Salibandytähti Peter Kotilaisesta, 30, julkaistiin alkusyksystä kirja nimellä Peter Kotilainen: Sankari ja kapinallinen.

Kotilaisen ikäisistä puhuttaessa herää kysymys onko 30 vuoden kokemus vielä riittävä elämäkerralle? Kotilaisen kohdalla sisältöä ja tapahtumia riittää kyllä, joten siinä mielessä kirjan julkaiseminen tässä vaiheessa on täysin perusteltua. Syvemmin ajatellen kirja olisi kannattanut tehdä vasta peliuran jälkeen, jolloin sisältöä olisi ollut tarjolla enemmän, mutta toisaalta Kotilainen kertoi jatkavansa peliuraansa (tasosta riippumatta) vaikka Ugandan liigassa, joten ehkä odottelulle ei ollut sijaa.

Kotilainen on ristiriitainen persoona, ja se selviää viimeistään kirjan myötä suurellekin yleisölle. Pitää korostaa, että hän on hyvin avoin, vilpitön ja sympaattinen aina tavattaessa. Se välittyy myös kirjasta.

Kirja valottaa kuitenkin myös muita puolia Kotilaisesta. Kotilainen on temperamenttinen pelaaja, joka pistää paikoin hyrskyn myrskyn pienistäkin syistä. Normaalin arjen vilttiketjulainen, joka ei edes avaa laskujaan ja jonka salibandykausi päättyy huolestuttavaan ryyppyputkeen. Välillä ajattelee lukevansa kirjaa rock-tähdestä, mitä Kotilainen pienessä mittakaavassa onkin.

Kotilainen on nimittäin lajiaan isompi. Hänen tarinallaan, pelityylillään ja ylipäänsä suorapuheisuudellaan Kotilainen olisi todellinen supertähti, jos laji olisi isompi. Salibandyn mittakaavassa hän on nykypelaajista tunnetuin ja ainoa josta on kirjoitettu elämäkerta.

Salibandytähti ei ole kuitenkaan taloudellisessa mielessä kuin korkeintaan keskiansioinen suomalainen ja julkisuusarvo rajoittuu siihen, että saattaa parhaimmillaan päätyä Trivial Pursuitin urheilu-kategorian kysymyksiin omana itsenään. No, onhan näitä AamuTV-vierailuita ja Jälkihikiä sentään olemassa.

Kirjan suurin heikkous piilee samassa asiassa kuin useimmissa elämäkerroissa: päähenkilön näkökulmaa pitäisi pystyä haastamaan paremmin.

Ylipäänsä olisi ollut kiinnostavaa kuulla enemmän Kotilaisen lukuisten pelikaverien mielipiteitä vuosien varrelta, varsinkin sellaisissa tilanteissa, joissa on ilmennyt ristiriitoja. Monilla pelaajilla ja valmentajilla on syystä sympatiaa Kotilaista kohtaan, sillä nuoreksi mieheksi vastoinkäymisiä on ollut enemmän kuin monelle tulee koko elämän aikana. Joka tapauksessa, kuinka helppoa hänet on sulattaa osana porukkaa, kun kyseessä on pelaaja, joka persoonana peittoaa kaikki muut allensa? Tahattomasti tai ei – ei se vuosien varrella ole voinut yksinkertaista olla.

Moniäänisyyden puute korostuu paikoin myös riitatilanteissa, joissa Kotilainen kertoo oman näkemyksensä avoimesti, mutta jää tunne, että jotain jää myös kertomatta. Kirjan jälkeen jää myös vähän sellainen kuva, että Kotilaiselle sattuu kaikkea erikoista, ja vika löytyy monesti jostain muualta kuin hänestä itsestään. Paikoin tulee kuva, että muiden ihmisten pitäisi aina vain ymmärtää, mutta yksi kirjan kantavia pointteja onkin se, että ihmiset ympärillä ymmärtävät ja se on vienyt Kotilaisen pitkälle elämässään. Ihan jokaista ei olisi välttämättä ymmärretty näinkään paljon.

Myös peliuran nykytila olisi kaivannut vielä tarkempaa perkausta. Kotilainen oli vielä jokunen vuosi sitten aivan lajin absoluuttisella huipulla, mutta nykyisin maajoukkuepaikka ei ole pariin vuoteen ollut itsestäänselvyys, eikä kyse ole iästä. Asiaa sivutaan kyllä, mutta aihe jää pintapuoliseksi ja sivulauseiden varaan.

Se sanottuna, päähenkilö tekee kirjassaan hyvää itsetutkiskelua ja paikoin myös itsekriittisyyden taso on korkealla. Mainettaan fiksumpi Kotilainen on myös harvinaisen rehellinen ongelmistaan, vaikka osa asioista varmasti jääkin sanomatta. Hän myös valottaa hyvin rohkeasti esimerkiksi maajoukkueen alkoholinkäyttöä, mikä ei varmasti lämmitä ainakaan kaikkia joukkuekavereita. Rohkeutta Kotilaiselta ei puutu.

Yksi nykyaikaa peilaava ajatus heräsi kirjaa lukiessa. Kotilaisen lähtökohdat peliuraan mentäessä olivat haastavat. Hänen perhe-elämänsä oli hankalalla tolalla ja tie salibandyn pariin kävi kirkkosählyn kautta. Kävisikö näin enää? Siis onko tällainen tie lainkaan mahdollinen?

Entä olisko Kotilaisen sosioekonomisessa asemassa mahdollista aloittaa salibandyn pelaamista isommassa erikoisseurassa? Vaikka Kotilainen ei juuri talouspuolta korosta, niin 20 vuotta kirjan tapahtumien jälkeen lajista on tullut yhä vahvemmin toimihenkilöportaan valkokauluslaji, jossa raha on saanut yhä isomman merkityksen. Kotilaisen ura olisi voinut katketa jo värikkääseen luonteeseenkin vuonna 2024.

Kahteen kysymykseen pitäisi vielä vastata: Onko Kotilainen sankari? Entä onko Kotilainen kapinallinen?

Kotilainen on eittämättä urheilusankari ihan kansallisella ja kansainväliselläkin tasolla. Hän on ollut johdattamassa Suomea kahteen MM-kultaan ja salibandypelaaja Peter Kotilainen on monen nuoren esikuva. Arkielämässään Kotilainen ei ole sankari. Hän on jopa antisankari arjen perusasioissa. Tämän taustalla on ihan oikeita ja vaikeita ongelmia, mutta ei niiden taakse ihan jokaisessa asiassa voi mennä.

Kapinallinen kuulostaa tässä kontekstissa liian ylväältä. Kotilainen on vahva individualisti joukkuepelissä, ja se pönkittää häntä myös toimimaan paikoin vasten odotuksia ja normeja. Siinä missä hän pystyy yksilönä kantamaan lähes yksin kokonaisia joukkueita menestykseen, tarvitaan arjessa eri aikakausina lähes joukkueellinen läheisiä pitämään mies suhteellisen kunnollisena kansalaisena.

Onko kirja hyvä? Lyhyesti sanottuna on. Se on urheilijan elämäkerraksi ihan parhaasta päästä, vaikka puutteitakin löytyy. Siitä kiitos kuuluu niin kirjan tekijöille kuin päähenkilöllekin. Tekijöille kiitos siitä että kirja on looginen ja Kotilaiselle on annettu tilaa kertoa asioista, eikä ole menty vain pörssipäivästä toiseen.

Peter Kotilainen on ihminen isolla iillä, eikä pelkkä nimi pistepörssin kärkisijoilla, ja se on hienompaa kuin yksikään pallopeli.