Suomi on ollut salibandyssa harvinaisen menestyksekäs maa MM-tasolla.
Monen mielestä se on huumorin aihe, sillä laji ei ole huipputasolla erityisen kilpailtu laji, jos vertaa isoihin joukkuelajeihin. Lajissa on iso nelikko (Ruotsi, Suomi, Tshekki ja Sveitsi), ja siihen verraten se, että Suomi on ottanut mitalin jokaisissa aikuisten ja nuorten arvokisoissa on erinomainen saavutus. Ruotsin mitaliputki katkesi vuonna 2015 nuorten kisoissa.
Joka tapauksessa MM-kisoissa välieriin pääsee edelleen kohtuullisen helpolla, jonka jälkeen pitää melko lailla epäonnistua, että mitalia ei tulisi. Jos mietitään neljiä viimeisiä kisoja, niin miesten kisoissa 2022 Suomi oli noin kolmanneksi paras (Suomi sai pronssia), naisten kisoissa 2023 selkeästi toiseksi paras (Suomi sai hopeaa), vuoden 2023 U19-miesten kisoissa siinä ja siinä kolmanneksi paras (Suomi sai pronssia) ja vuoden 2024 U19-naisten kisoissa tasoltaan lähempänä pronssipeliä kuin finaalia (Suomi sai hopeaa).
Suomi ei siis tällä hetkellä ole maailman kärkeä näissä kategorioissa, ja tälläkin vuosikymmenellä mitali on usein pyyhkinyt pois sen, että Suomi ei oikeasti ole edes kovin lähellä maailman kärkeä.
Meillä kuitenkin kansana tuntuu olevan erityisen tärkeää se, että tuleeko arvokisoista mitalia vai ei. Tätä keskustelua on käyty nyt koskien Pariisin olympialaisia, joissa Suomi jäi kokonaan mitaleitta. Mitä vaikkapa yksittäinen pronssimitali olisi muuttanut kokonaisuudessa? Ei mitään, on oikea vastaus.
Tämän vuoksi suomalaisessa salibandyssa voisi olla tervehdyttävää jäädä mitaleitta MM-kisoissa, sillä se tuntuu olevan tarpeeksi konkreettinen keskustelunavaus. Se ehkä, huom. ehkä, pakottaisi suhtautumaan kriittisemmin nykyisiin toimintamalleihin myös sisältä käsin.
Varsinkin 2000-luvulla kansalliset lajiliitot ovat olleet taitavia rakentamaan erinäisiä himmeleitä ja järjestelmiä, joiden kautta menestys on niiden mukaan taattua. Yleensä nämä ”tieksi” tai joksinkin muuksi eteenpäin vieväksi nimetyt järjestelmät ovat lajien järjestörakenteita vahvistavia systeemeitä, eivät lajikenttää tai lajin eetosta vahvistavia. Ne yleensä enemmänkin pyrkivät oikeuttamaan kattojärjestöjen olemassaoloa.
Lajiliittojen ja kattöjärjestöjen ikuinen dilemma tuntuu olevan se, että minkä verran panoksia laitetaan harrastamiseen ja kuinka paljon panoksista laitetaan huippu-urheiluun. Liikuttaminen on totta kai tärkeä arvo nykyajassa ja sitä ei pidä väheksyä.
Jos kulloinenkin rakennettu huippu-urheiluhimmeli ei tuota tarpeeksi tuloksia kärkitasolla, mutta ei toisaalta myöskään tuo lisäarvoa harrastepuoleen, niin mikä sen punainen lanka on?
Urheilun rahamäärien huvetessa olisi aiheellista miettiä kansallisen urheilukentän kokonaisuutta siten, että lajit saisivat nykyistä isomman hyödyn irti kattojärjestöjen toiminnasta. Eikä siten, että miten kattojärjestöt hyötyvät eniten lajien toiminnasta.
—
Rekrytoimme uusia tekijöitä! Jos kiinnostuit niin lisätietoja löytyy täältä: Rekry: Haluatko mukaan Pääkallon toimitukseen