisen meininkiä. Meillä Suomessakin on monesta asiasta puhuttu ja toteutettu puolittain ja silti jatkettu puhumista. Tästä hyvä esimerkki on Aasian valloitusretki, josta puuttuu enää tekijät, toteutus ja rahat. NAFL:ssa ymmärretään, että pitkäjänteinen työ on kaiken a ja o. Myös markkinointiin on laitettu paljon paukkuja suhteessa muuhun toimintaan.
Suurin harmituksen aihe suomalaisena on, että Suomen liitto ei vain jätä IFF:n visioita omaan arvoonsa. Ruotsalaiset eivät usein tunnu edes tietävän mistä salibandykabineteissa puhutaan. Heitä ei vain kiinnosta. He eivät aio muuttaa omaa lajiaan fundamentaalisesti, vaikka IFF näin päättäisi. Oikeasti Suomen ja Ruotsin liitot ovat voimakkaasti merkittävämpiä toimijoita kuin IFF.
Suomen liiton on myös hyvä fokusoida ”omaan peliin”, kuten otteluiden yhteydessä sanotaan. Tällä hetkellä tulee ikävästi sellainen kuva, että lajipäättäjät eivät ole visionäärejä, markkinamiehiä, tekijöitä tai edes laji-ihmisiä.
Se on oire, mikä tulee IFF:n visioiden seuraamisesta. ”More actionia” voi olla sekin, että jätetään turhimmat ehdotukset huomioimatta ja keskittyy olennaiseen.