Viime viikolla julkaistu Näkökulma-kirjoitus salibandykeskustelun nuupahtamisesta keräsi paljon huomiota ja kiinnostavaa keskustelua. Se on erinomainen asia.
Yksi toistuva teema lajin tilaa käsittelevissä pohdinnoissa on se miten ihanaa lajin ensimmäisillä vuosikymmenillä oli. Oli persoonien lähtien Janne Tähkästä ja laji kukoisti. Se on tietysti totta, että Tähkän kaltaista persoonaa ei ole lajiin uudestisyntynyt, mutta on pakko kyseenalaistaa nostalginen auvoisuus.
Ensinnä lajin mitkään katsojamittarit eivät tue sitä, että salibandy olisi nauttinut suurta suosiota 1990-luvulla tai 2000-luvulla. Tietysti olosuhteissa oli monilta osin parannettavaa, mutta silti katsojakeskiarvot ovat ainakin tilastojen perusteella huomattavasti alempana kuin nykyisin ja huitelevat enemmänkin 300 kuin 500 tietämillä. Nostalgisoinnin kliimaksi on Joensuun finaali vuodelta 2002, jolloin paikalla oli 5580 katsojaa.
Sehän on erinomainen lukema ja suoritus, mutta viimeisen kymmenen vuoden sisälläkin on nähty jäähalleissa kovia yleisömääriä finaaleissa, kuten Jyväskylä 2014 ja Tampere 2023 osoittivat. Se on sitten eri asia onko näistä mistään suorituksesta tullut lajiin mitään isompaa nostetta pitkässä juoksussa.
Mutta palataan nostalgiaan. Varsinkin persoonien kohdalla uskaltaa väittää, että siinä on kyse myös mystiikasta: pelaajista ja henkilöistä tiedettiin paljon vähemmän. Pelejä ei suoraan nähnyt 1990-luvulla juuri mistään ja yleisömäärien perusteella niitä ei käyty järin sankoin joukoin katsomassakaan. Pelaajista liikkui kaikenlaista tarinaa, ja sitä kautta myös persoonallisimmat pelaajat saivat lisäkuorrutuksen persoonallisuuteensa. Tietynlainen myyttinen tavoittamattomuus nostaa herkästi jonkin asian tai ihmisen kiinnostavuutta. 25-30 vuotta sitten tiedonvälitys oli monelta osin alkeellista.
Siihen aikaan pelaajat eivät olleet niin käsin kosketeltavissa, ellei ollut paikalla, siinä kuin nykypelaajsta saa jo pelkän somen kautta paljon tietoa. Sen lisäksi lajin seuraaminen on nykyään oikeasti helpompaa kuin ennen. Lähetys tulee jokaisesta pelistä, ja niitä on helpompi seurata mediasta. Kaikkea lajipalveluiden maksullisuutta kritisoidaan herkästi, mutta se on monesti liioittelua.
Jos nostalgisoi sitä, että ”ilmainen” Salibandylehti tuli jokusen kerran vuodessa ja jokin kanava näytti välillä ilmaiseksi pelejä, niin tuo tilanne ei ole vertailukelpoinen nykyaikaan. Se (kannattamaton) Urheilukanava sulautui myöhemmin Nelosen kanavaksi, ja Salibandylehden kustansivat pääosiltaan lajin harrastajat. Kun näistä maksullisista palveluista tehdään numero, niin miksei Salibandylehden lakkauttaminen aiheuttanut protestiaaltoa? Liittohan ei ole varsinaisesti tarjonnut sen tilalle mitään uutta, eikä ole myöskään kompensoinut summia lisenssimaksuissa.
Tietysti on hyvä muistaa, mikä on ollut lajin seuraajien ikä siinä vaiheessa, kun on seurannut tapahtumia 1990- ja 2000-luvulla. Nuoruusnostagiassa tapaa yleensä sekoittua seikat siten, että muisti poimii asiat, jotka ovat olleet siinä ajassa hyvin ja korostaa niitä huonojen seikkojen unohtuessa. Ei liene sattumaa, että juuri salibandyn ikäisessä lajissa jo lähes kaikista rupeaa tuntumaan, että lähes kaikki oli 1990- tai 2000-luvulla paremmin.
Tähän vaikuttaa sekin, että lähes nollapisteestä kasvuun lähtenyt salibandy kehittyi vakaasti 1990-2000 -luvuilla hyvän lisenssimääräkehityksen seuratessa perästä. Siinä aikana on ollut myös paljon sinisilmäistä intoa, optimismia ja toivoa lajin kasvusta. Se ei ole negatiivinen juttu, vaan sitä tarvittaisiin järkevissä määrin lisää nykypäivänäkin. Optimistinen ajanjakso ja monien junioriurien alkaminen juuri näinä aikoina selittää osan myös nostalgiasta.
Persooniin peilaten, niin totta kai lajin ollessa vielä vähemmän urheilullisessa vaiheessa, oli persoonallisia pelaajiakin enemmän. Näin on käynyt käytännössä jokaisessa lajissa, ja yllättävän moni joukkueurheilulaji on urheilullistunut kunnolla vasta 20-30 viime vuoden aikana. Salibandyssa kiivain vaihe on ollut kymmenen vuoden sisällä.
Jos jotain, niin termi ”persoona” on huono ja huonosti kuvaava termi. Kyseessä lienee enemmän viittaus termiin ”taiteilijapersoona”, joka on eräänlainen myyttinen pelaajatyyppi. Näitä ei enää ihan urheilun huipulla pahemmin näy, mutta mitä alemmalle tasolle mennään, sitä enemmän niitä on. Eikö sen voisi myös hyväksyä osaksi kehitystä, ja nähdä kiinnostavaksi persoonaksi jotain muutakin, kun hassuja juttuja tekevän tai sanovan henkilön? Tai sen, että pelkät persoonat eivät salibandya pelasta, sillä tässä samalla viivalla kilpailevat oikeastaan kaikki maailman viihdetuotteet?
Karsastan myös ajatusta, että persoonia jotenkin tekemällä tehtailtaisiin tai nostettaisiin esiin. Melko varmasti voi sanoa, että jos henkilö on persoonallinen ja kiinnostava, niin pääsee esille vuonna 2024, ilman ylikorostusta. Pitääkö kiinnostavasta persoonasta kertoa hänen olevan kiinnostava persoona, että sen voi ymmärtää?
On toinen kysymys, että kuinka vakavaa amatöörilajin kuuluisi olla. Nyt on menty vahvasti lajin parhaiden vetureiden kelkassa, kun puhutaan liigatuotteesa. Siinä leikissä näyttää siltä, että lajin yhteinen visio puuttuu ja monessa asiassa tarjotaan karvalakkiversiota asioista, joiden pitäisi olla lähtökohtaisesti priimaa, jos sellaisia on pakko toteuttaa. Otetaan esimerkiksi vaikkapa videotarkistus, SuperCup tai draft.
Kirjoituksen tarkoitus ei ollut lajin historian vähättely ja nostalgisointikin on vallan ihanaa. Yleisesti on tunnustettu fakta, että ihmiset nostalgisoivat ”vanhoja hyviä aikoja”, vaikka faktat eivät suoraan tukisi mielikuvia. Tällaisesta salibandyn olisi hyvä päästää irti pikku hiljaa.
Salibandyn ollessa noin keski-ikäinen, olisi kuitenkin aika päästää irti hokemasta ”persoonia tarvitaan lisää”, sillä se ei sellaisenaan tarkoita yhtään mitään.
Keskustelua asiasta voi käydä myös tässä Näkökulma-tekstin ketjussa